Op. 71 Scaramouche

Musiikkia Poul Knudsenin samannimiseen traagiseen pantomiimiin. Valmistui 1913; ensiesitys Kööpenhaminassa 12.5.1922 (Det Kongelige Teater, johtajana Georg Höeberg). Osasta musiikkia kaksi pianosovitusta (Danse élégiaque ja Scène d’amour) 1914, sovitus viululle ja pianolle (Scène d’amour) 1925.

Sibelius sai tilauksen tehdä musiikki Poul Knudsenin traagiseen pantomiimiin syksyllä 1912 tanskalaiselta kustantajalta Wilhelm Hansenilta. Vuodenvaihteessa hän sai uuden libreton, jossa oli säveltäjän hämmennykseksi mukana myös dialogia. Sibelius ei tästä pitänyt, mutta päätti kuitenkin täyttää sopimuksen, vaikka työ oli ilmeisesti laajempi kuin hän oli kuvitellutkaan: ei vain muutamaa tanssinumeroa, vaan läpisävelletty pantomiimi.

Työ valmistui joulukuussa 1913, mutta esityksestä ei ollutkaan tietoa. Niinpä Sibelius sovitti parista kohtauksesta pianosovitukset alkuvuodesta 1914. Sibelius unohti partituurin vuosiksi, mutta suunnitteli jälleen 1921 hyvästä musiikista orkesterisarjaa. Tämä puolestaan unohtui, kun Kööpenhaminan kuninkaallinen teatteri pitkän viiveen jälkeen vihdoin kantaesitti pantomiimin toukokuussa 1922. Kriitikot kiittelivät ”suloista ja merkillistä” musiikkia. ”Illan kohottavin ja arvokkuutta tuonut osuus oli esityksen musiikki”, kirjoitti Berlingske Tidende. Politiken ihasteli ”neron leimaa”, säveltäjän voimavaroja, demoniaa ja musiikin outoa perverssiyttä. ”Scaramouche suuri menestys Kööpenhaminassa”, Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa.

Seuraavana vuonna Sibelius näki teoksen Kansallisteatterissa. Kriitikot pitivät ”ekspressionistisesta” toteutuksesta, mutta heitäkin harmittivat pantomiimin luonteen vastaiset puhutut vuorosanat.

Juoni kertoo vaeltelevasta kyttyräselkäisestä Scaramouche-kääpiöstä, jonka alttoviulussa on ilmeisesti maagisia voimia. Soitollaan hän saattaa kauniin Blondelainen transsiin, jonka aikana kaunotar jättää miehensä Leilonin kesken suurten juhlien. Sibelius kirjoittaa dekadentteja tanssirytmejä juhlamusiikiksi, ja Scaramouchen alttoviulu soi kromattisia kuvioita hitaasti ja demonisesti. Leilonin kaipausta kuvaa tavattoman kaunis musiikki, josta Sibelius muokkasi myöhemmin haikean Scen d’amourin viululle ja pianolle. Draama huipentuu, kun katuva Blondelaine tappaa Scaramouchen. Aviopuolisot ovat jälleen yhdessä, ja vaimo tanssii miehensä musiikin tahtiin, kunnes verivirta verhon takaa säikäyttää hänet. Scaramouchen alttoviulumelodia kuuluu sananmukaisesti haudan takaa, Blondelaine kuolee järkytyksestä Scaramouchen ruumiin päälle, ja Leilon tulee näyn nähdessään hulluksi.

Scaramouche on kirjoitettu pienehkölle orkesterille. Vaskisoittimien koko voima ei ole käytössä, mutta toisaalta piano on mukana. Lisäksi säveltäjä ratkaisee kekseliäästi orkesterin jakamisen kolmeen osaan: näyttämöllä oleviin muusikoihin, näyttämön takaa ajoittain soittavaan päähenkilöön sekä itse orkesteriin. Musiikki on läpikuultavaa, hienostunutta, unenomaista ja demonista.

Scaramouche sai musiikkinsa vetävyyden vuoksi monia esityksiä 1920-luvulla. Pianisti Wilhelm Kempff näki sen nykyisessä Oslossa ja ja kirjoitti ihastuksestaan. 1927 tanskalaiset esittivät teoksen Pariisissa, josta Sibelius itse oli lähtenyt lomamatkan jälkeen vain hieman aikaisemmin. Sielläkin musiikki sai hyvät arviot.

Vanhoilla päivillään Sibelius sai nuorelta ulkomaiselta säveltäjältä Scaramouche-orkesterisarjan sovituksen, jolle tämä pyysi säveltäjän lupaa. Vanha Sibelius käytti aikaa korjatakseen sarjaa paremmaksi, mutta ei katsonut kuitenkaan voivansa hyväksyä lopputulosta. Säveltäjä hyväksyi lopulta Jussi Jalaksen orkesterisarjaversion, joka säilyttää alkuperäisen orkestraation ja tiivistää pantomiimin tapahtuman pariinkymmeneen minuuttiin. Vielä sitäkin kiinnostavampi on Scaramouchen alkuperäinen, yli tunnin kestävä musiikki, joka levytettiin ensimmäistä kertaa 1990 Göteborgissa Neeme Järven johdolla.