Op.
71 Scaramouche
Musiikkia
Poul Knudsenin samannimiseen traagiseen pantomiimiin. Valmistui
1913; ensiesitys Kööpenhaminassa 12.5.1922 (Det Kongelige
Teater, johtajana Georg Höeberg). Osasta musiikkia kaksi
pianosovitusta (Danse élégiaque ja Scène
d'amour) 1914, sovitus viululle ja pianolle (Scène d'amour)
1925.
Sibelius
sai tilauksen tehdä musiikki Poul Knudsenin traagiseen pantomiimiin
syksyllä 1912 tanskalaiselta kustantajalta Wilhelm Hansenilta.
Vuodenvaihteessa hän sai uuden libreton, jossa oli säveltäjän
hämmennykseksi mukana myös dialogia. Sibelius ei tästä
pitänyt, mutta päätti kuitenkin täyttää
sopimuksen, vaikka työ oli ilmeisesti laajempi kuin hän
oli kuvitellutkaan: ei vain muutamaa tanssinumeroa, vaan läpisävelletty
pantomiimi.
Työ
valmistui joulukuussa 1913, mutta esityksestä ei ollutkaan
tietoa. Niinpä Sibelius sovitti parista kohtauksesta pianosovitukset
alkuvuodesta 1914. Sibelius unohti partituurin vuosiksi, mutta
suunnitteli jälleen 1921 hyvästä musiikista orkesterisarjaa.
Tämä puolestaan unohtui, kun Kööpenhaminan
kuninkaallinen teatteri pitkän viiveen jälkeen vihdoin
kantaesitti pantomiimin toukokuussa 1922. Kriitikot kiittelivät
"suloista ja merkillistä" musiikkia. "Illan
kohottavin ja arvokkuutta tuonut osuus oli esityksen musiikki",
kirjoitti Berlingske Tidende. Politiken ihasteli "neron leimaa",
säveltäjän voimavaroja, demoniaa ja musiikin outoa
perverssiyttä. "Scaramouche suuri menestys Kööpenhaminassa",
Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa.
Seuraavana
vuonna Sibelius näki teoksen Kansallisteatterissa. Kriitikot
pitivät "ekspressionistisesta" toteutuksesta, mutta
heitäkin harmittivat pantomiimin luonteen vastaiset puhutut
vuorosanat.
Juoni
kertoo vaeltelevasta kyttyräselkäisestä Scaramouche-kääpiöstä,
jonka alttoviulussa on ilmeisesti maagisia voimia. Soitollaan
hän saattaa kauniin Blondelainen transsiin, jonka aikana
kaunotar jättää miehensä Leilonin kesken suurten
juhlien. Sibelius kirjoittaa dekadentteja tanssirytmejä juhlamusiikiksi,
ja Scaramouchen alttoviulu soi kromattisia kuvioita hitaasti ja
demonisesti. Leilonin kaipausta kuvaa tavattoman kaunis musiikki,
josta Sibelius muokkasi myöhemmin haikean Scen d'amourin
viululle ja pianolle. Draama huipentuu, kun katuva Blondelaine
tappaa Scaramouchen. Aviopuolisot ovat jälleen yhdessä,
ja vaimo tanssii miehensä musiikin tahtiin, kunnes verivirta
verhon takaa säikäyttää hänet. Scaramouchen
alttoviulumelodia kuuluu sananmukaisesti haudan takaa, Blondelaine
kuolee järkytyksestä Scaramouchen ruumiin päälle,
ja Leilon tulee näyn nähdessään hulluksi.
Scaramouche
on kirjoitettu pienehkölle orkesterille. Vaskisoittimien
koko voima ei ole käytössä, mutta toisaalta piano
on mukana. Lisäksi säveltäjä ratkaisee kekseliäästi
orkesterin jakamisen kolmeen osaan: näyttämöllä
oleviin muusikoihin, näyttämön takaa ajoittain
soittavaan päähenkilöön sekä itse orkesteriin.
Musiikki on läpikuultavaa, hienostunutta, unenomaista ja
demonista.
Scaramouche
sai musiikkinsa vetävyyden vuoksi monia esityksiä 1920-luvulla.
Pianisti Wilhelm Kempff näki sen nykyisessä Oslossa
ja ja kirjoitti ihastuksestaan. 1927 tanskalaiset esittivät
teoksen Pariisissa, josta Sibelius itse oli lähtenyt lomamatkan
jälkeen vain hieman aikaisemmin. Sielläkin musiikki
sai hyvät arviot.
Vanhoilla
päivillään Sibelius sai nuorelta ulkomaiselta säveltäjältä
Scaramouche-orkesterisarjan sovituksen, jolle tämä
pyysi säveltäjän lupaa. Vanha Sibelius käytti
aikaa korjatakseen sarjaa paremmaksi, mutta ei katsonut kuitenkaan
voivansa hyväksyä lopputulosta. Säveltäjä
hyväksyi lopulta Jussi Jalaksen orkesterisarjaversion, joka
säilyttää alkuperäisen orkestraation ja tiivistää
pantomiimin tapahtuman pariinkymmeneen minuuttiin. Vielä
sitäkin kiinnostavampi on Scaramouchen alkuperäinen,
yli tunnin kestävä musiikki, joka levytettiin ensimmäistä
kertaa 1990 Göteborgissa Neeme Järven johdolla.