In memoriam

Op. 59 In memoriam, surumarssi. 1. versio 1909. Lopullinen versio 1910; ensiesitys Oslossa 8.10.1910 (Musikforeningen, johtajana Jean Sibelius).

In memoriam sai alkusysäyksensä viimeistään vuonna 1904, kun Eugen Schauman ampui kesäkuussa kenraalikuvernööri Bobrikovin kesäkuussa ja tappoi tämän jälkeen itsensä. "Suomen-syöjän" kuolema riemastutti monia Suomen suuriruhtinaskunnan vaikuttajia, mutta poliittinen murha arvelutti lainkuuliaista kansaa. Osa kansasta tosin katsoi, että Schauman sovitti syntinsä itsemurhalla.

Tutun kaskun mukaan Sibelius juhli Helsingissä Bobrikovin murhaa niin ankarasti, että poliisi vei hänet, Armas Järnefeltin ja Jost von Qvantenin Eerikinkadun poliisikamariin kuulusteltavaksi. Syyksi mainittiin "omotiverad glädje" eli aiheeton ilo. Eerikinkadun poliisikamarin pöytäkirjoista ei moista dokumenttia ole löytynyt, mutta kesäkuun lopun ravintolalaskut ovat hurjaa luettavaa. Kappelissa on nautittu 27., 29. ja 30. kesäkuuta melkoisia määriä konjakkia, sherryä, madeiraa ja viskiä - ehkä Bobrikovin kuolemankin kunniaksi.

Sibeliuksen mielessä alkoi muhia teos Schaumanin muistoksi. Hän mainitsi asiasta esimerkiksi uudenvuodenpäivänä 1905 Eero Järnefeltin Suvirannassa. Sanomalehtinainen Tekla Hultin oli paikalla ja kirjoitti päiväkirjaansa:

"Aamupäivällä kävimme sitten Eero Järnefeltillä, jonne myös hänen Armas-veljensä ja Jean Sibelius rouvineen saapuivat. Sibelius sanoi aikovansa kirjoittaa reqviemin Eugen Schaumanin muistolle ja että tämä sävellys jo oli alulla. - Kunpa siitä tulisi niin valtava kuin sen aihe ansaitsee! Sehän on oleva ainoa muistomerkki, minkä voimme hänelle pystyttää!"

Sibelius jatkoi Berliiniin, jossa hän sai muistinsa mukaan "motiivin" In memoriamiin. Näin hän ainakin kertoi Karl Ekmanille vuonna 1935.

Näyttää siltä, että Sibelius ei olisi oikein tiennyt, mitä surumarssi- tai requiem-aiheellaan tekisi. Hän soitti Oscar Parviaiselle alkuvuodesta 1906 muutamia teemoja, joista yhden hän nimesi Surumarssiksi. Parviainen maalasi tämän inspiroimana Espanjalainen hautaussaatto -teoksensa, joka on Ainolan salissa. On mahdollista, että surumarssiteema sisälsi In memoriam -teoksen motiiveja. Se voi samalla olla yhteydessä Eugen Schaumanille suunniteltuun Requiemiin - tai luonnostellun Marjatta-oratorion osaan Jeesuksen hautaaminen.

On mielenkiintoista, että Sibelius syventyi aiheeseen vasta 1909, kurkkuleikkauksensa jälkeen. Hän ajatteli kuolemaa päivittäin, ja Erik Tawaststjernan mielestä hän taisi lopulta säveltää In memoriamin itseään varten. Se soitettiinkin säveltäjän hautajaisissa, mutta paljon myöhemmin kuin vuoden 1909 Sibelius olisi voinut aavistaa, vasta vuonna 1957.

In memoriam valmistui 14. joulukuuta 1909. Sibelius oli kuitenkin partituurin oikovedokseen tyytymätön, ja lopullisessa muodossaan In memoriam valmistui maaliskuussa 1910. Kantaesitys lykkäytyi vielä pidemmälle, lokakuuhun 1910. Sibelius konsertoi Kristianiassa eli nykyisessä Oslossa. Arvostelut olivat ristiriitaisia. Monet pitivät konsertin muista numeroista, mutta esimerkiksi Aftonpostenin Otto Winter-Hjelmin mielestä In memoriam "menettää paljon liiallisen vaikutuksen tavoittelun vuoksi".

In memoriam alkaa pontevalla surumarssirytmillä. Orkestrointi tuo mieleen Gustav Mahlerin viidennen sinfonian, jonka Sibelius oli kuullut Berliinissä 1905 saadessaan "motiivin" teokseen. Juuri tämä Mahler-vaikutteisuus ja epäsibeliaanisuus on saanut tutkijat pohtimaan teoksen arvoa.

"Pihtien pitämät näkyvät, eivätkä kaikki motiivitkaan vaikuta ylhäältä annetuilta", Erkki Salmenhaara tuomitsi. Ralph Woodin mielestä teos jopa hyödyntää Beethovenin kolmannen sinfonian hidasta osaa ja Wagnerin Götterdämmerungin hautajaismarssia ilman kummankaan ansioita.

Vaikka teoksessa onkin Mahler- ja Wagner-vaikutteita, se ei voisi kuitenkaan olla kummankaan sävellys. Se ei ole tyypillisintä Sibeliusta, mutta se monipuolistaa hänen säveltäjäkuvaansa. Erik Tawaststjernan mukaan teos on "persoonallinen musiikillinen todistuskappale".