Op. 39 Sinfonia nro 1 e-molli
1. versio 1899: 1. Allegro, 2. Andante, 3. Scherzo, 4. Finale (quasi una fantasia); ensiesitys Helsingissä 26.4.1899 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Lopullinen versio 1900: 1. Andante ma non troppo – Allegro energico, 2. Andante (ma non troppo lento), 3. Scherzo (allegro), 4. Finale (quasi una fantasia); ensiesitys Helsingissä 1.7.1900 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Robert Kajanus).
Ensimmäinen sinfonia on suomalaisen musiikin täysipainoinen vastaus Tšaikovskin myöhäissinfonioille ja muille tunnetuille täys- ja myöhäisromanttisille teoksille, mutta teoksen ominaisluonne on aikakauden muuta musiikkia karumpi ja kovempi. ”Tiedän kyllä, että siinä miehessä on paljon samallaista kuin minulla”, Sibelius kirjoitti Tšaikovskista vuonna 1900. Mutta myöhemmin hän korosti tyylinsä karuutta ja askeettisuutta Tšaikovskin väitettyyn ”pehmeyteen” verrattuna.
Sibelius aloitti teoksen suunnittelun keväällä 1898 Berliinissä. Ensimmäinen suunnitelma ”musikaalisesta Dialogista” sisälsi ohjelmallisen idean, jossa I osan motto olisi ”Mereltä tuulee kylmä, kylmä tuuli”, II osa saisi inspiraation Heinelta: ”Pohjolan honka uneksii etelän palmusta”, III osa olisi Talvinen tarina ja neljäs osa ”Jorman taivas”, mikä viittaa Juhani Ahon 1897 julkaistuun Panu-romaaniin. Tämä suunnitelma ei toteutunut eikä ilmeisesti muovautunut myöskään ensimmäiseksi sinfoniaksi. Samassa luonnosvihossa on kuitenkin ihastuneita viittauksia Berlioziin, ja yksi ”Berlioz?”-merkinnällä varustetuista luonnoksista päätyikin ensimmäisen sinfonian finaaliin.
Sibelius viimeisteli sinfoniaa keväällä 1899 poliittisesti räjähdysherkässä tilanteessa. Venäjän keisarin antama helmikuun manifesti pyrki rajoittamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa, ja Sibelius vastasi useilla protestisävellyksillä. Ateenalaisten laulu kantaesitettiin samassa konsertissa 26. huhtikuuta 1899 ensimmäisen sinfonian kanssa, jota aluksi kutsuttiin nimellä Sinfonia e-molli tai Sinfonia neljässä osassa.
Ateenalaisten laulu huipensi yleisön innostuksen, mutta kriitikot huomioivat tietenkin myös sinfonian. ”Suurin luoma, joka Sibeliuksen kynästä on lähtenyt”, kirjoitti Päivälehden Oskar Merikanto.
Sibelius ei ollut täysin tyytyväinen sinfoniaansa, jonka alkuperäistä versiota ei tunneta. Hän uusi teosta keväällä ja kesällä 1900 ystävänsä Robert Kajanuksen orkesterin Euroopan-kiertueen vuoksi. Tunnelma oli synkkä, sillä Sibeliusten kolmas tytär Kirsti oli kuollut sairauteen vähän yli vuoden ikäisenä, ja Aino-puoliso suri itsensä sairaaksi.
Uudistustyö kuitenkin kannatti. Ensimmäisestä sinfoniasta tuli kiertueen aikana kesällä 1900 Sibeliuksen kansainvälinen läpimurtoteos, jota kriitikot Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa, Berliinissä ja osin myös Pariisissa kiittelivät. Teos huomattiin Tšaikovski-henkiseksi, mutta ennen kaikkea teoksessa kuultiin uudenlaista, kiehtovaa säveltäjää: ”Hänen symfoniansa, teos täynnä hillitsemätöntä voimaa, täynnä intohimoista vilkkautta ja hämmästyttävää uhkarohkeutta on – käyttääksemme kylmää lausetapaa – huomiota suuresti antava teos, joka astuu uusille teille tahi oikeammin hyökkää eteenpäin kuin juopunut jumala”, kirjoitti Hamburger Nachrichtenin Ferdinand Pfol.
Teoksen alku on yksi omaperäisimmistä sinfonioiden historiassa. Yksinäinen klarinettisoolo henkii autiuden tuntua, jota hiljainen patarumpujen kumu ajoittain vielä korostaa Andante, ma non troppo -tempossa.
Orkesteri astuu esiin ripeässä allegro energico -tempossa; ensin viulujen suurella terssillä g-h, ja sitten syöksyen itse pääteemaan, joka muistuttaa huomattavasti Borodinin Es-duurisinfonian johdantoa. Musiikin voi todellakin kokea hyökkäävän eteenpäin ”juopuneen jumalan” tavoin – G-duurin ja e-mollin välillä häilyen.
Ensimmäisen osan motiivinen rikkaus juovuttaa jo kuulijankin. Melankolinen, sivuteemaksi usein kutsuttu aihe lepää pitkän fis-urkupisteen päällä ja on yllättävän läheistä sukua pääteemalle.
Tällaiset ratkaisut – ja sivuteemaa seuraava rapsodiselta vaikuttava kehittely – saivat keskieurooppalaiset analyytikot aikanaan arvelemaan, että Sibelius liimaili aforistisia mieleenjohtumiaan yhteen urkupisteillä ilman riittävää kontrapunktista osaamista ja muodon hallintaa. Tutkijat ovat kuitenkin jo varhain osoittaneet, että osan irralliseltakin vaikuttavat elementit ovat johdettavissa alun klarinettijohdantoon. ”Sinfonian tematiikan sisäinen kiinteys on siten maksimaalinen”, riemuitsee Veijo Murtomäki väitöskirjassaan Sinfoninen ykseys. Englantilainen Sibelius-tutkija Robert Layton on jopa kutsunut osaa ”sinfonisen yhtenäisajattelun voimannäytteeksi”, joka sisältää ”romantiikan ajan täysiveristä retoriikkaa” yhdistyneenä ”muotoilun taloudellisuuteen”.
Ensimmäisen osan kehittely on orkestroitu loistokkaasti. Sibelius haluaa samalla jo tiivistää sanontaansa muotoajattelussaan: kehittelyn loppu sulautuu kertausjakson alkuun. Osa loppuu arvoituksellisesti kahteen pizzicatosointuun.
Toinen osa (Andante) alkaa levollisella melodialla pitkän es-urkupisteen päällä. Nyt musiikki häilyy jännittävästi Es-duurin ja c-mollin välillä.
Sibelius alkaa käsitellä materiaalia yhä dramaattisemmin. Fagotin aihe on peräisin ensimmäisen osan johdannosta. Käyrätorvien välike on johdettu ensimmäisen osan sivuteemasta, ja pian huilut livertävät muistuttaen ensimmäisen osan ”linnunliverrysmotiivia”, kuten Erik Tawaststjerna aihetta kutsui. Näitä aineksia kehitellen säveltäjä nostattaa suoranaisen orkesterimyrskyn – keskellä hidasta osaa! Kun myrsky tyyntyy, pääteeman annetaan palata ja osan asettua kehyksiinsä.
Kolmas osa, scherzo, alkaa viulujen pizzicatoilla. Patarumpu iskee esiin pääteeman kuin tykin suusta.
Puupuhaltimet johdattavat yllättävän tanssillisesti käsiteltyyn viulujen teemaan, ja pian syöksytään fugatomaiseen leikkiin. Triossa torvet ja huilut tuovat luonnontunnelmia hieman Brucknerin tapaan. Pääteema palatessa osa jyrää päätökseensä jämäkästi.
Finaalissa Quasi una Fantasia ensimmäisen osan klarinettijohdanto tekee paluun, nyt intohimoisesti orkestroituna
Huilut täydentävät yksin tätä ”kohtalonteemaa”, mutta ensimmäisen osan myyttinen alkuhämärä on nyt vaihtunut sointikuvaan tuhotusta maisemasta katastrofin jälkeen.
Sinfoniassa on samanlaista syklisyyttä kuin Tšaikovskin viimeisissä sinfonioissa, mutta Sibelius ei jää kohtalonteemansa vangiksi: johdannon paluu päinvastoin hedelmöittää ärhäkkää teemaa (allegro molto) ja tämän kaihoisaa vastaparia (andante assai), joka on yksi Sibeliuksen kuolemattomista melodioista
Koskaan ei Sibeliuksen orkesteri enää soisi tämän pateettisemmin ja uhkeammin. Sinfonian lopussa syklisyys korostuu, kun ensimmäisen osan herättämät kysymykset saavat vastauksensa, ja teos päättyy ensimmäisen osan tavoin kahteen pizzicatosointuun.
Ensimmäinen sinfonia on säilyttänyt suosionsa sen kantaesitysvuodesta lähtien. Se on Sibeliuksen loistelias ja itsevarma hyvästijättö 1800-luvulle. 1900-luku toi uudet haasteet, joihin hän oli nyt täysin valmis vastaamaan.
I sinfoniasta sanottua
”En ole milloinkaan selvemmin tuntenut sitä rajattoman autiuden, yksinäisyyden ja suuruuden tunnelmaa, sitä Pohjolan valojen ja varjojen ailahtelua, sitä sankarillista mystiikkaa.”
Olin Downes, kriitikko 1945.
”Teos on nuoren jättiläisen musiikkia, täynnä tulista rakkautta synnyinmaahan ja leimuavaa uhkaa sen vastustajia kohtaan. Sinfonian voi tavallaan käsittää Finlandian ylimaalliseksi vastineeksi. Kumpikin sävellys on eräänlainen ylistyslaulu rakkaalle, hädässäolevalle synnyinmaalle.”
Simon Parmet, kapellimestari 1955
”I sinfonia merkitsi lähinnä myöhäisromanttisen sinfonian perinnön haltuunottamista.”
Veijo Murtomäki, tutkija 1990
”Ensimmäinen sinfonia on nuoren miehen energistä musiikkia. Nuori Sibelius ei ollut mikään nynny, vaan musiikissa on koko sen miehen villiys ja hurjuus mukana”
Osmo Vänskä, kapellimestari 1998
”Ensimmäisessä sinfoniassa (1899) on tämä valtava pursuava MINÄ JUMALAUTA –fiilis.”
Jukka Pekka Saraste, kapellimestari 2002