Op. 9 En saga (Satu), sävelruno. 1. versio 1892; kantaesitys Helsingissä 16.2.1893 (Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Lopullinen versio 1902; ensiesitys Helsingissä 3.11.1902 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Robert Kajanus).

Robert Kajanus muistutti Sibeliusta heti keväällä 1892, että Kullervon massiivinen esityskoneisto rajoittaisi teoksen esitysmahdollisuuksia. Hän toivoi säveltäjältä nyt pientä orkesteriteosta, jonka käyttömahdollisuudet olisivat moninaisemmat.

Sibelius ryhtyikin uuden orkesterisävellyksen tekoon. Hän oli jo Wienissä 1891 suunnitellut oktettoa tai septettoa ja myöhemmin ”Balettikohtausta nro 2”. Mahdollisesti näiden luonnosten materiaalista alkoi nyt muotoutua orkesteriteos. Sibelius sävelsi Satua heti häiden jälkeen Lieksan Monolassa. Työ keskeytyi runonkeruumatkan vuoksi ja jatkui ensimmäisessä perheasunnossa Helsingissä syksyllä 1892. Teos tuli valmiiksi joulukuussa.

Sadusta ei tullut pientä, vaan alkuperäisenä versiona yli 20-minuuttinen monisärmäinen orkesteriruno. Kajanuksen orkesterin muusikot pitivät teosta yhtä käsittämättömänä kuin Kullervoa ja osa orkesterista kannatti sen hylkäämistä. Tähän Kajanus ei suostunut, ja sävellys soitettiin 16. helmikuuta. Kajanus johti muun ohjelman ja säveltäjä oman Satunsa, eikä vastaanotto ollut Kullervon luokkaa. Varsin yleisesti kyseltiin, mistä Satu oikein kertoo. Sibelius ei koskaan selitellyt teoksensa mahdollista ohjelmaa. Hänelle Satu oli ”sieluntilan ilmaus”:

”Satu on psykologisesti kaikkein syvällisimpiä teoksiani. Voisinpa melkein sanoa, että siihen sisältyy koko nuoruuteni. Se on erään sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin, jolloin kirjoitin Sadun, sain kokea paljon järkyttävää. Missään muussa teoksessani en ole paljastanut itseäni niin täysin kuin Sadussa. Kaikki Sadun tulkinnat ovat minulle tietysti jo senkin vuoksi aivan vieraita.”

Kriitikoista Karl Flodin piti teosta arvoituksellisena. ”Olisipa hänen musiikillinen intuitionsa vielä hiukan vähemmän mielivaltainen”, hän harmitteli. Oskar Merikanto ehdotti, että Sibelius voisi pyyhkiä teoksesta pois ylimääräiseltä tuntuvia kohtia. Näin Sibelius vuonna 1902 tekikin.

Satu on johdatus Sibeliuksen tapaan käsitellä symbolismia. Ei ole sattuma, että hän kirjeessään Adolf Paulille puhuu Böcklinin tauluista samassa lauseessa Sadun kanssa.

Monet 1890-luvun taiteilijat halusivat symbolien avulla kuvata totuutta ”syvemmin” kuin realismin avulla oli mahdollista. Ranskalainen Jean Moréas oli kirjoittanut Symbolistisen manifestin Le Figaro-lehteen jo 1886. Siinä hän puhui ”unenomaisen ilmaisun” puolesta. Symbolistit halusivat aluksi luoda ”kauniimman ja yksinkertaisemman todellisuuden”. Myöhemmin symbolismiin liittyi myös dekadentti sävy.

Satu on myös suomalainen teos. Alkuperäisversion tunnelma tuo mieleen Kalevalan. Sibeliuskin yhdisti teoksen tunnelman Suomeen vielä 1921 A. O. Väisäsen haastattelussa.

”Kotoinen on siinä maaperä. Kuinka voikaan sitä kuullessa ajatella muuta kuin Suomea! Alun tähän sävellykseen tein Wienissä ja työtä jatkoin Lieksan Monolassa, jossa vietimme loppukesää 1892. [Sibeliukset olivat Lieksassa noin 15.6.-15.7.] Sadunkaan laatuun nähden ei tosin ole merkitystä sillä, missä sitä on tehty. En ole koskaan ollut niin suomalainen kuin Wienissä, Italiassa ja Pariisissa enkä niin pariisilainen kuin Pielisjärvellä.”

Sibelius korosti Väisäselle Sadun suomalaisuutta, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hän väitti, että sävellyksen tunnelma on lähempänä islantilaisia Edda-muinaisrunoja kuin Kalevalaa. Kenties vuoden 1921 lausunto on kuitenkin lähempänä Sibeliuksen ajatuksia Sadun säveltämisen aikaan.

Vielä vuonna 1943 Sibelius puhui Satunsa syntyvaiheista vävylleen Jussi Snellmanille: ”Kajanus pyysi minulta syyspuolella vuotta 1892 pientä da capo -sävellystä ohjelmistoa varten orkesterille; siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Samoihin aikoihin minulla oli tekeillä orkesterille uusi sävellys, jonka sain valmiiksi jouluiltana.”

Robert Kajanuksen ja Aino Sibeliuksen harmiksi Sibelius päätti uusia teoksen vuonna 1902. ”Minä pidän ja olen aina pitänyt ensimmäisestä versiosta. Siitä pappa otti pois muutamia rajuja kohtia. Nyt on Satu sivilisoidumpi, poleeratumpi”, Aino Sibelius harmitteli vanhoilla päivillään. Käytännössä ”sivilisoituminen” näkyi materiaalin eheyttämisessä, temponvaihdoksien ja modulaatioiden vähentämisessä sekä soitinnuksen kohentamisessa. Sibelius myös poisti laajan pastoraalisen keskijakson, joka sisälsi hänen toistaiseksi moderneinta sävelkieltään, kuten noonisointujen septimikäännöksiä rinnakkaisliikkeessä.

Kajanus johti Sadun uuden version Helsingissä 2. marraskuuta 1902. Merikanto ei innostunut vieläkään:

”Pienten seikkojen ylenpalttisuus on tullut vielä lisätyksi viimeisen muodostelun kautta, mutta samalla on teos saanut kokonaisemman taiteellisen muodon. Ainoastaan muutamissa kohdissa meistä tuntui kuin entinen selvyys olisi uuden muodostelun kautta saanut kärsiä. Ehkei myöskään esitys ollut kylliksi detaljityötä. Kieltämätön asia on myös, että sävellys kokonaisuudessaan tekee raskasmielisen, sairaalloisen vaikutuksen, huolimatta parannuksistaan. Mutta tämähän onkin ’satua’, ei sitä pidä todeksi ottaa. Ilahuttavaa sen vuoksi on ollut nähdä, miten suuresti Sibelius myöhemmissä sävellyksissään ja etupäässä molemmissa sinfonioissaan on kehittynyt, terveeksi tullut ja varman tyylin löytänyt.”

Evert Katila Uudessa Suomettaressa oli suopeampi. ”Uutta myöhemmässä muodostelussa on etenkin suurempi keskittäminen, muutamat woimakkaat crescendot ja torwien loistawampi käytäntö”, hän analysoi.

Sibelius matkusti Berliinin filharmonikkojen eteen johtamaan uuden version samaisena vuonna 1902. Konsertti meni loistavasti, ja useimmat kriitikot kiittivät teosta. ”Minua huudettiin esiin viisi (?) kertaa. Pääasia on että osaan johtaa maailmanluokan orkesteria. Ja hyvin! Niin sanoivat kaikki!” säveltäjä kirjoitti 16. marraskuuta Ainolle.

Hyvin hän osasi jo säveltääkin. Satu alkaa sekä vuoden 1893 että vuoden 1902 versioissaan jousten unenomaisella kuviolla. Pian tämän jälkeen puupuhaltimet soittavat menninkäismäisesti tallustelevan aihelman.

Ote Sadun partituurista sivulta 2.
Breitkopf & Härtel.

Tutkijat ovat kiistelleet siitä, mikä on teoksen pää- ja mikä sivuteema. Kuitenkin jo tässä aihiossa on keskeisen teema-aineksen rytmiikkaa ja säveltoistoja.

Pian tämän jälkeen versiot eroavat toisistaan. Alkuperäinen versio on 952 tahtia pitkä, kun lopullisen version mitta on 810 tahtia. Pidempi alkuperäisversio on myös tuoreempi, alkuvoimaisempi, katkelmallisempi ja moniaineksisempi. Lopullinen versio on kuitenkin johdonmukaisempi. Teema-aines esittäytyy selvemmin piirrettynä ensin fagoteissa, cis-mollissa.

Sadun partítuuri, sivu 6.
Breitkopf & Härtel.

Käyrätorvet astuvat peliin jousten virvatulien jatkaessa leikkiään taustalla. Allegro-taitteessa esitellään pääteemaa, jota on ennakoitu jo hitaammassa johdannossa. Hienon orkesterihuipennuksen jälkeen kuullaan tärkeää teema-ainesta alttoviuluilla, sitä on jo kutsuttu sivuteemaksi. Sen sukulaisuus fagottien esittelemään aiheeseen on ilmiselvä.

Sadun partituuri, ote sivulta 26.
Breitkopf & Härtel.

Vielä kolmas aihe liittyy edellisiin hyvin läheisesti. Salmenhaara mietti, kutsuako sitä lopputeemaksi vain toiseksi sivuteemaksi. Se esittäytyy ensin viuluilla.

Sadun partituuri, sivu 30.
Breitkopf & Härtel.

Tässä on keskeinen teema-aines, josta Sibelius on Satunsa koostanut. Sibelius varioi ja kehittelee teema-ainestaan hieman suomalaisten runonlaulajien tavoin. Alkuperäisversiossa aineistoa on enemmänkin, mutta nyt kokonaisuus etenee sisäisen logiikkansa pakottamana vaikuttavammin. Alkuperäisversion saumat tuntuvat hieman ratkeilevan, mutta lopullinen versio on orgaaninen kokonaisuus.

Satu on tonaalisesti seikkailullinen teos, joka alkaa a-mollista ja päätyy es-molliin. Robert Layton on korostanut, että Satu on orkesterinkäsittelyssään jo mestarillista työtä. Sibelius osoittautuu aidoksi orkesterisäveltäjäksi Berliozin tapaan. Nämä tunnelmat eivät voisi syntyä pianon ääressä ja pianoversiota orkestroiden.

Satu ihastutti vuoden 1902 versiona nopeasti myös maailmalla, ja mm. Arturo Toscanini ja Henry Wood lisäsivät sen ohjelmistoihinsa. Satu on tälläkin hetkellä Sibeliuksen suosituimpiin ja levytetyimpiin kuuluvia orkesteriteoksia.