Op. 49 Pohjolan tytär, sinfoninen fantasia. Valmistui 1906; kantaesitys Pietarissa 29.12.1906 (Mariinski-teatterin orkesteri, johtajana Jean Sibelius).

Pohjolan tytär on Sibeliuksen suosituimpia sinfonisia runoja. Vasta 1990-luvun lopulla tutkijat ovat onnistuneet selvittämään, miten monivivahteinen sen syntyprosessi oli.

Vaikeutena on ollut useiden sävellysprosessien kietoutuminen yhteen. Yksi oli ”Luonnotar”-aihe. Toinen projekti oli kolmas sinfonia, kolmas Öinen ratsastus ja auringonnousu, neljäs In memoriamin luonnokset ja viidentenä Marjatta-oratorio, jota Sibelius suunnitteli Jalmari Finnen libreton pohjalta kesäkuusta 1905 alkaen. Finne kirjoitti aiheesta innoissaan:

”Minä tiedän että aihe on musikaalinen ja koska se miellyttää Sibeliusta on hän tekevä siitä suurta. (…) Sibelius puhui erinomaisen kauniisti musiikista. Muun muassa sanoi hän: ’musiikki on minulle kaunis mosaiikki, jonka Jumala on pannut kokoon, hän ottaa kaikki kappaleet käteensä, heittää ne maailmaan ja meidän on niistä pantava tuo kuva kokoon’.”

Mosaiikkivertaus on osuva. Sibelius sävelsi tietämättään jo Pohjolan tytärtä, mutta kutsui aihiota ensin ”Luonnottareksi”. Kyseessä ei ole tuntemamme Luonnotar vuodelta 1913, joten tapana on kirjoittaa hankkeesta lainausmerkein. On sinänsä luonnollista, että Marjatta ja Luonnotar kiehtoivat Sibeliusta samaan aikaan. Naishahmot ovat mytologisesti varsin lähellä toisiaan. Marjatta synnyttää vapahtajan, Luonnotar maailman.

Oratorion libretto löytyi 1990-luvulla tutkija Markku Hartikaisen työn tuloksena, samoin kirje, jossa Finne selvittää oratorion rakennetta:

”Teksti on kolmiosainen, ’Kiesuksen syntyminen’, ’Kiesuksen hautaus’ja ’Ylösnouseminen’. Suomen kansa on löytänyt yhden musikaalisen idean, joka on loistavin, mitä tavata voi. Tarkoitan ’ylösnousemista’. Marjatan pyynnöstä lentää aurinko suurena lintuna Jeesuksen haudalle ja paistaen yhä suuremmalla voimalla sulattaa vuoret ja kalliot ja päästää Jeesuksen kuolemasta. Minä tiesin minkä tulipallon heitin Sibeliuksen sieluun antaessani tuon idean, hän on itse sanonut minulle, että suurenmoisempaa ajatusyhteyttä ei voi olla kuin Jesus ja aurinko ja että tuollainen oratorio on jotain aivan uutta.”

20. elokuuta 1905 Sibelius kirjoitti Carpelanille säveltävänsä ”quasi oratoriotyylistä” teosta – siis Marjattaa. Elo-syyskuun vaihteessa suunnitelma kuitenkin muuttui. Sibelius kutsuttiin marraskuuksi Heidelbergiin johtamaan teoksiaan, ja hän päätti valmistaa sinne ”Luonnottaren”. Finnen teksti jäi sivuun, mutta Marjatta-musiikkia hän ei hylännyt.

Sibeliuksen luonnoksista löytyy Pohjolan tyttären alkua vastaava kohta, jossa nuottien päälle on kirjoitettu sana ”Marjatta” ja hieman myöhemmin sana ”kaiken”, molemmat Finnen Marjatta-tekstin ensimmäisestä säkeistöstä. Marjatan alku siirtyi siis Pohjolan tyttären alkuun – tai sitten Sibelius vain kokeili, sattuisivatko Marjatan sanat sopimaan jo valmiina olleeseen sävellysaihioon.

Joka tapauksessa ”Luonnotar” oli nyt Sibeliuksen luovassa mielikuvituksessa muovautumassa puhtaaksi orkesteriteokseksi oratorion sijasta. Teos ei valmistunut Heidelbergin musiikkijuhlia varten. Sibelius päättikin jatkaa konsertoimaan Britanniaan joulukuussa ja valmistella teostaan kaikessa rauhassa. Britanniasta matka jatkui sävellys- ja ryyppyreissulle Pariisiin. Kirjeistä voi päätellä, että myös kolmas sinfonia murtautui jo esiin säveltäjän mielikuvituksessa. Hän soitti Oscar Parviaiselle ”Rukous Jumalalle” -teemaa, joka on kolmannen sinfonian finaalin puolivälissä esiin murtautuva hymniteema. ”Voin sanoa ’kahden kesken’ että Luonnottaresta tulee kokonainen sinfonia! Siis ennustukseksi!” säveltäjä kirjoitti Ainolle 7. tammikuuta 1906.

Palattuaan kotiin Sibelius suunnitteli edelleen sinfoniaa ja suunnitelmat alkoivat selkiytyä: osa materiaalista löytäisi paikkansa tulevaan sinfoniaan, mutta ensin valmistettaisiin ”sinfoninen runo”. Se valmistuikin hieman ennen juhannusta.

Sävellys oli kuitenkin nimeä vailla, sillä Sibeliuksen mielikuvitus oli jo erkautunut ”Luonnottaresta”. Sibelius lähetti kustantajalleen saksankielisen selityksen sävellyksen ohjelmasta, eikä tässä puhuttu enää Luonnottaresta vaan Pohjolan tyttärestä. Tutkija Timo Virtanen on luonnoksia tutkimalla osoittanut, että Sibelius teki viimeisinä sävellysviikkoinaan huomattavia muutoksia teokseen, ilmeisesti saadakseen sen sopimaan Kalevalan tarinaan Väinämöisestä ja Pohjolan tyttärestä.

Tarinan mukaan Väinämöinen kuulee matkallaan Pohjan neidin eli Pohjolan tyttären kehräävän rukillaan taivaalla kultalankaa. Väinämöinen pyytää tytärtä laskeutumaan taivailta luokseen, mutta neito vaatii häneltä ensin vaikeita urotekoja. Väinämöinen epäonnistuu mahdottomissa tehtävissä ja joutuu poistumaan hävinneenä, mutta ei lyötynä.

Juonen yhteys yli vuosikymmenen takaiseen Veneen luominen -oopperan toiseen librettoluonnokseen on selvä. Siinähän Väinämöinen rakastui Luonnottareen, teki ihmetekoja eli kävi Tuonelassa ja veisti taikaveneen, mutta joutui lopulta pettymään ja jäi yksin Luonnottaren kylmyyteen pettyneenä.

Säveltäjä itse ehdotti kustantajalle nimeksi Väinämöistä, mutta Lienau piti sitä liian vaikeana ja ehdotti Pohjolan tytärtä. Sibelius vastasi ehdotuksella L’aventure d’un héros eli Sankarin seikkailu, mikä taas muistutti aivan liikaa Straussin Heldenlebeniä. Lopulta päädyttiin Pohjolan tytär -nimeen.

Kantaesityksen Sibelius johti loppuvuodesta Pietarin Mariinski-teatterin orkesterin edessä kapellimestari Alexander Silotin kutsusta. Orkesteri rakastui teokseen, ja esitys oli suuri menestys. Kriitikotkin olivat innoissaan. ”Erittäin lahjakas ja mielikuvituksekas säveltäjä”, kehaisi Rusj-lehti.

Pohjolan tytär on Sibeliuksen taitavimmin orkestroituja teoksia, jos mittapuuna pidetään Richard Straussin virtuoosista sävellystekniikkaa. On hämmästyttävää, että säveltäjä pystyi eri sävellysprojekteihin tekemistään luonnoksista kokoamaan teoksen, josta sittenkin muodostuu itsenäinen kokonaisuus.

Pohjolan tyttären luonnoksista löytyy myös osia, jotka eivät tuohon kokonaisuuteen sopineet. Ne päätyivät myöhemmin mm. kolmanteen sinfoniaan ja Historiallisia kuvia II -sarjaan. Aineksia oli siis todella ollut sinfonian mittaiseen teokseen, mutta tällä kertaa mosaiikin palat sopivat sittenkin paremmin eri sävellyksiin.

Teos alkaa sellon matalalla, resitatiivisella aiheella. Tämän aiheen luonnoksen päälle Sibelius oli aikanaan kirjoittanut sanat ”Marjatta” ja ”kaiken” kokeiltuaan, sopisiko aihe Marjatta-oratorion ensimmäiseen säkeistöön.

Ote Pohjolan tyttären partituurista.
Robert Lienau Musikverlag

Tätä ainesta kehittelemällä Sibelius esittelee tavallaan ”sävelpankin”, johon orkesterirunon keskeiset elementit palautuvat. Koko sävelrunossa matala rekisteri kuvaa Erkki Salmenhaaran mukaan Väinämöisen turhaa kurkottelua korkeuksia kohti.

Seuraa rohkea sävellajinvaihdos. Pohjolan tytär kutoo taivaalla. Oboe, englannintorvi ja lopulta huilu kuvaavat tyttären kauneutta.

Ote Pohjolan tyttären partituurista.
Robert Lienau Musikverlag

Seuraava sekvenssiaihe voisi kuvata Väinämöisen järkytystä ja ihastusta tämän näyn edessä. Musiikin liike-energia ehtyy. Aavistelevat pizzicatokulut jousissa aloittavat kehittelyn, jossa Väinämöisen yritykset ja tyttären suloisuus ja pilkallisuus saavat musiikilliset vastineensa. Hurjimmillaan pilkkaava sekuntiaihe soi kehittelyn loppupuolella jousilla ja puupuhaltimilla.

Ote Pohjolan tyttären partituurista.
Robert Lienau Musikverlag.

Ote Pohjolan tyttären partituurista.
Robert Lienau Musikverlag

Kehittelyssä – ja koko teoksen sävellajisuhteissa – on jo paljon neljänteen sinfoniaan viittaavia enteitä. Pohjolan tyttäressä nämä ainekset ovat suurelle yleisölle sulavammassa muodossa, koska keskeiset teemat ovat tarttuvia ja loisteliaasti orkestroituja.

Kamppailun jälkeen näky tyttärestä katoaa. Kontrabassojen ja sellojen g-a-b -sävelkulku kertoo Väinämöisen – ja häneen samaistuneen säveltäjän – palanneen mietteliäänä alkutilanteeseen. Mutta minkälaisen seikkailun ja väriloiston jälkeen!