Op. 63 Sinfonia nro 4 a-molli
1. Tempo molto moderato, quasi adagio, 2. Allegro molto vivace, 3. Il tempo largo, 4. Allegro. Valmistui 1911; ensiesitys Helsingissä 3.4.1911 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius).

Neljäs sinfonia oli Sibeliuksen sinfonioista oudoksutuin, mutta nyt sitä pidetään hänen tuotantonsa huippuna seitsemännen sinfonian ohella. Se on ilmaisun tiiviyden, kamarimusiikillisen läpikuultavuuden, kontrapunktisen osaamisen ja aikansa modernin sävelilmaisun vaikuttavimpia ilmaisuja.

Sibelius pohti Berliinissä 1909 tyylinmuutosta. Samat pohdinnat mielessään hän lähti syyskuussa taiteilija Eero Järnefeltin mukaan Karjalaan Joensuun lähelle Kolillle, jota kutsuttiin ”suomalaiseksi vuoreksi”. Kolin maisemat olivat Eerolle loputon inspiraation lähde, ja Sibelius kertoi olevansa menossa kuuntelemaan ”tuulten huminaa ja myrskyn pauhua”. Säveltäjä pitikin matkaa yhtenä elämänsä suurimmista kokemuksista. ”Suunnitelmia. La Montagne”, hän kirjoitti päiväkirjaansa 27. syyskuuta.

Seuraavana vuonna Sibelius matkaili jälleen Karjalassa, nyt Viipurissa ja Imatralla ystävänsä ja tukijansa Rosa Newmarchin oppaana. Newmarch muisteli, että Sibelius yritti intohimoisesti kuulla Imatran kuuluisan putouksen sekä muiden luonnonilmiöiden urkupisteitä.

Muitakin tavoitteita oli. Matkalta palattuaan Sibelius halusi kehittää kontrapunktisia taitojaan, koska ”sointi suuressa määrin riippuvainen puhtaasti musiikillisesta satsista, sen polyfoniasta”, kuten hän kirjoitti. Merkinnöissä on paljon ajatuksia soinnin jatkuvuuden tarpeesta. Kun orkesterissa ei pianon tavoin ollut pedaalia, Sibelius halusi korvata sen orkestroimalla entistäkin taitavammin.

Vielä kolmas luontovaikutelma – myrsky etelärannikon saaristossa – tarvittiin, jotta sinfoninen takominen pääsi vauhtiin. Marraskuussa 1910 hän työsti sinfoniaa ja Aino Acktélle lupaamaansa teosta Edgar Allan Poen Korppi-runoon. Korpista ei tullut valmista, mutta sen tunnelmat ja luonnokset vaikuttivat neljänteen sinfoniaan.

Sinfonia sai kantaesityksensä 3. huhtikuuta 1911 Helsingissä. Sibeliuksen modernein ja sisäänpäinkääntynein sinfonia hämmensi yleisön niin, että taputukset olivat vaimeat. ”Vältteleviä katseita, päänpudistuksia, hämillisiä tai salaisesti ironisia hymyjä. Monia onnittelijoita ei taiteilijahuoneeseen tullut”, Aino Sibelius on muistellut. Myös kriitikot olivat hämillään. ”Kaikki oli kummaa”, tiivisti Heikki Klemetti tunnelmat. Sama hämmennys jatkui maailmalla seuraavina vuosina.

Sibelius oli kuitenkin tyyni ja muokkasi kantaesityksen jälkeen mestariteoksensa painovalmiiksi. Neljäs sinfonia on yksi 1900-luvun suurista mestariteoksista ja Sibeliuksen suurenmoisimpia töitä. Se oli aikansa moderneinta musiikkia, josta kaikki estetisointi, kaikki teennäiseen vivahtavakin on karsittu pois.
Sävellyksen eräänlaisena mottona voisi pitää ylinousevaa kvarttia, tritonusta. Makoisasti viiltävä intervalli luo jännitettä jokaiseen sinfonian neljästä osasta. Tunnelmat vaihtelevat iloisista impressioista karuun ekspressionismiin. Jokainen osa haihtuu hiljaisuuteen. Nyt ollaan mahdollisimman kaukana toisen ja kolmannen sinfonian finaalien triumfeista.
Erik Tawaststjerna puhui mielellään neljännen sinfonian ja Edvard Munchin taiteen yhteyksistä. Sibelius saattoi hyvinkin nähdä Munchin laajahkon näyttelyn Ateneumissa vuoden 1909 alussa. Neljännen sinfonian tyylilliseksi rinnakkaisilmiöksi voisi kenties nostaa myös Emil Nolden (1867-1956) pelkistetyn, karujen värien ja ekstaattisen voiman leimaaman kuvataiteen. Kuitenkaan sinfonia ei ole ekspressionistinen tai impressionistinen, vaikka se sivuaa molempia taidesuuntauksia.

Neljäs sinfonia tuntuu usein suorastaan järkyttävän kuulijoita, ja sen analyysit kääntyvät filosofoinniksi. On kuin Sibelius tunkeutuisi suoraan elämän armottomuuden ytimeen ja paljastaisi tuon ytimen tarjoamatta minkäänlaista valheellista lohduttelua. Hän olikin tavallaan katsonut kuolemaa silmiin muutamaa vuotta aikaisemmin, kun kasvain oli poistettu leikkauksella hänen kurkustaan.

Ensimmäinen osa on sonaattimuodon periaatteiden mukaan ajateltu; ei minkään sääntökokoelman. Kai Maasalo onkin todennut, että ”Sibelius ei enää rakenna ’sonaattimuotoja’, (…) vaan käyttää hyväkseen näiden muotojen idean: teemojen vastakohtaisuus, vaihtelevuus ja kehittely – vain tämä oleellinen on jäljellä.” Niinpä pääteeman ja sivuteeman kaltaiset termit on syytä varustaa lainausmerkein.

Sinfonian ensimmäinen osa (Tempo molto moderato, quasi adagio) alkaa fortissimossa matalien jousten ja fagotin c-d-fis-e –sävelkululla. Samat sävelet löytyvät kolmannen sinfonian ensiosasta järjestyksessä c-d-e-fis.

Nyt tritonus c-fis soi entistä viiltävämmin. Sen tehtävä ei ole kuitenkaan ärsyttää poroporvareita. Tritonus muodostuu tässä osana kokosävelasteikkoa, ja sinfoninen jännite onkin pitkälti neljännessä sinfoniassa duurimolliharmoniikan ja kokosävelajattelun välisestä ristiriidasta aiheutettua.
Alkumotiivin pohjalla osa kontrabassoista pitää c:n urkupisteenä. Olisiko tässä muistuma hetkestä, jolloin säveltäjä kuunteli urkupisteitä Imatran koskesta? Sibelius kertoi, että alku on soitettava kuin ”kohtalo, kaikki sentimentaalisuus pois”.

Nuottiesimerkki 16

Fis-e –heiluriliike jatkuu, kun sello esittelee ”pääteeman”, joka paljastaa sävellajin a-molliksi. Sello liikkuu pienseptimisoinnun a-c-e-g sävelillä.

Nuottiesimerkki 17

Kanoninen kehittely johdattaa kohti C-duuria, mutta sävellaji ei ota seljetäkseen, ja äkäinen cis-sävel muistuttaa voiton epävarmuudesta. Kun heilurin fis vielä palaa, olemme Fis-duurissa ja taitteessa, jota osa tutkijoista kutsuu ”sivuteemaksi”.

Nuottiesimerkki 18

Pian käyrätorvet signaloivat luonnontunnelmia. Nyt seuraa vaskien ”parsifaalinen aihe”, jota Sibelius kutsui vävylleen Jussi Jalakselle ”kohtaloa kuvastavaksi”.

Nuottiesimerkki 19

”Pääteemaa” ja ”sivuteemaa” kehitellään samanaikaisesti. Syntyy huikea tunnelma, kun korkeat jouset sahaavat yksin kuviotaan kuin painovoiman menettäneenä. Tämä saattaa olla muistuma melodiasta, jonka Sibelius kirjoitti I. K. Inhalle jo opiskeluvuosinaan, usuttaen tätä fantisoimaan pidemmälle.

Pian Sibelius nostattaa soinnin pärskeitä ja fragmentaarisia aiheita esiin kuin kolmannen sinfonian finaalin alussa. Soitinryhmiä käsitellään kuin erillisinä kamariorkestereina. Kertauksenomaisessa jaksossa koetaan jälleen käyrätorvien luontonäky ja vaskien ”kohtaloaihe”.

Ekspressionistinen kohtalonomaisuus tuntuu kääntyvän impressionistisiksi luontonäkymiksi, mutta luonnon idyllistä ei ole varmuutta: kontrabasso jyrähtää lopussa, ja alussa kuullun nelisävelmoton muunnos häipyy kaukaisuuteen.

Toinen osa (Allegro molto vivace) ei voisi leikillisemmin alkaa. Oboemelodiassa tritonus F-h saa lyydisen sävyn, ja viulut vastaavat aluksi puhtailla kvarteilla.

Nuottiesimerkki 20

Oboe ja jouset käyvät vuoropuheluaan, kunnes jousten harmittoman rytmillinen leikki valtaa näyttämön. Pian syvemmälle johtava sävelpyörre paljastaa, että leikillisen pinnan alla saattaakin olla synkeitä pohjavirtoja.

Valon ja varjon leikki jatkuu, kunnes huilujen valssimainen aihe tuntuu vakiinnuttavan kevyen tyylin. Alun oboemelodia ja jousien vastaus kerrataan, mutta tempon pudotessa Sibelius kerää osan aihelmia yhteen aivan uudessa, dramaattisessa valaistuksessa. F-h –intervalli alkaa toistua terävämmin, ja säveltäjä sanoi vävylleen, että se on soitettava suorastaan ”brutaalisti”. Leikillinen teema ”demonisoidaan”, kirjoitti Erik Tawaststjerna. Erkki Salmenhaara on puhunut teeman vääristymisestä samalla tavalla kuin ihmiskasvot vääristyvät Emil Nolden maalauksissa. Osa häipyy tyhjyyteen kolmen patarummun kumahduksen myötä.

Kolmas osa (Il tempo largo) on Sibeliuksen sinfonioiden osista hitain ja yksi omaperäisimmistä. Sibeliuksella on mielessään suurenmoinen teema, mutta hän paljastaa sen vain vähitellen, melkein kuin improvisoinnin tuloksena.

Jokaisen paljastusyrityksen avaa puupuhaltimien kuudestoistaosa-aihe. Yhtä tärkeää kuin teeman paljastaminen on cis-molli-sävellajin vähittäinen selkiyttäminen.

Nuottiesimerkki 21

Käyrätorvet hakevat jo temaattista perusajatusta, sitten alun aiheita muunnellaan. Jouset esittelevät teemaa hieman pidemmälle, mutta vieläkään salaisuus ei paljastu. Jälleen kuudestoistaosa-aiheet puupuhaltimilla, mutta uudessa valaistuksessa. Jouset kulkevat kvinttiyhdistelmissä, kun sellot soittavat pääteemaa entistä täydellisempänä.

Puupuhaltimien aiheista muovautuu vihdoin tersseissä kulkeva säestys, ja nyt teema saa laajimman muotonsa. Vielä synteesi kaikesta koetusta, ja teema ilmestyy laajinta muotoaan ytimekkäämpänä ja dramaattisempana ilmentymänä. Salaisuus on paljastunut:

Nuottiesimerkki 22

Sitkeä cis-urkupiste sitoo yhteen lopun aihelmat. Onko salaisuuden paljastuttua jäljellä vain tyhjyys? Ei ehkä aivan, koska osan loppu ennakoi jo seuraavan osan johdantoa.

Neljäs osa (Allegro) alkaa yhtä leikillisesti kuin toinen. On kuin maailma ei vielä tietäisi sitä, mikä kolmannessa osassa on jo paljastunut.

Nuottiesimerkki 23

Tämän johdannon jälkeen tulevat aforistiset aiheet, jotka Sibelius kehittelee joksikin suuremmaksi: viulut kurkottavat tritonuksesta vauhtia hakien puhtaaseen kvinttiin, kellopeli kilkuttaa oman repliikkinsä, viulut vastaavat ja pian sellot sahaavat ”affrettuoso” -aihettaan. Huilujen ja oboen merkinanto Es-duurissa jousten A-duurikohinan päällä muistuttaa siitä, että idylli on katoavainen. Nämä ainekset käyvät taistelun värien tummentuessa. Välikkeessä tempo rauhoittuu, ja käyrätorvet puhaltavat koraalimaisen teeman.

Nuottiesimerkki 24

Onko paluuta kadotettuun paratiisiin, viattomuuden aikaan? Ilmeisesti ei. Siitä kertoo aines, jonka Erik Tawaststjerna on yhdistänyt Korppi-orkesterilaulun luonnoksiin.

Alun idyllin ainekset saavat yhä tummemman värin. Mestarillisella tavalla Sibelius ehdyttää liike-energiaa materian vastustuksen huomioiden. Viimeinen partituurisivu on Sibeliuksen kuuluisimpia. Jouset johdattavat meidät ”tielle tyhjyyteen”, kuten Erik Tawaststjerna on sitä kuvannut. Kolme kertaa huilu kysyy – ja kolme kertaa oboe vastaa pistävänä, armottomana – kenties sittenkin myös myötätuntoisena? Matka osan alun A-duurista on ollut pitkä, ja mitä jää jäljelle? Vain koruton a-mollikadenssi.

”Det är synd om människorna, on sääli ihmisiä”, Sibelius sanoi August Strindbergiä lainaten puhuessaan tästä sinfoniasta.

Nuottiesimerkki 25

Taistelu on ohi, mutta loppu ei ole yksiselitteinen. Kun Tawaststjerna liittää lopun Poen Korppi-runon ”nevermore”-tunnelmiin, kapellimestareista ainakin Neeme Järvi ja Osmo Vänskä ovat pitäneet sitä optimistisena! Leif Segerstam on puolestaan kokenut sen olevan kuin hautajaissaaton, joka ohittaa kuulijan ja jatkaa kaukaisuuteen.

Vaikka neljännen sinfonian tritonus-aiheet horjuttivat duurimollitonaalisuutta, Sibelius ei halunnut luopua siitä. Neljännen sinfonian valmistuttua Sibelius seisoi rajalla, jonka takana odottaisi ”hulluus tai kaaos”, kuten hän myöhemmin selitti Walter Leggelle.
Sitä rajaa hän ei ollut valmis ylittämään, toisin kuin atonaalikot ja Arnold Schönberg, joka korvasi tonaalisen systeemin 12-säveltekniikan rautaisilla laeilla.

Tämä tapa väistää kaaosta ei Sibeliukselle sopinut. Viides sinfonia tulisi olemaan harmonisesti perinteisempi, mutta muodoltaan yhä mestarillisempi ja keskittyneempi.

Neljännestä sinfoniasta sanottua

”Sinfonian aiheena on matka maineikkaalle Kolin vuorelle, joka kohoaa 252 metriä Pielisjärven pinnan yläpuolelle (…) Ensimmäinen osa kuvaa Kolin vuorta ja sen tekemää vaikutusta. Toisessa osassa säveltäjä on vuorella. Allaan hän näkee Pielisjärven. Aurinko säteilee kultaansa järven yli, jonka leikkivät laineet heijastavat tuhansin säkein sen iloa ja elämää lahjoittavaa voimaa. Kolmas osa luo eteemme mahtavan panoraaman kuutamovalaistuksessa, runollisen taulun, jota kehtaa näyttää. Finaali kuvaa paluumatkaa. Missä säveltäjä kulkee, paistaa aurinko, mutta koillisesta, Vienan mereltä, lähestyy tupruava lumimyrsky. Aivan lähelle se ei yllä, mutta aurinkoisen lähiympäristön ja lumimyrskyn mahtavan uhan välinen vastakohtaisuus on vaikuttava. Tässä finaalissa on hiukan turistimaista sivumakua. Se mahtava yhteys, mihin Sibelius on aikaisemmin asettunut yhteydessä kansaamme ja sen kansalliseepokseen, mikä on tehnyt hänet niin vahvaksi ja suureksi, tätä sidettä ei neljännessä sinfoniassa ole.”
Bis eli Karl Fredrik Wasenius, kriitikko Hufvudstadsbladetissa 1911

”Nimimerkki Bisin uuden sinfoniani ohjelmaa koskevat otaksumat eivät ole oikeita. Aavistan, että ne ovat yhteydessä topografiseen selontekoon, jonka esitin tässä tarkoituksessa muutamille ystäville huhtikuun 1. päivänä.”
Jean Sibelius Hufvudstadsbladetissa 1911

”Tulevaisuuden ratkaistavaksi jääköön onko säveltäjä mahdollisesti mennyt joittenkin aiheitten meloodisessa kokoonpanossa yli sen rajan, minkä terve luonnollinen musikaalisuus melodian intervallileikittelylle vaistomaisesti panee.”
Heikki Klemetti, kriitikko 1911

”Kokonaisenaan tätä sinfoniaa voidaan pitää protestina vallitsevaa musiikkityyliä vastaan… ennen kaikkea Saksassa, sinfonian kodissa vallitsevaa, siellä kun soitinmusiikki on kehittymässä pelkästään tekniikaksi, pelkäksi insinööritaidoksi, joka yrittää suunnattomalla mekaanisella välineistöllä peittää omaa sisäistä tyhjyyttään.”
Axel Carpelan, Sibeliuksen ystävä 1911

”Sodanjulistus sitä pintapuolisuutta, ulkonaisten keinojen ihailua, tyhjiä mahtivaikutuksia ja aineellisuuden ylivaltaa vastaan, mikä on nielemässä nykyaikaisen musiikin”.
Evert Katila, kriitikko Uudessa Suomessa 1911

”Se on kuin vastalause nykypäivien sävellyksille. Siinä ei todellakaan ole hitustakaan sirkusta.”
Jean Sibelius Rosa Newmarchille 1911

”Minusta tuntuu kuin aukeisi nyt Sibeliukselle sinfoniasäveltäjänä aivan uudet maailmat, joita ei ole vielä muille näytetty ja joita yksin hän ihmeteltävän korkealle kehittyneellä sävel- ja väriaistillaan kykenee näkemään ja muille kuvaamaan.”
Oskar Merikanto, kriitikko Tampereen Sanomissa 1911

”Meillä on hyvät syyt nimittää neljännen sinfonian tyyliä ekspressionismiksi. Sillä teoksessa on viiva vallitsevassa asemassa. (…) Neljännellä sinfonialla on terveellinen vaikutuksensa ja se sisältää hiljaisen vastalauseen kaikkea onttoa impressionismia, mautonta soitinnusta ja alhaista naturalismia vastaan.
Erik Furuhjelm 1916

”Tässä teoksessa ei myöskään ole mitään uhmaa, ei mitään harkittua yritystä pelotella poroporvaristoa. Sibelius on vain oma itsensä, hän säveltää mestarillisesti ja epäsovinnaisesti (…) Milteipä uskoisi, että tämä sinfonia on koko nykyajan totuudenmukaisin ja luonnollisin partituuri.”
Olin Downes 1931

”A-mollisinfonia edustaa, ehkä yhdessä seitsemännen kanssa, Sibeliuksen taiteen tähän asti korkeinta huippua.”
Cecil Gray 1935

”Olen tyytyväinen, että sen tein, sillä en voi vieläkään löytää siitä yhtään nuottia, jonka voisin poistaa enkä lyödä myös mitään lisättävää, mikä antaa voimaa ja tyydytystä. IV sinfonia edustaa hyvin oleellista ja suurta osaa minua; kyllä minä olen iloinen, että olen tuon kirjoittanut.”
Jean Sibelius 1940-luvulla

”Neljäs on minun käsitykseni mukaan yksi vuosisatamme sinfonisen kirjallisuuden suuria teoksia.”
Harold Johnson 1959.”

”Sibelius loi antimonumentalismin monumentaalisuuden. Neljäs sinfonia on eräs psykoanalyyttisen aikakauden merkittävimpiä dokumentteja.”
Erik Tawaststjerna 1971

”Neljäs sinfonia a-molli op. 63 on teos, jossa Sibelius on lähimpänä ekspressionismia. Mutta on heti lisättävä: sisäänpäinkääntynyttä ekspressionismia (…) Se oli luovan subjektin psykoanalyyttinen sielunrippi, jonka saattoi tehdä vain yhden kerran.”
Erkki Salmenhaara 1984

”Sinfonialla on Stravinskyn Sacren, Schönbergin Pierrot Lunairen, Debussyn Jeuxin, Skrjabinin Prometheuksen ohella kiistaton paikkansa ’modernin’ musiikin aikakauden avainteosten joukossa.”
Veijo Murtomäki 1990

”Neljännen sinfonian aika oli Sibeliukselle vaikeaa, ja toki ahdistukin kuuluu. Musiikissa on paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia (…) Kuljemme nyt syvissä vesissä: musiikki kertoo, että elämä jatkuu, vaikka vaikeaa onkin. Olemme korkeammassa kädessä. Jumalallisuuden olemassaoloa ei voi jättää pois.”
Osmo Vänskä 1998

”Se on sellainen neronleimaus, että noin originellia, kompaktia ja toimivaa konseptiota ei siltä ajalta taida toista löytyä. Niin tiivis kokonaisuus, ja silti ollaan avaruuden ulottuvuuksissa!”
Jukka-Pekka Saraste 2002