Op.
63 Sinfonia nro 4 a-molli
1.
Tempo molto moderato, quasi adagio, 2. Allegro molto vivace, 3.
Il tempo largo, 4. Allegro. Valmistui 1911; ensiesitys Helsingissä
3.4.1911 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana
Jean Sibelius).
Neljäs sinfonia oli Sibeliuksen
sinfonioista oudoksutuin, mutta nyt sitä pidetään hänen tuotantonsa
huippuna seitsemännen sinfonian ohella. Se on ilmaisun tiiviyden,
kamarimusiikillisen läpikuultavuuden, kontrapunktisen osaamisen
ja aikansa modernin sävelilmaisun vaikuttavimpia ilmaisuja.
Sibelius pohti Berliinissä 1909
tyylinmuutosta. Samat pohdinnat mielessään hän lähti syyskuussa
taiteilija Eero Järnefeltin mukaan Karjalaan Joensuun lähelle
Kolillle, jota kutsuttiin ”suomalaiseksi vuoreksi”. Kolin maisemat
olivat Eerolle loputon inspiraation lähde, ja Sibelius kertoi
olevansa menossa kuuntelemaan "tuulten huminaa ja myrskyn pauhua".
Säveltäjä pitikin matkaa yhtenä elämänsä suurimmista kokemuksista.
"Suunnitelmia. La Montagne", hän kirjoitti päiväkirjaansa 27.
syyskuuta.
Seuraavana vuonna Sibelius matkaili
jälleen Karjalassa, nyt Viipurissa ja Imatralla ystävänsä ja tukijansa
Rosa Newmarchin oppaana. Newmarch muisteli, että Sibelius yritti
intohimoisesti kuulla Imatran kuuluisan putouksen sekä muiden
luonnonilmiöiden urkupisteitä.
Muitakin tavoitteita oli. Matkalta
palattuaan Sibelius halusi kehittää kontrapunktisia taitojaan,
koska ”sointi suuressa määrin riippuvainen puhtaasti musiikillisesta
satsista, sen polyfoniasta”, kuten hän kirjoitti. Merkinnöissä
on paljon ajatuksia soinnin jatkuvuuden tarpeesta. Kun orkesterissa
ei pianon tavoin ollut pedaalia, Sibelius halusi korvata sen orkestroimalla
entistäkin taitavammin.
Vielä kolmas luontovaikutelma –
myrsky etelärannikon saaristossa – tarvittiin, jotta sinfoninen
takominen pääsi vauhtiin. Marraskuussa 1910 hän työsti sinfoniaa
ja Aino Acktélle lupaamaansa teosta Edgar Allan Poen Korppi-runoon.
Korpista ei tullut valmista, mutta sen tunnelmat ja luonnokset
vaikuttivat neljänteen sinfoniaan.
Sinfonia sai kantaesityksensä 3.
huhtikuuta 1911 Helsingissä. Sibeliuksen modernein ja sisäänpäinkääntynein
sinfonia hämmensi yleisön niin, että taputukset olivat vaimeat.
”Vältteleviä katseita, päänpudistuksia, hämillisiä tai salaisesti
ironisia hymyjä. Monia onnittelijoita ei taiteilijahuoneeseen
tullut”, Aino Sibelius on muistellut.
Myös kriitikot olivat hämillään. "Kaikki oli kummaa”, tiivisti
Heikki Klemetti tunnelmat. Sama hämmennys jatkui maailmalla seuraavina
vuosina.
Sibelius oli kuitenkin tyyni ja muokkasi kantaesityksen jälkeen
mestariteoksensa painovalmiiksi. Neljäs sinfonia on yksi 1900-luvun
suurista mestariteoksista ja Sibeliuksen suurenmoisimpia töitä.
Se oli aikansa moderneinta musiikkia, josta kaikki estetisointi,
kaikki teennäiseen vivahtavakin on karsittu pois.
Sävellyksen eräänlaisena mottona voisi pitää ylinousevaa kvarttia,
tritonusta. Makoisasti viiltävä intervalli luo jännitettä jokaiseen
sinfonian neljästä osasta. Tunnelmat vaihtelevat iloisista impressioista
karuun ekspressionismiin. Jokainen osa haihtuu hiljaisuuteen.
Nyt ollaan mahdollisimman kaukana toisen ja kolmannen sinfonian
finaalien triumfeista.
Erik Tawaststjerna puhui mielellään neljännen sinfonian ja Edvard
Munchin taiteen yhteyksistä. Sibelius saattoi hyvinkin nähdä Munchin
laajahkon näyttelyn Ateneumissa vuoden 1909 alussa. Neljännen
sinfonian tyylilliseksi rinnakkaisilmiöksi voisi kenties nostaa
myös Emil Nolden (1867-1956) pelkistetyn, karujen värien ja ekstaattisen
voiman leimaaman kuvataiteen. Kuitenkaan sinfonia ei ole ekspressionistinen
tai impressionistinen, vaikka se sivuaa molempia taidesuuntauksia.
Neljäs sinfonia tuntuu usein suorastaan
järkyttävän kuulijoita, ja sen analyysit kääntyvät filosofoinniksi.
On kuin Sibelius tunkeutuisi suoraan elämän armottomuuden ytimeen
ja paljastaisi tuon ytimen tarjoamatta minkäänlaista valheellista
lohduttelua. Hän olikin tavallaan katsonut kuolemaa silmiin muutamaa
vuotta aikaisemmin, kun kasvain oli poistettu leikkauksella hänen
kurkustaan.
Ensimmäinen osa on sonaattimuodon periaatteiden mukaan ajateltu;
ei minkään sääntökokoelman. Kai Maasalo onkin todennut, että ”Sibelius
ei enää rakenna ’sonaattimuotoja’, (…) vaan käyttää hyväkseen
näiden muotojen idean: teemojen vastakohtaisuus, vaihtelevuus
ja kehittely – vain tämä oleellinen on jäljellä.” Niinpä pääteeman
ja sivuteeman kaltaiset termit on syytä varustaa lainausmerkein.
Sinfonian ensimmäinen osa (Tempo
molto moderato, quasi adagio) alkaa fortissimossa matalien jousten
ja fagotin c-d-fis-e –sävelkululla. Samat sävelet löytyvät kolmannen
sinfonian ensiosasta järjestyksessä c-d-e-fis.
Nyt tritonus c-fis soi entistä
viiltävämmin. Sen tehtävä ei ole kuitenkaan ärsyttää poroporvareita.
Tritonus muodostuu tässä osana kokosävelasteikkoa, ja sinfoninen
jännite onkin pitkälti neljännessä sinfoniassa duurimolliharmoniikan
ja kokosävelajattelun välisestä ristiriidasta aiheutettua.
Alkumotiivin pohjalla osa kontrabassoista pitää c:n urkupisteenä.
Olisiko tässä muistuma hetkestä, jolloin säveltäjä kuunteli urkupisteitä
Imatran koskesta? Sibelius kertoi, että alku on soitettava kuin
”kohtalo, kaikki sentimentaalisuus pois”.
Nuottiesimerkki 16
Fis-e –heiluriliike jatkuu, kun sello esittelee ”pääteeman”, joka
paljastaa sävellajin a-molliksi. Sello liikkuu pienseptimisoinnun
a-c-e-g sävelillä.
Nuottiesimerkki 17
Kanoninen kehittely johdattaa kohti C-duuria, mutta sävellaji
ei ota seljetäkseen, ja äkäinen cis-sävel muistuttaa voiton epävarmuudesta.
Kun heilurin fis vielä palaa, olemme Fis-duurissa ja taitteessa,
jota osa tutkijoista kutsuu ”sivuteemaksi”.
Nuottiesimerkki 18
Pian käyrätorvet signaloivat luonnontunnelmia. Nyt seuraa
vaskien ”parsifaalinen aihe”, jota Sibelius kutsui vävylleen Jussi
Jalakselle ”kohtaloa kuvastavaksi”.
Nuottiesimerkki 19
”Pääteemaa” ja ”sivuteemaa” kehitellään samanaikaisesti. Syntyy
huikea tunnelma, kun korkeat jouset sahaavat yksin kuviotaan kuin
painovoiman menettäneenä. Tämä saattaa olla muistuma melodiasta,
jonka Sibelius kirjoitti I. K. Inhalle jo opiskeluvuosinaan, usuttaen
tätä fantisoimaan pidemmälle.
Pian Sibelius nostattaa soinnin
pärskeitä ja fragmentaarisia aiheita esiin kuin kolmannen sinfonian
finaalin alussa. Soitinryhmiä käsitellään kuin erillisinä kamariorkestereina.
Kertauksenomaisessa jaksossa koetaan jälleen käyrätorvien luontonäky
ja vaskien ”kohtaloaihe”.
Ekspressionistinen kohtalonomaisuus
tuntuu kääntyvän impressionistisiksi luontonäkymiksi, mutta luonnon
idyllistä ei ole varmuutta: kontrabasso jyrähtää lopussa, ja alussa
kuullun nelisävelmoton muunnos häipyy kaukaisuuteen.
Toinen osa (Allegro molto vivace) ei voisi leikillisemmin alkaa.
Oboemelodiassa tritonus F-h saa lyydisen sävyn, ja viulut vastaavat
aluksi puhtailla kvarteilla.
Nuottiesimerkki 20
Oboe ja jouset käyvät vuoropuheluaan, kunnes jousten harmittoman
rytmillinen leikki valtaa näyttämön. Pian syvemmälle johtava sävelpyörre
paljastaa, että leikillisen pinnan alla saattaakin olla synkeitä
pohjavirtoja.
Valon ja varjon leikki jatkuu,
kunnes huilujen valssimainen aihe tuntuu vakiinnuttavan kevyen
tyylin. Alun oboemelodia ja jousien vastaus kerrataan, mutta tempon
pudotessa Sibelius kerää osan aihelmia yhteen aivan uudessa, dramaattisessa
valaistuksessa. F-h –intervalli alkaa toistua terävämmin, ja säveltäjä
sanoi vävylleen, että se on soitettava suorastaan ”brutaalisti”.
Leikillinen teema ”demonisoidaan”, kirjoitti Erik Tawaststjerna.
Erkki Salmenhaara on puhunut teeman vääristymisestä samalla tavalla
kuin ihmiskasvot vääristyvät Emil Nolden maalauksissa. Osa häipyy
tyhjyyteen kolmen patarummun kumahduksen myötä.
Kolmas osa (Il tempo largo) on Sibeliuksen sinfonioiden osista
hitain ja yksi omaperäisimmistä. Sibeliuksella on mielessään suurenmoinen
teema, mutta hän paljastaa sen vain vähitellen, melkein kuin improvisoinnin
tuloksena.
Jokaisen paljastusyrityksen avaa
puupuhaltimien kuudestoistaosa-aihe. Yhtä tärkeää kuin teeman
paljastaminen on cis-molli-sävellajin vähittäinen selkiyttäminen.
Nuottiesimerkki 21
Käyrätorvet hakevat jo temaattista perusajatusta, sitten alun
aiheita muunnellaan. Jouset esittelevät teemaa hieman pidemmälle,
mutta vieläkään salaisuus ei paljastu. Jälleen kuudestoistaosa-aiheet
puupuhaltimilla, mutta uudessa valaistuksessa. Jouset kulkevat
kvinttiyhdistelmissä, kun sellot soittavat pääteemaa entistä täydellisempänä.
Puupuhaltimien aiheista muovautuu
vihdoin tersseissä kulkeva säestys, ja nyt teema saa laajimman
muotonsa. Vielä synteesi kaikesta koetusta, ja teema ilmestyy
laajinta muotoaan ytimekkäämpänä ja dramaattisempana ilmentymänä.
Salaisuus on paljastunut:
Nuottiesimerkki 22
Sitkeä cis-urkupiste sitoo yhteen lopun aihelmat. Onko salaisuuden
paljastuttua jäljellä vain tyhjyys? Ei ehkä aivan, koska osan
loppu ennakoi jo seuraavan osan johdantoa.
Neljäs osa (Allegro) alkaa yhtä leikillisesti kuin toinen. On
kuin maailma ei vielä tietäisi sitä, mikä kolmannessa osassa on
jo paljastunut.
Nuottiesimerkki 23
Tämän johdannon jälkeen tulevat aforistiset aiheet, jotka Sibelius
kehittelee joksikin suuremmaksi: viulut kurkottavat tritonuksesta
vauhtia hakien puhtaaseen kvinttiin, kellopeli kilkuttaa oman
repliikkinsä, viulut vastaavat ja pian sellot sahaavat ”affrettuoso”
-aihettaan. Huilujen ja oboen merkinanto Es-duurissa jousten A-duurikohinan
päällä muistuttaa siitä, että idylli on katoavainen. Nämä ainekset
käyvät taistelun värien tummentuessa. Välikkeessä tempo rauhoittuu,
ja käyrätorvet puhaltavat koraalimaisen teeman.
Nuottiesimerkki 24
Onko paluuta kadotettuun paratiisiin, viattomuuden aikaan? Ilmeisesti
ei. Siitä kertoo aines, jonka Erik Tawaststjerna on yhdistänyt
Korppi-orkesterilaulun luonnoksiin.
Alun idyllin ainekset saavat yhä
tummemman värin. Mestarillisella tavalla Sibelius ehdyttää liike-energiaa
materian vastustuksen huomioiden. Viimeinen partituurisivu on
Sibeliuksen kuuluisimpia. Jouset johdattavat meidät ”tielle tyhjyyteen”,
kuten Erik Tawaststjerna on sitä kuvannut. Kolme kertaa huilu
kysyy – ja kolme kertaa oboe vastaa pistävänä, armottomana – kenties
sittenkin myös myötätuntoisena? Matka osan alun A-duurista on
ollut pitkä, ja mitä jää jäljelle? Vain koruton a-mollikadenssi.
”Det är synd om människorna, on
sääli ihmisiä”, Sibelius sanoi August Strindbergiä lainaten puhuessaan
tästä sinfoniasta.
Nuottiesimerkki 25
Taistelu on ohi, mutta loppu ei ole yksiselitteinen. Kun Tawaststjerna
liittää lopun Poen Korppi-runon ”nevermore”-tunnelmiin,
kapellimestareista ainakin Neeme Järvi ja Osmo Vänskä ovat pitäneet
sitä optimistisena! Leif Segerstam on puolestaan kokenut sen olevan
kuin hautajaissaaton, joka ohittaa kuulijan ja jatkaa kaukaisuuteen.
Vaikka neljännen sinfonian tritonus-aiheet horjuttivat duurimollitonaalisuutta,
Sibelius ei halunnut luopua siitä. Neljännen sinfonian valmistuttua
Sibelius seisoi rajalla, jonka takana odottaisi ”hulluus tai kaaos”,
kuten hän myöhemmin selitti Walter Leggelle.
Sitä rajaa hän ei ollut valmis ylittämään, toisin kuin atonaalikot
ja Arnold Schönberg, joka korvasi tonaalisen systeemin 12-säveltekniikan
rautaisilla laeilla.
Tämä tapa väistää kaaosta ei Sibeliukselle
sopinut. Viides sinfonia tulisi olemaan harmonisesti perinteisempi,
mutta muodoltaan yhä mestarillisempi ja keskittyneempi.
Neljännestä sinfoniasta sanottua
"Sinfonian aiheena on matka maineikkaalle Kolin vuorelle, joka
kohoaa 252 metriä Pielisjärven pinnan yläpuolelle (...) Ensimmäinen
osa kuvaa Kolin vuorta ja sen tekemää vaikutusta. Toisessa osassa
säveltäjä on vuorella. Allaan hän näkee Pielisjärven. Aurinko
säteilee kultaansa järven yli, jonka leikkivät laineet heijastavat
tuhansin säkein sen iloa ja elämää lahjoittavaa voimaa. Kolmas
osa luo eteemme mahtavan panoraaman kuutamovalaistuksessa, runollisen
taulun, jota kehtaa näyttää. Finaali kuvaa paluumatkaa. Missä
säveltäjä kulkee, paistaa aurinko, mutta koillisesta, Vienan mereltä,
lähestyy tupruava lumimyrsky. Aivan lähelle se ei yllä, mutta
aurinkoisen lähiympäristön ja lumimyrskyn mahtavan uhan välinen
vastakohtaisuus on vaikuttava. Tässä finaalissa on hiukan turistimaista
sivumakua. Se mahtava yhteys, mihin Sibelius on aikaisemmin asettunut
yhteydessä kansaamme ja sen kansalliseepokseen, mikä on tehnyt
hänet niin vahvaksi ja suureksi, tätä sidettä ei neljännessä sinfoniassa
ole."
Bis eli Karl Fredrik Wasenius, kriitikko Hufvudstadsbladetissa
1911
"Nimimerkki Bisin uuden sinfoniani ohjelmaa koskevat otaksumat
eivät ole oikeita. Aavistan, että ne ovat yhteydessä topografiseen
selontekoon, jonka esitin tässä tarkoituksessa muutamille ystäville
huhtikuun 1. päivänä.”
Jean Sibelius Hufvudstadsbladetissa 1911
”Tulevaisuuden ratkaistavaksi jääköön onko säveltäjä mahdollisesti
mennyt joittenkin aiheitten meloodisessa kokoonpanossa yli sen
rajan, minkä terve luonnollinen musikaalisuus melodian intervallileikittelylle
vaistomaisesti panee."
Heikki Klemetti, kriitikko 1911
”Kokonaisenaan tätä sinfoniaa voidaan pitää protestina vallitsevaa
musiikkityyliä vastaan… ennen kaikkea Saksassa, sinfonian kodissa
vallitsevaa, siellä kun soitinmusiikki on kehittymässä pelkästään
tekniikaksi, pelkäksi insinööritaidoksi, joka yrittää suunnattomalla
mekaanisella välineistöllä peittää omaa sisäistä tyhjyyttään.”
Axel Carpelan, Sibeliuksen ystävä 1911
”Sodanjulistus sitä pintapuolisuutta, ulkonaisten keinojen ihailua,
tyhjiä mahtivaikutuksia ja aineellisuuden ylivaltaa vastaan, mikä
on nielemässä nykyaikaisen musiikin".
Evert Katila, kriitikko Uudessa Suomessa 1911
”Se on kuin vastalause nykypäivien sävellyksille. Siinä ei todellakaan
ole hitustakaan sirkusta.”
Jean Sibelius Rosa Newmarchille 1911
”Minusta tuntuu kuin aukeisi nyt Sibeliukselle sinfoniasäveltäjänä
aivan uudet maailmat, joita ei ole vielä muille näytetty ja joita
yksin hän ihmeteltävän korkealle kehittyneellä sävel- ja väriaistillaan
kykenee näkemään ja muille kuvaamaan.”
Oskar Merikanto, kriitikko Tampereen Sanomissa 1911
”Meillä on hyvät syyt nimittää neljännen sinfonian tyyliä ekspressionismiksi.
Sillä teoksessa on viiva vallitsevassa asemassa. (…) Neljännellä
sinfonialla on terveellinen vaikutuksensa ja se sisältää hiljaisen
vastalauseen kaikkea onttoa impressionismia, mautonta soitinnusta
ja alhaista naturalismia vastaan.
Erik Furuhjelm 1916
”Tässä teoksessa ei myöskään ole mitään uhmaa, ei mitään harkittua
yritystä pelotella poroporvaristoa. Sibelius on vain oma itsensä,
hän säveltää mestarillisesti ja epäsovinnaisesti (…) Milteipä
uskoisi, että tämä sinfonia on koko nykyajan totuudenmukaisin
ja luonnollisin partituuri.”
Olin Downes 1931
”A-mollisinfonia edustaa, ehkä yhdessä seitsemännen kanssa, Sibeliuksen
taiteen tähän asti korkeinta huippua.”
Cecil Gray 1935
”Olen tyytyväinen, että sen tein, sillä en voi vieläkään löytää
siitä yhtään nuottia, jonka voisin poistaa enkä lyödä myös mitään
lisättävää, mikä antaa voimaa ja tyydytystä. IV sinfonia edustaa
hyvin oleellista ja suurta osaa minua; kyllä minä olen iloinen,
että olen tuon kirjoittanut."
Jean Sibelius 1940-luvulla
”Neljäs on minun käsitykseni mukaan yksi vuosisatamme sinfonisen
kirjallisuuden suuria teoksia.”
Harold Johnson 1959.”
”Sibelius loi antimonumentalismin monumentaalisuuden. Neljäs sinfonia
on eräs psykoanalyyttisen aikakauden merkittävimpiä dokumentteja.”
Erik Tawaststjerna 1971
”Neljäs sinfonia a-molli op. 63 on teos, jossa Sibelius on lähimpänä
ekspressionismia. Mutta on heti lisättävä: sisäänpäinkääntynyttä
ekspressionismia (…) Se oli luovan subjektin psykoanalyyttinen
sielunrippi, jonka saattoi tehdä vain yhden kerran.”
Erkki Salmenhaara 1984
”Sinfonialla on Stravinskyn Sacren, Schönbergin Pierrot
Lunairen, Debussyn Jeuxin, Skrjabinin Prometheuksen
ohella kiistaton paikkansa ’modernin’ musiikin aikakauden avainteosten
joukossa.”
Veijo Murtomäki 1990
"Neljännen sinfonian aika oli Sibeliukselle vaikeaa, ja toki ahdistukin
kuuluu. Musiikissa on paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia (…)
Kuljemme nyt syvissä vesissä: musiikki kertoo, että elämä jatkuu,
vaikka vaikeaa onkin. Olemme korkeammassa kädessä. Jumalallisuuden
olemassaoloa ei voi jättää pois."
Osmo Vänskä 1998
"Se on sellainen neronleimaus, että noin originellia, kompaktia
ja toimivaa konseptiota ei siltä ajalta taida toista löytyä. Niin
tiivis kokonaisuus, ja silti ollaan avaruuden ulottuvuuksissa!”
Jukka-Pekka Saraste 2002
