Op. 98a Suite mignonne kahdelle huilulle ja jousille. 1. Petite scène, 2. Polka, 3. Épilogue. Valmistui 1921; ensiesitys Helsingissä 6.4.1922 (Helsingin kaupunginorkesteri, johtajana Karl Ekman). Pianosovitus 1921.

Op. 98b Suite champêtre jousiorkesterille. 1. Pièce caractéristique, 2. Mélodie élégiaque, 3. Danse. Valmistui 1923; ensiesitys Helsingissä 19.2.1923 (Helsingin kaupunginorkesteri, johtajana Jean Sibelius). Pianosovitus 1923.

Op. 100 Suite caractéristique harpulle ja jousille. 1. Vivo, 2. Lento, 3. Comodo. Valmistui 1922; ensiesitys Helsingissä 19.2.1923. (Helsingin kaupunginorkesteri, johtajana Jean Sibelius). Pianosovitus 1922.

Jean Sibelius joutui koko ensimmäisen maailmansodan ajan säveltämään valtavan määrän miniatyyrejä turvatakseen perheensä elannon, koska yhteydet kansainvälisiin kustantajiin olivat poikki ja kotimaiset kustantajat tarvitsivat lähinnä helppoja, kotien käyttöön sopivia pikkukappaleita. Kun ajat paranivat, Sibelius ryhtyi haravoimaan luonnoksistaan ja joistakin valmiista pianoteoksista aihelmia, jotka sopisivat pieniksi orkesterikappaleiksi. Valse lyriquen ja Valse chevaleresquen jälkeen syntyi kolme pikkuruista orkesterisarjaa vuosina 1921-1923.

Suite mignonnen säveltäjä sai myydyksi englantilaiselle Chappel -kustantamolle. Kahdelle huilulle ja jousille sävelletty Suite mignonne on noin kuuden minuutin kolmiosainen teos. Se vei esimerkiksi Erkki Salmenhaaran ajatukset Chopiniin ja Tšaikovskin keveisiin balettinumeroihin. Kyseessä on ehdottomasti keveintä ja tavallaan viehkeintäkin musiikkia, mitä Sibelius orkesterille kirjoitti.

Suite champêtren Chappel hylkäsi. ”Se ei ollut Jean Sibeliuksen arvoinen”, säveltäjä itsekin kirjoitti päiväkirjaansa. Mutta pian hän tarjosi sitä Hansenille, joka hyväksyi sen painettavaksi. ”Kyllä se on hyvä omassa lajissaan”, säveltäjä puolusteli itselleen.

Sarja on kirjoitettu jousiorkesterille ja se sisältää hieman vakavampia tunnelmia. Sekin on kolmiosainen, ja keskimmäisessä osassa Mélodie elégiaque Robert Layton näki jopa Myrsky-musiikin ennakkomerkkejä. Sarja päättyy humoreskimaisissa tunnelmissa, ja viulisti yltyy varsin taiturillisiin kuvioihin.

Suite caractéristique harpulle ja jousille ei ole Robert Laytonin mielestä lainkaan ”luonteenomainen” Sibeliukselle. Laytonista teos on ”kauhean ohut”.

Teos onkin viihteellisintä, kevyisiin valssirytmeihin mieltyneintä Sibeliusta. Monien tutkijoiden on ollut vaikea hyväksyä, että Sibelius oli 1920-luvulla myös viehkojen valssirytmien ja miniatyyrien säveltäjä.

Sama heijastuu aikalaiskritiikeistä. Sibelius esitteli Suite champêtren ja Suite caractéristiquen samassa konsertissa kuudennen sinfonian kantaesityksen kanssa 1923. Evert Katila oudoksui säveltäjän keikisteleviä lanneliikkeitä hänen johtaessaan syntisiä valssirytmejä ja arveli sarjojen herättävän ”kiihkeätä vastustushalua”. Sarjojen arveltiin sisältävän jazz-, shimmy- ja Tšaikovski-sävyjä.