Op. 64 Barden (Bardi), sävelruno. 1. versio 1913; ensiesitys Helsingissä 27.3.1913 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Lopullinen versio 1914; ensiesitys Helsingissä 9.1.1916 (Helsingin filharmonisen seuran orkesteri, johtajana Jean Sibelius).

Bardi on Sibeliuksen hienoimpia pieniä orkesteriteoksia. Sibeliusta tutkinut Andrew Barnett on arvannut, että kyseessä voisi olla Aallotarten ensimmäisen kolmiosaisen luonnosversion kadonnut ensimmäinen osa. Erik Tawaststjerna on arvellut, että säveltäjä inspiroitui Runebergin Bardi-runosta, vaikka säveltäjä itse kiistikin tämän. Bardin työnimi oli mitä ilmeisimmin Der Ritter und die Najade. Najadit vievät ajatukset tietenkin myös Aallottariin.

Voi hyvin olla, että ulkomusiikillisia inspiraationlähteitä oli enemmän kuin yksi. Sibelius itse assosioi sen Eddan ja Ossianin laulujen maailmaan ja sanoi sävellyksen ”ikään kuin kertovan muinaisskandinaavisen, viikinkiaikaisen balladin”.

Bardi sai kantaesityksensä 27. maaliskuuta Filharmonisen orkesterin konsertissa Helsingissä. Otto Kotilainen esitteli teosta Helsingin Sanomissa:

”Teos kuwailee sankarilaulajan, bardin, runoinnostusta, kun hän sankarirunoaan esittää. Tämä uusi säwellys on todellinen mestariteos, joka arwokkaana lisänä liittyy Sibeliuksen suureen säweltuotantoon. Käyttäen näennäisesti waatimatonta muotoa, antaa säweltäjä tässä lyhyessä teoksessa musiikillisten mielikuwiensa liidellä. Jousisoittimet liikkuwat pitkin matkaa pehmeästi ja hillitysti kuin wienot äänet ikään, johon kulkuun wärikkäinä ja hienoina liittywät sooloharpun sointukuwiot. Säwellys päättyy woimakkaaseen ja laajaan nousuun läkkisoittimissa. Mestarillisen säwelmuowailun ohella sisältää teos omituisen, rikkaan wärityksen. Kappale esitettiin kahteen kertaan ja oli yleisö siihen kovin innostunut.”

Nykyisin Bardin loppunousu on kovin harvoin ”woimakas ja laaja”. Harpun soinnut tuovat hieman mystisen ja nostalgisen ilmapiirin. Sointiväritutkielmalta tuntuvasta, detaljirikkaasta musiikista hahmottuu vähitellen yhä selväpiirteisempää temaattista materiaalia Largamente-taitteessa. Lyhyen huipennuksen jälkeen kuullaan filosofinen epilogi, jonka aines on sukua johdannolle.

”Sibeliuksessa oli hiven Anton Weberniä”, oli Erik Tawaststjernan yllättävä mielleyhtymä Bardista. ”Staattisuudestaan ja lyhyydestään huolimatta Bardi ei ole kevyt teos”, Robert Layton kirjoitti. ”Muoto etenee vapaana, viitteitä, kuiskauksia, pieniä alleviivauksia sisältävänä runona, joka ikään kuin häämöttää kaukaisuudessa”, Erkki Salmenhaara ihasteli.

Arvoituksellinen Bardi piipahtelee edelleen konserttiohjelmassa ja hämmentää aina yleisöä hienovaraisuudellaan.