Op. 16 Vårsång (Kevätlaulu). 1. versio (Improvisation) 1894; kantaesitys Vaasassa 21.6.1894, johtajana Jean Sibelius; kadoksissa. 2. versio (Kevätlaulu / Vårsong) 1895; ensiesitys Helsingissä 17.4.1895 (Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Lopullinen versio 1902; ensiesitys Helsingissä 12.12.1903 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Robert Kajanus).

Sibelius sävelsi Improvisaation orkesterille Vaasan valtakunnallisia laulujuhlia varten 1894. Kantaesitys oli säveltäjälle pettymys, sillä yleisö piti enemmän Armas Järnefeltin Korsholma-sävellyksestä. Oskar Merikanto kiitteli kritiikissään Sibeliusta enemmän kuin Järnefeltiä, vaikka totesikin, että ”Improwisaationin” vaikuttava crescendo meni ulkoilmassa ”aiwan hukkaan”.

Nimi Kevätlaulu liitettiin teokseen jo seuraavana keväänä Helsingissä. Sibelius uusi teoksen vielä 1902 ja jätti siitä pois espanjalaistyylisen loppunousun. Kun teos kustannettiin, se sai alaotsikon La tristesse du printemps, Kevään surumielisyys.

Kappale on pysynyt ohjelmistossa halki vuosikymmenten, mutta sen arvostus ei ole aivan jakamatonta. Erkki Salmenhaaran mielestä sinänsä hienosta ja pitkälinjaisesta teemasta ”ei rakennu oikein mitään”. Gustav Mahler kuuli teoksen 1907 Helsingissä, eikä ihastunut. ”Aivan tavallista Kitschiä tietyillä ’pohjoismaisilla’ soinnutusmaneereilla kansalliseksi soosiksi maustettuna.”

Onkin totta, että teos oli ”pohjoismainen” eikä niin omaperäisesti sibeliaaninen kuin Kullervo ja Satu. Esimerkiksi Karl Flodin kehui sen ”pohjoismaisesti viehkeää ja raikasta” sointia ja vertasi teosta Griegin ja Sindingin tuotantoon.

Kevätlaulu ei silti ole vailla ansioita. Pitkälinjainen teema herättää lupauksia, ja loppuhuipennus innostaa yleensä yleisöä. Sibelius johtikin teosta mielellään vielä 1920-luvullakin, esimerkiksi Viipurissa 1923.