Op. 47 Viulukonsertto d-molli.1. Allegro moderato, 2. Adagio di molto, 3. Allegro ma non tanto. 1. versio 1904; kantaesitys Helsingissä 8.2.1904 (Viktor Novácek, Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Lopullinen versio 1905; kantaesitys Berliinissä 19.10.1905 (Karl Halír, Berliinin filharmonikot, johtajana Richard Strauss). Pianopartituuri 1905.
Jean Sibeliuksen viulukonsertto on kaikista 1900-luvun viulukonsertoista levytetyin ja esitetyin. Lähes jokainen merkittävä viulisti Jascha Heifetzista lähtien on esittänyt sitä. Levytyksiä oli 2000-luvun alussa saatavissa yli 50.
Viulukonserton suunnittelu alkoi jo vuonna 1899. ”Olen ajatellut kirjoittaa viulukonserton. Jos kuninkaan [Kuningas Kristian II -orkesterisarjan] musiikki menee hyvin, en anna muita vanhoja teoksia kenellekään [kustantajalle?] ennen kuin ne on muokattu perusteellisesti”, hän kirjoitti Adolf Paulille 2. syyskuuta. Seuraava maininta viulukonsertosta löytyy kesältä 1902 Axel Carpelanin kirjeestä serkulleen Lydia Rosengrenille:
”Neljä uutta laulua on syntymässä: Vilse (Tawaststjerna), Soluppgång (Tor Hedberg), Lasse liten (Topelius) ja Var det en dröm (Wecksell). Luulen, että nämä laulut merkitsevät suurta askelta edellisiin verrattuna, varsinkin Wecksellin ihana runo on kääntynyt säveliksi tavalla, jonka luulisi vaikuttavan mitä laajimmin. Kaksi muuta laulua julkaistaan joulukalenterissa. Hän on myös luonnostellut balladia eli loitsua (Kanteletar) sopraanolle ja suurelle orkesterille (rouva Ekmanille, joka syyskonsertissaan laulaa neljä hänen lauluistaan). On myös 20 numeroa balettiin, josta teksti valitettavasti puuttuu ja viulukonsertto orkesterin kanssa ja suuri fantasia orkesterille on luonnosvaiheessa samoin kuin vihollinen pianoteoksia, jotka julkaistaan jouluna. Näet siis, että hän käyttää aikansa tarkasti. Sen jälkeen hän aloittaa jousikvarteton säveltämisen.”
Vain hieman myöhemmin Sibelius itsekin kirjoitti konsertosta. ”Olen saanut ihania teemoja viulukonserttiin”, hän paljasti Ainolle 18. syyskuuta. Pian edessä oli kuitenkin muutto maalta Helsinkiin. Sibeliuksen työnteko häiriytyi ja alkoholi oli parin vuoden ajan suoranainen terveysriski.
Syksyllä 1903 säveltäjä ilmoitti omistavansa konserton tuttavalleen Willy Burmesterille, joka oli aikanaan soittanut Kajanuksen orkesterin konserttimestarina ja tehnyt sen jälkeen Keski-Euroopassa suurta uraa viuluvirtuoosina. Joulukuussa 1903 säveltäjä saattoi ilmoittaa Carpelanille, että kaksi osaa konsertosta oli täysin valmiina ja kolmannen osan orkestrointi vielä tekemättä. ”Klo on nyt 5 aamulla ja silmät pyrkivät painumaan kiinni”, työvireeseen päässyt säveltäjä kirjoitti.
Vuoden 1904 alussa Sibelius sävelsi konserttoa kuin riivattuna, soittaen itse aiheita viulullaan päivät ja yöt. Aino Sibelius kuvasi sävellystyötä Axel Carpelanille.
”Janne on ollut tulessa koko ajan (ja minä myös!) ja on tälläkin kertaa taasen ollut ’embarras de richesse’ [runsauden pula]. Hänellä on semmoinen paljous aiheita käymässä päälle, että hän on ollut kirjaimellisesti pyörällä päästään. Yöt läpeensä hän valvoo, soittaa ihmeen kauniisti, ei voi tempautua irti ihastuttavista sävelistä – hänellä on ideoita niin että sitä ei uskoisi. Ja kaikki aiheet niin kehityskelpoisia, täynnä elämää.
Mutta jos olen tästä kaikesta nauttinut, niin olen minä kärsinytkin, ymmärtäkäähän Axel, naisen aivot eivät jaksa kestää taitelijan – luovan sellaisen – aaltoja, jotka toisinaan käyvät niin hurjina – niin hurjina että sitä pelkää.”Konserton kantaesitys oli 8. helmikuuta. Viktor Nováček soitti kantaesityksen, sillä Sibelius ei lupauksistaan huolimatta odottanut, että Willy Burmester ehtisi esittää teoksen. Konsertti uusittiin kahdesti. Merikanto kiitteli ulkoa soittaneen Nováčekin esitystä suorastaan ”mestarilliseksi”, mutta totuus taisi olla toinen. Konserttimestari Carl Lindelöfin mukaan Nováček hidasteli jo harjoituksissa ja marisi nopeiden juoksutusten vaikeutta. Teos olikin hirvittävän vaativa.
Toisessa arvostelussaan Merikanto huomasi, että Nováček ei sittenkään ollut ”mestarillinen” soittaja. ”Burmesterin käsissä se varmaan tekisi suurenmoisen vaikutuksen (…) Nováček (…) pystyi kuitenkin vaan osaksi saamaan esitykseen sitä loistavuutta ja säkenöivää varmuutta, jota tällainen virtuoosinumero ehdottomasti vaatii”, Merikanto kirjoitti.
Kriitikot suhtautuivat penseästi itse konserttoon. Flodinin mielestä Sibelius oli antanut periksi sovinnaistaituruudelle ja tämä ”salakari” kaatoi koko aluksen. Uuden Suomettaren Evert Katila kehui teosta, mutta ehdotti siihen muutoksia. Merikanto puolestaan ihastui ikihyviksi hitaaseen osaan, mutta piti teoksen finaalia heikompana ja liian vaikeana. Hän ennusti viulistien esittävän tulevaisuudessa lähinnä konserton hidasta osaa.
Burmester nieli ylpeytensä ja ehdotti, että hän esittäisi konserton Helsingissä lokakuussa 1904. ”Kaikki minkä 25 vuoden konserttikokemukseni, taiteeni, vaistoni tekevät mahdolliseksi on kokonaan pantavissa tähän teokseen”, Burmester ilmoitti.
Sibelius päätti kuitenkin vielä muokata teosta. ”Viulukonserttoni minä otan pois; vasta 2 vuoden perästä se ilmestyy. Ensimmäinen osa on muokattava uuteen uskoon, andanten suhteet myös ym.”, hän kirjoitti Axel Carpelanille kesäkuussa 1904.
Keväällä 1905 toinen, tiivistetty ja hitusen helpompi versio valmistuikin, mutta Sibelius antoi esityksen Karel Haliřille. Burmester sydämistyi, eikä koskaan esittänyt konserttoa.
Viulukonserton uusitun version kotimainen ensiesitys koettiin 12. maaliskuuta 1906. Solistina oli latvialainen H. Grevesmühl ja johtajana Robert Kajanus. Flodin oli edelleen penseä, eikä uskonut viulukonserton saavuttavan maailmansuosiota. Konsertto oli hänen mielestään ”harmaata harmaassa, rapsodinen venytetystä muodostaan huolimatta”.
Otto Kotilainen puolestaan ymmärsi, että konsertto on uusitussa muodossaan ”merkkiteos”:
”Se on tykkänään poikkeawa yleensä wiulukonserttien laadusta, se murtaa uran pois tawallisista ’hywistä ja kauniista’. Mielemme tekisi sanomaan, että se ei ole wiulukonsertti, waan kokonaisuudessaan suurenmoinen, wielä mieluummin johonkin woimakkaan wakawaan ohjelmaan laadittu sinfonia, jossa on wiulullla hirwittäwän suuri tehtäwä.”
Konserton suosio kasvoi hitaasti parin seuraavan vuosikymmenen aikana. Käänne tapahtui, kun Jascha Heifetz levytti sen 1930-luvulla ja nosti teoksen maailmanmaineeseen.
Sibeliuksen mielestä vuoroaan odotteleva solisti ei yleensä ollut kovin kiinnostava näky. Niinpä solisti käy heti asiaan ja esittelee upeasti kaartelevan teeman, joka on täynnä sibeliaanisia piirteitä doorisesta sävystä lähtien.
Alkuperäinen versio jatkuu vaikeampana ja moniaineksisempana kuin lopullinen versio. Alkuperäisversiossa ensiosassa on 542 tahtia, lopullisessa 499 tahtia. Alkuversion ensimmäisen osan toinen, hieman Bach-tyylinen kadenssi selittää mittojen erot. Kadenssi on hienoa musiikkia, mutta se ei hieman irrallisena sopinut konserton lopulliseen versioon.
Alkuperäinen versio etenee ilman tällaisia rönsyjä. Jännite syntyy viulutaiturin ja sinfonikon välillä: viuluniekka Sibelius näkee konsertossa mahdollisuuden purkaa kaikki virtuoosiunelmansa. Sinfonikko Sibelius taas antaa orkesterille enemmän tärkeää ainesta kuin mitä perinteisissä taiturikonsertoissa oli tapana. ”Virtuoosinen aines kasvaa orgaanisesti esiin tematiikasta”, Erkki Salmenhaara on kirjoittanut. Jopa soolokadenssi on ensimmäisessä osassa integroitu kiinteäksi osaksi arkkitehtonista kokonaisuutta.
Viulu on eittämättä konserton kuningas: Sibelius riisuu lopullisessa versiossa orkestraatiota juuri sopivasti niin, että solisti ei koskaan peity. Kun solisti ajoittain vaikenee, orkesteri saa esitellä koko soinnillista ja dynaamista rikkauttaan. Ensimmäisen kerran orkesteri näyttää voimiaan tummasävyisenä, fagotin ja jousten voimin:
Ote viulukonserton partituurista.
Breitkopf & HärtelTästä alkaa komea pääteemaan perustuva ylimeno, joka toisaalta jo esittelee sivuteeman aineksia. Sivuteeman kvinttihypyt puolestaan vievät suoraan kohti lopputeemaa. Orgaanisessa kehittelyssä saumat eivät erotu, Sibeliuksen mestaruus on kiistatonta.
Kehittelyjaksona on komea soolokadenssi, jossa pääteemaa käsitellään virtuoosin keinoin. Kaikki kaksoisotteet, asteikkokuviot ja trillit palvelevat sekä virtuoosin tarpeita että sävellyksen kokonaisuutta. Pääteemaa kerrataan tummin värein: viulisti soittaa g-kielellä. Orkesteri jatkaa valtavalla nousulla ja viulu vastaa siihen. Huilut esittelevät lopputeeman ja viulisti säestää sitä huimaavin arpeggio-kuluin. Loppuhuipennuksessa pääteeman aineksista otetaan vielä kerran kaikki dramatiikka irti.
Toinen osa, Adagio di molto, muistuttaa eniten alkuperäisversiota. Sibelius on lähinnä siistinyt hitaan osan solistiosuuden rönsyjä ja virtuoositemppuja. Pääteeman staattinen ja sydämellinen kauneus vaatii soittajalta malttia ja koruttomuutta.
Ote viulukonserton partituurista.
Breitkopf & HärtelSamassa sävyssä jatkuu koko osa. Alkuperäisessä versiossa tunnelman rikkoo irrallinen virtuoosikulku juuri ennen loppua, mutta lopullisessa versiossa tunnelma on hillitty ja kauneus rikkumaton:
Ote viulukonserton partituurista.
Breitkopf & HärtelFinaalin tempomerkinnöistä on puhuttu paljon. Sibelius korvasi merkinnän Allegro ma non tanto (nopeasti mutta ei liikaa) Allegrolla ja korosti, että konserton virtuoosiaines tulee esiin vain, kun finaali soitetaan säveltäjän antamassa metronomimerkinnässä 108-116. Säveltäjä hyväksyi toki Ginette Neveun levytyksen hitaankin tempon, koska viulisti soitti niin hyvin. Nykyisin useilla viulisteilla menee finaaliin sama aika kuin Neveulla. Näin finaali saattaa joskus menettää osan lennokkuudestaan. Asiaa eivät auta hyvää tarkoittaneiden musiikkikirjoittajien luonnehdinnat: David Tovey kuvaili finaalia mm. jääkarhujen poloneesiksi, mikä ei taida vastata säveltäjän tarkoitusta. Se sopiikin hyvin sivuteeman kuvaukseksi, mutta kokonaisuutena finaali on aivan jotain muuta.
Ote viulukonserton partituurista.
Breitkopf & HärtelErik Tawaststjerna näkee rytmiikassa ”manausrituaalin” aineksia. Solisti kehittelee teemasta loistokkaita kuvioita ja terssikulkuja. Alkuperäisversiossa solisti johdattelee musiikin tanssilliseen ja Mendelssohnin mieleen tuovaan välikkeeseen, mutta lopullisessa versiossa tämä parin minuutin irrallinen välike on poistettu ja orkesteri pääsee esittelemään sivuteeman varhemmin:
Ote viulukonserton partituurista.
Breitkopf & Härtel
Orkesteri ja solisti kehittelevät aiheita vuorotellen. Pääteemaa käsitellään myös mollissa, ja sivuteeman päällä kuullaan viulun taiturillisia huiluääniä. Voitto pimeyden voimista tuntuu varmistuvan vasta aivan viimeisissä tahdeissa, solistin kivutessa kahden orkesteri-iskun tukemana korkeuksiin.
Ote viulukonserton partituurista.
Breitkopf & HärtelSäveltäjän puoliso kuului alkuperäisversion ystäviin: ”Pidän viulukonserton ensimmäisestä versiosta. Pappa muutti sitä kun se haukuttiin pataluhaksi (…) Pois jäivät monet virtuoosimaiset kohdat. Konsertto on nyt helpompi”, Aino Sibelius muisteli. Hän sai näkemykselleen myöhäistä tukea, kun alkuperäisversio nousi maailmanmaineeseen Leonidas Kavakosin ja Lahden kaupunginorkesterin levytyksen avulla 1991.
Lopullinen, kaikkien tuntema viulukonsertto on kuitenkin varmemmalla maulla tehty ja tasapainoisempi mestariteos. Siinä huimimmatkin virtuoosikohdat palvelevat musiikillista kokonaisuutta.
