Op. 7 Kullervo-sinfonia. Sopraanolle, baritonille, mieskuorolle ja orkesterille. 1. Johdanto, 2. Kullervon nuoruus, 3. Kullervo ja hänen sisarensa, 4. Kullervon sotaanlähtö, 5. Kullervon kuolema. Sanat Kalevalasta. Valmistui 1892; kantaesitys 28.4.1892. Helsingissä (Emmy Achté ja Abraham Ojanperä, Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Osasta musiikkia sovitus baritonille ja pianolle (Kullervon valitus) 1893, uudistettu versio 1917-18. Osasta musiikkia sovitus baritonille ja orkesterille (Kullervon valitus) 1957; ensiesitys 14.6.1957 Helsingissä (Kim Borg, Radion Sinfoniaorkesteri, johtajana Jussi Jalas).

Jean Sibelius aloitti Kullervon ideoinnin Wienissä keväällä 1891 opiskeluasunnossaan Wiedner Haupstrasse 36:n ja nykyisen Waaggasse 1:n kulmassa.

Hän opiskeli Robert Fuchsin ja Carl Goldmarkin johdolla, mutta opettajat eivät innostuneet ensimmäisistä yritelmistä orkesteriteoksiksi. Goldmarkin mukaan ensimmäinen opinnäyte oli orkestroitu huonosti. Fuchsin mukaan seuraavatkin yritykset olivat ”barbaarisia ja raakoja”. Suomalainen veri kuohahti. Ollaan sitten barbaareja!

Sibelius uppoutui Kalevalaan ja löysi sieltä jännittäviä poljentoja ja teemojen kiehtovaa variointia – uuden musiikin ainekset. Runebergin Drömmen-runoon syntyi ”uusi ja suomalainen laulu”, kuten Sibelius kirjoitti. ”Se sointuva, oudon raskasmielinen monotonia, joka on kaikissa suomalaisissa melodioissa” olisi nyt hänen tyylinsä.

Waaggassen toisessa kerroksessa Sibelius poltti 3. helmikuuta 1891 saksalaistyylisempiä luonnoksiaan ja ”nauroi ivallista naurua”. Hän yritteli uutta sinfoniaa ja sävelsi vielä huhtikuun alussa finaalia, joka ”alkaa resitatiivilla, joka on oikeastaan nousua kohti viimeistä osaa, muunnelmia suomalaisittain viritetystä teemasta hyvin vapaasti käsiteltynä”. Hän kuuli kuitenkin huhtikuussa Richterin johtavan Beethovenin yhdeksännen sinfonian ja tunsi itsensä ”niin pieneksi, niin pieneksi”. Sinfonia sai jäädä.

Sibelius ei lannistunut. Hän ryhtyi tekemään uutta sinfoniaa – niin kuin hän teostaan aluksi ja usein myöhemminkin kutsui. Aiheen Sibelius sai Kalevalan Kullervo-tarusta, jossa nuori mies viettelee naisen tietämättä, että kyseessä on hänen kadonnut sisarensa. Molemmat päätyvät itsemurhaan.

Kirjeessä Ainolle hän kertoi aluksi heittäneensä menemään ainakin 50 ensimmäistä teemaa. Hän otti opettajansa Goldmarkin sanat teemojen takomisesta selvästi tosissaan. Lopulta syntyi teema, joka tyydytti Sibeliusta. Kullervon ensimmäisen osan pääteeman alkuaihio oli syntynyt. Teema löytyy Jannen kirjeestä Ainolle 18. huhtikuuta, tosin vielä F-duurissa.

”Yritän saada selvyyttä sinfoniaani. Se on niin erilainen verrattuna kaikkeen, mitä olen tähän asti kirjoittanut”, Sibelius kynäili teemanpätkänsä johdannoksi. Kaksi päivää myöhemmin Sibelius kirjoitti Ainolle, että Fuchs oli kehunut uutta Kullervo-teemaa haltioituneena.

Sibelius muokkasi ensimmäistä osaa pitkään, ilmeisesti vielä palattuaan Wienistä kesäksi 1891 Suomeen ja asetuttuaan syksyksi Loviisaan sävellystyöhön. Aivan loppuvuodesta Sibelius tutustui suomalaiseen runonlaulajan Larin Parasken taitoihin Porvoossa. Yrjö Hirn on muistellut tapaamista.

”Olin Jean Sibeliuksen kanssa matkalla Loviisasta Porvoon kautta Hämeenlinnaan. Viittä vuotta minua vanhempi matkatoverini kehitteli siihen aikaan suunnitelmia, joiden tuloksena oli seuraavana vuonna valmistunut ja esitetty sävelrunoelma Kullervo. Hän oli hyvin halukas kuulemaan, miltä karjalainen runo kuulosti aidon laulajan laulamana, ja minä olin tietenkin iloinen saadessani olla näkemässä tätä uuden ja vanhan kohtaamista. En rohkene mennä lausumaan ajatuksia siitä, miten paljon mestarin Kalevala-aiheisille sävellyksille on mahtanut merkitä, että hän silloin sai kuulla Paraskea. Muistan vain hänen seuranneen laulua tarkkaavaisena ja merkinneen muistiin sävelen kulkua ja poljentoja.”

Sibelius väitti vanhoilla päivillään vävylleen Jussi Snellmanille olleensa skeptisempi.

”Kullervo oli sävelletty suvella ja syksyllä 1891. Kun se oli valmis, menimme Hirnin kanssa Porvooseen tapaamaan Paraskea. Maassa ei ollut vielä lunta, mutta oli jo hyvin kylmä. Minulla ei ollut silloin aavistusta siitä, mikä kuuluisuus minulla oli edessäni. Hänen laulaessaan kiintyi huomioni etupäässä siihen, miten tuollainen ’runolaulaja’ käyttää suomenkieltä: ’murehiaa-aa-aa’, ’musta lintuu-uu-uu’, siis erityisesti venyttämällä ja korostamalla sanan lopputavuja. Minun korvissani kuului niin oudolta tuo Parasken käyttämä korostus, eikä minulla ollut aavistusta, minkä suuren taitajan kanssa minä olin tekemisissä, sillä en tiennyt pitää häntä niin harvinaisena runolaulajana. Olin ’Kullervossa’ käyttänyt luonnollista tavujen korostamista. Sitten myöhemmin Kalevala-mittaisissa runoissa, esim. ’Väinämöisen venematkassa’ noudatin Parasken tapaa.”

Sibelius muisti väärin väittäessään Kullervon valmistuneen ennen Parasken tapaamista. Hän palasi jouluksi Loviisaan, sävelsi edelleen Kullervoa ja kirjoitti toisen osan teema-aihion kauniiseen rakkauskirjeeseen Ainolle 29. joulukuuta.

Sävellystyö jatkui tammikuun lopusta lähtien Helsingissä Kaivopuiston kylpylässä. Maaliskuun alussa Sibelius päätti tehdä kuorosta mieskuoron. Hän arveli, että musiikin avulla kuvattu yhdyntäkohtaus kolmannessa osassa olisi ehkä saanut naislaulajat kursailemaan. ”Sinä, rakas, ymmärrät”, kirjoitti Sibelius kihlatulleen.

Maalis- huhtikuussa Sibelius viimeisteli vimmaisesti teostaan yöunistaan tinkien. Juhani Aho kirjoitti säveltäjästä eloisan kuvauksen Päivälehteen:

”Vartalo pitkä, hintelä, vähän hoippuva, mutta joka ei kuitenkaan puutu ryhtiä. Siinä tavassa, millä hän liikkuu ja esiintyy, varsinkin yleisölle kumartaessaan, on jotain kunnioittavaa ja harrasta, samalla kun siitä ei puutu itsetiedotonta eleganssia. Hänen kasvonsa tunnette ”Päivälehden” joulualbumista. Pää suuri, otsa leveä, tukka edestäpäin töyhdöllä, jossa suhteessa eroaa tavallisista musikereista (…)
Työkyky on Sibeliuksella erinomainen. Sitä osoittaa hänen tuotteliaisuutensa ja sitä sekin, että hän parissa kolmessa kuukaudessa on lopullisesti valmistanut viimeisen suuren sinfoniansa. Sitä kirjoittaakseen oli hän hakenut rauhallisen ja etäisen työpaikan. Hän asui Kaivopuiston kylpyhuoneella, jossa hänellä oli suuressa salissa pöytä, flyygeli, sänky, muutamia tuoleja ja paljon tupakan savua. Parhaina työpäivinään ei hän muista syödä eikä juoda, vaan on väkevä sikari kylläksi ylläpitämään hänen elinvoimiaan”

Harjoitukset alkoivat huhtikuun alussa. Kuorossa laulanut Juho Ranta muisteli tapahtumia 1933.

”Varsin monia yhteisharjoituksia ei kyllä ollut. Muistan niistä vain sen, että orkesterin ”virallinen” kieli oli saksa, useimmat soittajat kun olivat ulkomaalaisia. Olin ylpeä kun vähäisine saksankielen taitoineni osasin ummikkotovereilleni, kuultuani: ’Bitte, noch einmal vom Buchstab X’, selittää, että nyt otetaan uudestaan siitä ja siitä.”

Solisti Emmy Achté kirjoitti myöhemmin tyttärelleen, että tilanne oli orkesteriharjoituksissa oli kiusallinen:

”Niin, en unohda koskaan ensimmäistä orkesteriharjoitusta, jolloin orkesterin jäsenet minun laulettuani ensimmäisen resitatiivin, purskahtivat hillittömään nauruun, niin että heidän vartalonsa taipuivat aivan kaksinkerroin.”

28. huhtikuuta kuultiin kantaesitys, solisteina Emmy Achté ja Abraham Ojanperä. Säveltäjän kädet vapisivat ja hän vaikutti kalpealta, mutta esityksen energia tempaisi kuitenkin sekä säveltäjän itsensä että osan yleisöstä mukaansa. ”Se oli kuin tuliwuorenpurkaus”, Axel Törnudd muisteli. ”Useimpien mielestä se oli täydellinen kaos.”

Vasta kun Robert Kajanus toi seppeleen Sibeliukselle, suosionosoitukset kasvoivat. Tämä ei estänyt esimerkiksi pakinoitsija Leonard Salinia eli nimimerkki Boulotia kirjoittamasta Hufvudstadsbladetissa irvailemasta, että hän ei lainkaan ymmärtänyt, missä kohtaa viritysäänet loppuivat ja musiikki alkoi.

Tämä oli osin kielipoliittista vinoilua. Fennomaaneille oli selvää, että Sibelius oli astunut nyt heidän palvelukseensa, ja svekomaanit olivat ruotsia äidinkielenään puhuvaan Sibeliukseen pettyneitä.

Suomenkielinen Oskar Merikanto kirjoitti 29. huhtikuuta Päivälehdessä hämmennyksestään teoksen edessä, mutta myönsi, että ”Sibelius tällä teoksellaan on itse ottanut suuren askeleen eteenpäin ja samalla wienyt suomalaista taidetta mitä lupaawinta tulewaisuutta kohti (…) säwellys kokonaisuudessaan on juuri suomalaisella sisällöllään waikuttawin ja mahtawin teos kuin koskaan suomalaisten kynästä on lähtenyt”.

Merikanto piti esitystä varsin tyydyttävänä, vaikka ”kööri” tuntui epävarmalta ja orkesteri ei ollut ”asiastaan warsin selwänä”. Orkesterin säestystä hän piti liian kovaäänisenä.

Ruotsinkielinen kriitikko Karl Flodin antoi varauksin ryyditettyä kiitosta: ”Jean Sibeliuksella on oma sävelensä, se on hyvien voimien suoma lahja ja sen avulla hän tekee omaansa, meidän omaa musiikkiamme”, Flodin kirjoitti. Hänen mukaansa Kullervon modulaatiot, rytmit ja melodiat olivat peräisin suomalaisista kansanlauluista. Flodin ennusti myös, että Kullervo oli yhden tien päätös. ”Jos Sibelius haluaisi kirjoittaa uuden sinfonisen runon, vaikkapa Lemminkäinen-kuvaelman, hänen täytyisi kyllä löytää aivan uusi näkökulma ollakseen toistamatta sitä, minkä hän on jo kerran kattavasti sanonut Kullervossa.”

Teoksen johdanto (Allegro moderato) alkaa jousten pahaenteisellä kumulla, jonka päälle klarinetti ja käyrätorvet soittavat eräänlaisen kohtalonteeman.

Jouset ottavat teeman haltuunsa ja tunnelma muuttuu hetkeksi valoisaksi. Käyrätorvi muistuttaa kuitenkin sivuteemassa kohtalon vääjäämättömyydestä. Jo nyt Sibelius käyttää ylinousevaa kvarttia, kuten myöhemmin neljännessä sinfoniassa.

Johdanto etenee sonaattimuodossa. Kehittelyjaksossa voi kuulla viitteitä sekä suomalaiseen runonlauluun että Bruckneriin. Kun pääteema vihdoin palaa, sen voima vaski- ja puupuhaltimissa tuntuu mykistävältä. Kehittelyssä esillä ollut valoisampi E-duuri-tunnelma osoittautuu väliaikaiseksi.

Oskar Merikanto moitti johdantoa katkelmalliseksi, mutta edistys E-duuri-alkusoittoon ja Balettikohtaukseen nähden on hyvinkin hämmästyttävää. ”Hän on jo synnynnäinen sinfonikko”, Robert Layton kirjoittaa tästä osasta. ”Kuten säveltäjä oli kirjoittanut, hän ei mene yksityiskohtiin, vaan maalailee lavein vedoin Kulllervo-draaman tumman, kohtalonomaisen taustan”, Erkki Salmenhaara on kuvaillut.

Kullervon käsikirjoituksen ensimmäinen sivu

Toinen osa, Kullervon nuoruus, on teoksen ehein ja kestävin mestariluomus, joskin sen dramaturginen asema teoksessa on omintakeinen. Osa on ikään kuin jo toinen ”johdanto” draamalle. Jouset soittavat aluksi ”kehtolauluaiheen”, jonka tyynnyttävä rytmi käy myöhemmin väkivaltaiseksi:

Kullervon toisen osan ensimmäinen sivu

Erik Tawaststjerna on kuvannut osan rakennetta kaavalla A-B-A’-B’-A”, kun Erkki Salmenhaara erottelee kolme teemaelementtiä; kehtolaulun lisäksi runonlauluteeman ja paimenkohtausteeman. Salmenhaara tekee kokonaisrakenteen analyysinsa näiden pohjalta.

Sibelius varioi teemojaan runonlaulajien tapaan rytmisesti ja melodisesti ja yhdistelee niiden aineksia, mikä tekee analyyseista helposti toisistaan poikkeavia. Tawaststjerna näkee osassa jo Aallotarten esimakua, Salmenhaarasta eräs kohta muistuttaa hämmästyttävästi pari vuosikymmentä myöhemmin sävellettyä Stravinskyn Kevätuhria, kun Robert Layton on korostanut osan Tšaikovski-vaikutteita.

Ehkä Sibelius itse on kuitenkin kuvaavin sanoessaan osaa kehtolauluksi, joka ”varioimalla viedään nousuun”. Tuo nousu on väkivaltainen ja raju. Kehtolaulutunnelmasta ei ole enää tietoakaan.

Vasta kolmannessa osassa, yli puoli tuntia teoksen alun jälkeen, mieskuoro ja solistit pääsevät ääneen. Kullervo ja hänen sisarensa -osan tahtilaji on perisuomalainen 5/4. Orkesteri luo tunnelman, ja lopulta mieskuoro aloittaa tarinan: Kullervo, Kalervon poika/ sinisukka äijön lapsi… Arkaaista tunnelmaa korostaa se, että säveltäjä on kirjoittanut lähes koko mieskuoro-osuuden unisonossa.

Ote Kullervon kolmannen osan partituurista

Kalevalan Kullervo-tarusta otettu teksti kertoo ole ellisen: Kullervo houkuttelee nuoren naisen rekeensä ja viettelee tämän antautumaan materiaalisia hyödykkeitä vastaan. Seuraa avoin rakastelukohtaus orkestraalisin keinoin. Se päättyy väkivaltaiseen purkaukseen, jonka jälkeen rekitunnelma palaa ja solistit pääsevät ääneen. Sibelius käsittelee suomen kieltä suvereenisti. ”Reki rasasi” -kohdassa tavuja ei venytellä kielenvastaisesti, kuten säveltäjillä oli aikaisemmin ollut Suomessa tapana.

Nyt seuraa aktin jälkeinen esittely. Tällöin paljastuu, että Kullervo on tietämättään vietellyt kadonneen sisarensa. Seuraa sisaren mestarillisesti kirjoitettu valituslaulu ja lopulta äärimmäisen dramaattinen Kullervon valitus. Teos tuntuisi loppuvan tähän.

Mutta ei: seuraa yllättävä neljäs osa, Kullervon sotaanlähtö (Alla marcia). Sen hilpeys ja sankarillisuus tuntuvat tulevan aivan toisesta maailmasta, joskin pikkolotrillit soivat heti alkuun myös väkivaltaisesti.

Kullervon neljännen osan käsikirjoituksen ensimmäinen sivu

Sibelius on ottanut kirjaimellisesti ”Läksi soitellen sotahan, ilotellen tappelohon” -tunnelman tässä vapaasti käsitellyssä rondo-osassa. Karjalaiset ja venäläiset sävyt tuntuvat Tawaststjernan ja Salmenhaaran mukaan ennakoivan jopa Stravinskyn Petrushkaa.

Viides osa, Kullervon kuolema (Andante) tuo takaisin mieskuoron. Musiikillinen aines on pitkälti johdannosta, sen kertausjaksosta. Ympyrä tuntuu sulkeutuvan, kun kohtalonomainen pääteema palaa.

Kullervon viidennen osan käsikirjoituksen ensimmäinen sivu

Taistelukentältä palannut Kullervo etsii paikan, jossa hän oli turmellut sisarensa. Kuin tuhoa esiin maanitellen kuoro kertoo miekan ja miekkamiehen vuoropuhelusta: Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. Miekka vastaa: Miks’ en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.

Kuoron ääni on kohonnut lähelle raakaa huutamista. Mutta edessä on vielä viimeinen kiireinen crescendo, jonka aikana sankari syöksyy miekkaansa. Kuoron loppulause on lakoninen: Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon, loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista.

Ote Kullervon viimeisestä osasta.

Mikä oli aikalaisten reaktio? Merikanto kirjoitti: ”Ja kun orkesteri myrskyisenä raiwoaa, epäsointuja hywäillen ja wiimein pontewalla akordilla waikenee, silloin ikäänkuin tulee helpompi olla, nyt se tapahtui. Mutta kööri ei ole wielä waijennut: se kertoo mitä tapahtui ja kertoo kammottavasti.”

Viimeisiin tahteihin Sibelius lataa koko nuoren miehen brutaalin hurjuuden.

Kullervon käsikirjoituksen viimeinen sivu.

Sibelius johti teostaan vain muutamia kertoja. Viimeiset esitykset olivat vuonna 1893, jolloin kriitikot yllättivät täyslaidallisella haukkuja. Jopa Merikanto piti orkesteriosuuksia nyt pitkästyttävinä.

Järkyttynyt säveltäjä ei johtanut teosta enää koskaan eikä antanut muidenkaan johtaa sitä kokonaisuudessaan elinaikanaan. Aluksi esittämättömyys tosin saattoi johtua kadonneesta partituurista. Kun Sibelius sai partituurinsa takaisin, hän oli jo kasvanut eroon teoksen tyylistä. ”Kullervo oli aarreaitta”, hän sanoi vanhemmilla päivillään, mutta piti aittaa jo ajat sitten tyhjennettynä.

Nykyisin sävellykseen voi suhtautua toisinkin. Sävellystekniset kömpelyydet ovat muuttuneet aikamme huippukapellimestarien käsissä jännittäväksi rosoisuudeksi. 1990-luvulla koettiin suoranainen Kullervo-levytysten tulva, ja 2000-luvun alussa teos on edelleen suomalaisten orkesterien vientivaltteja.

Kullervo on ylensyönyt, saumoistaan ratkeileva mestariteos. Se on orkesterikirjallisuuden King Kong, jonka raakuus ja massiivisuus herättävät pelkoa ja kunnioitusta, mutta jonka sydän on sittenkin pohjimmiltaan romanttinen.

Kullervon valmistuminen jätti Sibeliukselle vain yhden etenemissuunnan: sanonnan tiivistämisen ja muodon muokkaamisen johdonmukaisemmaksi ja sinfonisemmaksi. Kriitikko Karl Flodin oli oikeassa. Kullervo ei ollut yhden tien alku, vaan sen päätös. Sibelius ei koskaan enää luonut mitään yhtä röyhkeän megalomaanista.