Op. 112 Tapiola, sävelruno. Valmistui 1926; kantaesitys New Yorkissa 26.12.1926 (New York Symphonic Society, johtajana Walter Damrosch).
Jean Sibeliuksen orkesterirunoelmat huipentuvat Tapiolaan vuonna 1926. Kyseessä on Sibeliuksen viimeinen mestariteos orkesterille. Hän lähettäisi vielä elokuussa 1927 Myrsky-näyttämömusiikista tehdyt sarjat kustantajalle, mutta sarjat eivät enää vastaa alkuperäisen näyttämömusiikin herättämiä odotuksia. Sen sijaan Tapiola on Sibeliuksen omaperäisimpiä ja taidokkaimpia mestariteoksia, koko 1900-luvun fantastisimpia sävellyksiä.
Sibelius oli Myrsky-musiikissaan samaistunut voimakkaasti vanhaan Prosperoon. Samaistuiko hän myös metsänjumala Tapioon? Ainakin Granville Bantockin tytär vertaili säveltäjää ja Tapiota.
”Sibelius näytti minusta aivan Tapiolta, joka on pohjoisten tarujen outo kaikkivaltias; ’muinainen, salaperäinen, julmien unien näkijä’, joka hallitsee suomalaisia metsiä. Ehkä tästä syystä pidän Tapiolaa (se on ehkä säveltäjän atmosfäärisin sävelruno) hänen kiinnostavimpana työnään. Se kertoo musiikin keinoin hänen omasta voimakkaasta, visionäärisestä ja vangitsevasta hengestään, joka on samaan aikaan verhoutunut johonkin sanomattoman surulliseen.”
Tapiola oli tilaustyö. Sibelius vastasi tammikuussa 1926 myöntävästi kapellimestari Walter Damroschille, joka pyysi häneltä New Yorkiin esitettäväkseen 15-20 minuuttia kestävän sinfonisen runon. Säveltäjän taloudellinen tilanne oli jo varsin hyvä, ja hän hemmotteli itseään matkustamalla Roomaan säveltämään kalevalaista aihettaan. Matkaan mahtui myös loma Caprin saarella. Rooman-kirjeistä käy ilmi, että sävellyksen työnimi oli ollut ”The Wood”, mutta Aino Sibelius korjasi sen ”The Forestiksi”.
Tapiola valmistui Ainolassa elokuun loppupuolella, mutta syyskuussa Sibelius sähkötti kustantaja Breitkopf & Härtelille ja pyysi partituurin takaisin korjauksia varten. Yleensähän hän oli tehnyt viimeiset korjaukset partituuriin johtamansa kantaesityksen jälkeen. Nyt sitä mahdollisuutta ei ollut, sillä Damrosch johtaisi kantaesityksen New Yorkissa.
Korjaustyö maistui puulta. ”Onnettomuudekseni otin vastaan tämän ’tilauksen’. ’Myrsky’ ja ’Väinön virsi’ myös ’tilauksia’. Olenko luotu tällaiseen”, hän pohti ja kirjoitti juovansa viskiä.
Sibelius rohkaistui tekemään vähäiset korjaukset teokseen käytyään viimeisen kerran ulkomailla johtamassa orkesteria Kööpenhaminassa. Itsekritiikki ei ollut vielä kasvanut mahdottomuuksiin. Damrosch sai partituurin marraskuussa, hyvissä ajoin ennen teoksen kantaesitystä. Kustantajalle Sibelius lähetti myös luonnoksen, joka selvitti Tapion asemaa suomalaisessa mytologiassa. Kustantaja muokkasi tästä nelisäkeisen moton sävellykselle.
Kantaesitys oli New Yorkissa tapaninpäivänä, eikä menestys ollut kehuttava. Jopa innokas sibeliaani Olin Downes New York Timesista oli kummissaan, vaikka kirjoittikin teoksesta arvostavasti. Vielä vähemmän Tapiolaa ymmärsi New York Herald Tribunen Lawrence Gilman. ”Sibeliuksen mielikuvitus on alkanut heiketä ja tullut laimeammaksi”, hän moitti. Jo sävellyksen perusaihe oli hänestä heikko ja hedelmätön.
Suomessa sävellys kuultiin Kajanuksen johdolla 25. huhtikuuta 1927, yhdessä Myrsky-alkusoiton ja seitsemännen sinfonian Suomen-ensiesitysten kanssa. Leevi Madetojan mukaan Tapiola oli ”monisärmäinen”.
”Milloin kuuluu metsänhaltijan surumielinen, yhä toistuva huhuilu, milloin menninkäiset kiivasta karkeloaan pitävät, milloin taas yksinäinen eräkulkija elämäntuskaansa taivaita kohti huutaa. Kaunis teos, tekotavallisesti seitsemättä sinfoniaa lähellä oleva.”
Yhtä runollinen oli Heikki Klemetti. Hänen mukaansa Tapiola sisälsi”nevan tuoksua”, kotkan lentoa, kummia olioita ja salon rikasta runoutta. Hufvudstadsbladetin Karl Ekman oli analyyttisin. Hän huomasi Tapiolan ”alkumelodiasta” kehittyvät muunnelmat.
Tapiola onkin monotemaattinen kokonaisuus. On tosin kiistelty siitä, onko ydinaihe teema ollenkaan. Erkki Salmenhaaran mielestä näin ei ole. Aiheesta muotoutuu hänen mukaansa ainakin neljä keskeistä perusmotiivia, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Näistä puolestaan muodostuu ”kolmisenkymmentä ilmeeltään mitä karakteristisinta, yksilöllisintä ja jäljittelemättömästi sibeliaanista sävelmotiivia”.
Veijo Murtomäki puolestaan näkee teoksen alussa melodiakulun, joka synnyttää kaikki teoksenmotiivit ja todistaa tämän taulukolla (Goss 1993, s. 155). Murtomäki näkee teoksen avautuvan samaan aikaan sekä sonaattimuodon että variaatioperiaatteen sovelluksena. Näin Sibeliuksen lause, jonka mukaan Tapiola on kirjoitettu ”sonaattimuotoon” on perusteltu.
Ydinmotiivi kuuluu heti jousistossa heti teoksen alussa.
Ote Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel
Puhaltimien vastaus korostaa tunnelman autiutta. Äkillinen vaskien isku käynnistää Allegro moderato -taitteen. Moniselitteisyys jatkuu musiikin häilyessä h-mollin ja gis-mollin välillä. Gis on tulkittavissa myös h-doorisen asteikon säveleksi.
Puupuhaltimien vastaus johtaa jaksoon, jolle Sibelius antoi vanhoilla päivillään ohjelmallisen tulkinnan. Hän kertoi vävylleen Jussi Jalakselle, että ”kohdassa tulevat metsänpeikot ja -eläimet”.
Ote Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel
Nämä aihelmat kehittyvät myöhemmin valoisammiksi ja leikillisemmiksi. Varjot pitenevät, ja fragmenteista kehkeytyy vähitellen hymnimäisempi jakso, jossa jouset soivat jalosti ja aitosibeliaanisesti korkeassa rekisterissä hieman seitsemännen sinfonian tapaan. Vaskien jyrähdys muuttaa tunnelman äkillisesti. On kuin salama välähtäisi ja ukkonen jyrähtäisi.
Ote Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel
Ote Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel
Nyt käynnistyy vilkkaampi allegro-vaihe. Allegro moderato -taitteessa pulssi on hitaampi ja syvempi. Lopulta viimeinen suuri nousu käynnistyy. Jousisoitinten tremolokentät ja vaskien ärjyvät tehot ovat dramaattisinta ja omaleimaisinta Sibeliusta.
Ote Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel
Ote Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel
Jäljellä on kooda, jossa orkesterin mestari jättää jäähyväiset lempisoittimelleen – tietämättään. Hän säveltäisi vielä vuosikymmeniä kahdeksatta sinfoniaansa. Mutta Tapiola olisi hänen viimeinen orkesterirunoelmansa, eikä pitkään tekeillä ollut sinfonia koskaan tyydyttänyt säveltäjää niin, että hän olisi voinut viimeistellä sitä julkaistavaksi.
Tapiola jäi Sibeliuksen viimeiseksi suureksi mestariteokseksi. ”Vaikka Sibelius ei olisi kirjoittanut mitään muuta, tämä yksi teos riittäisi takaamaan hänelle paikan kaikkien aikojen suurimpien mestarien joukossa”, Cecil Gray kirjoitti.