Sibelius: Musiikki Shakespearen näytelmään ”Myrsky” op. 109 (1925-26)

Sibeliuksen myöhäiskauteen sisältyy arvoitus. Säveltäjä kokee 60:tta ikävuotta lähestyessään työskentelyn yhä vaikeammaksi: ”itsekritiikki kasvaa suunnattomaksi”. Näistä ongelmista ei ole kuitenkaan havaittavissa jälkeäkään 1920-luvun alkupuolen sävellyksissä. Sinfoniat VI (1923) ja VII (1924), Myrsky-musiikki (1925-26) ja Tapiola (1926) vaikuttavat V sinfonian (1915-19) kivulloiseen sävellysprosessiin verrattuna syntyneen pikemminkin vaivattomasti. Ja mikä merkittävintä: samoin kuin Sibelius täydellistää viimeisessä sinfoniassaan itselleen niin keskeisen lajin, Tapiola on mestarillinen päätös sinfonisten runojen sarjalle ja Myrsky on hänen suurenmoisin näyttämömusiikkiteoksensa.

Myrsky syntyi näennäisesti ulkoisesta yllykkeestä, kun Sibeliuksen tanskalainen kustantaja Wilhelm Hansen tiedusteli toukokuussa 1925: ”Oletko säveltänyt musiikin Myrskyyn? Kööpenhaminan Det Kongelige Teater aikoo esittää tämän näytelmän ja haluaisi käyttää mahdollisesti musiikkiasi.”
Mielenkiintoista kylläkin, Sibeliuksen 1919 kuollut ystävä ja mesenaatti Axel Carpelan oli ehdottanut jo 1901: ”Kuulkaapa hra S., eikö Teidän joskus pitäisi suunnata kiinnostuksenne Shakespearen draamoihin … juuri teillepän Myrskyn pitäisi soveltua: Prospero (velho), Miranda, maan ja ilman henkiä ym.” Samoin kuin Sibelius tuli säveltämään Carpelanin suosittaman ”Waldsymphonien” Tapiolassaan, Myrskyn aihepiiri lienee askarruttanut häntä jo kauan, eikä hänellä ollut vaikeuksia samaistua Prosperon, toisen vanhenevan taiteilijan kohtaloon.

Uuden näyttämöteoksen partituuri syntyi yllättävän nopeasti, syksyn 1925 aikana, mahdollisesti osin seuraavan vuoden alussa. Yli tunnin mittainen
näyttämömusiikki on sävelletty laulusolisteille, sekakuorolle, harmonille ja suurelle orkesterille. Musiikki käsittää kaikkiaan 36 numeroa.

Kantaesitys oli Kööpenhaminassa maaliskuun 15. päivänä 1926, ja etenkin musiikin osuus näytelmässä oli menestys ja sitä pidettiin onnistuneena:
”Shakespeare ja Sibelius, nämä kaksi neroa, ovat löytäneet toisensa.”

Heti ensi-illan jälkeen Sibelius kirjoitti: ”Myrsky-musiikissa on suuri joukko aiheita, joita haluaisin käsitellä perusteellisemmin. Draaman tähden olen voinut vain luonnostella niitä.” Tapiolan loppuhuipennuksen sekä kokosäveliset ja kromaattiset tekstuurit voi nähdä etenkin Myrskyn alkusoiton edelleenkehittelyiksi. Mutta muutoin Sibelius ikävä kyllä luopui aikeistaan: näyttämömusiikista laaditut kaksi orkesterisarjaa sekä siitä irrotettu alkusoitto käsittävät yhteensä 19 numeroa, joissa Sibelius päinvastoin tiivisti ja yhdisti osia, joskus hieman omituisella, draamaa hämärtävällä tavalla. Sen vuoksi alkuperäisen näyttämömusiikin palauttaminen konserttikäyttöön on enemmän kuin perusteltua, etenkin kun monet sarjojen ulkopuolelle jääneet ovat suurenmoista musiikkia.

Myrskyssä Sibeliuksen orkestraalinen nerous on näyttävimmillään. Hänen kekseliäisyytensä, taitonsa luoda uusia, ennen kuulemattomia orkesterivärejä vaikuttaa suorastaan ehtymättömältä. Sarjoista tuttujen numeroiden sointimagia herää uudestaan henkiin alkuperäisasussa. Harpun, harmonin ja kuoron sointikuva Tuulten kuorossa (nro 4) ja harpun ja harmonin yhdistäminen korkeisiin, sordinoituihin jousiin sekä huilusooloon Tammessa (nro 9) tuottavat unenomaisen, juovuttavan tunnelman.

Toisaalta Arielin lentelyä kuvaava lyhyt, toistuva musiikki (nro 3, 5, 21, 28-30) sekä sarjoissa torsoiksi typistetyt, mutta näyttämömusiikissa täydessä laajuudessaan mukana olevat numerot – roistomaisen Antonion luonnehdinta (nro 17) ja Prosperon järisyttävän dissonanttinen muotokuva (nro 32) – iskevät päälle täydellä voimalla. Myös Calibania kuvaava välisoitto (nro 11) sekä Prosperon jyhkeä barokkimuotokuva (nro 8) tekevät alkuperäisessä mitassaan aiempaa suuremman vaikutuksen.

Ennen kaikkea kuulija on kiitollinen siitä, että näyttämömusiikin myötä saa lahjaksi kymmenisen kokonaan uutta numeroa, joukossa muutama ihastuttava laulu. Näitä ovat mm. Arielin kolmas laulu (nro 10), riehakas Stefanon laulu (nro 12), valssirytmiset Iiriksen melodraama (nro 24) ja uljas Junon laulu (nro 25) sekä päätöksen komea Cortège (nro 34) ja kysyvä Epilogi (nro 34 bis).

Sibelius osoittautuu Myrskyn alkuperäismusiikissa luomisvoimansa huipulla olevaksi sävelrunoilijaksi. Musiikki ulottuu Corelli- ja Purcell-tyylisestä barokista stravinskiaaniseen neoklassismiin (Scene, nro 31) ja
prokofjevilaiseen rämäkkyyteen (Caliban-numerot 11 ja 13). Laajasta tyyliakselista huolimatta hän kykenee pitämään musiikin koossa. Sibelius yhdistää karkeimman commedia dell’arten (Stephanon ja Calibanin laulut, juomaveikkojen Kaanon nro 16) ylevimpään tragediaan (Prospero-numerot) – aidossa Shakespearen hengessä. Myrskyssään Sibelius loi erään nerokkaimmista orkesteripartituureistaan.

Synopsis

Antonio on kaapannut Napolin kuninkaan Alonson avulla vallan veljeltään Prosperolta, Milanon herttualta. Prospero on tyttärensä Mirandan kanssa
asettunut asumaan autiolle saarelle, jonka asukkaat, ilmanhenki Ariel ja hirviö Caliban, hän on taivuttanut taikavoimilla alamaisikseen. Vuosien kuluttua saaren ohi on purjehtimassa laiva matkustajinaan Antonio ja Alonso poikansa Ferdinandin, veljensä Sebastianin sekä neuvosherransa Gonzalon kanssa. Tästä alkavat näytelmän musiikkinumerot (1-34bis.):

Nro 1, Alkusoitto (myöhemmin 1. konserttisarjan 9. numero = I/9: Myrsky).
Laiva uppoaa Prosperon nostattaman hirmumyrskyn avulla.

I näytös

Nro 2, Miranda vaipuu uneen (I/7b: Berceuse). Mirandan järkytyttyä haaksirikosta Prospero kertoo menneisyydestään ja vaivuttaa tyttärensä
uneen.
Nro 3, Ariel lentää paikalle. Prospero kutsuu Arielin paikalle. (Ariel henkenä on sukupuoleton. Näyttämöllä roolin esittää yleensä mies tai nuori poika, mutta Sibelius on uskonut roolin naispuoliselle laulajalle.)
Nro 4, Tuulten kuoro (II/1: Tuulten kuoro). Ariel kertoo, miten hän upotti laivan; musiikki kuvaa lempeitä tuulia myrskyn jälkeen.
Nro 5, Ariel rientää pois. Prospero käskee Arielin poistumaan ja muuttumaan vain hänelle näkyväksi merenneidoksi.
Nro 6, Arielin 1. laulu johdannon ja kuoron kera (II/8: Najadit). Prosperon ja Calibanin sanailun jälkeen Ariel palaa näkymättömänä merenneitona soittaen ja laulaen koirien ja kukkojen ääntelyn säestyksellä.
Nro 7, Arielin 2. laulu (I/8b: Arielin laulu). Ferdinand istuu rannalla suremassa otaksuessaan isänsä kuolleen, minkä Ariel vahvistaa laulullaan.

II näytös

Nro 8, Välisoitto (II/4: Prospero). Musiikki maalaa jalon Prosperon muotokuvan, minkä jälkeen siirrytään pelastuneiden pariin.
Nro 9, Tammipuu [Ariel] soittaa huilua (I/1: Tammi). Alonso suree luullessaan poikansa kuolleen, ja muut kiroavat kohtaloansa jouduttuaan autiolle saarelle; Ariel saapuu soittamaan huilua, jolloin osa seurueesta
nukahtaa.
Nro 10, Arielin 3. laulu. Muiden nukahdettua Antonio ja Sebastian aikovat surmata Alonson ja Gonzalon, mutta Ariel palaa estämään kaavailut.
Nro 11, Välisoitto [Caliban] (I/6: Scènen keskijakso). Prosperon orjaksi ottaman hirviö Calibanin muotokuva.
Nro 12, Stephanon laulu. Caliban kohtaa laivalta pelastuneen narrin Trinculon sekä juopon juo-manlaskijan Stephanon, joka laulaa leili kädessä.
Nro 13, Calibanin laulu (I/3 Calibanin laulu). Kun Caliban saa ”taivaallista juomaa”, hän luulee Stephanoa jumalaksi ja pitää tätä uutena isäntänään.

III näytös

Nro 14,Välisoitto [Miranda] (II/7: Miranda). Näytös alkaa välisoitolla, joka kuvaa Mirandan viehkeää olemusta; Miranda ja Ferdinand ovat Prosperon avulla löytäneet toisensa.
Nro 15 (I/2: Humoreski). Stephano, Trinculo ja Caliban kinastelevat.
Nro 16, Kaanon (I/5: Kaanon). Kumppanukset suunnittelevat Prosperon surmaamista, laulavat kaanonin ja marssivat pois Arielin soiton ohjaamina.
Nro 17, Paholaistanssi (II/9: Tanssikohtaus). Antonio ja Sebastian suunnittelevat taas Alonson murhaamista; espanja-laistanssi kuvaa Antoniota.
Nro 18, Ariel harpyijana (I/1: Tammi, vain alkuakordit). Paholaismaiset olennot kattavat pelastuneille pöydän, mutta syömingit loppuvat, kun Ariel saapuu harpyijan hahmossa ja pyyhkäisee siivillään pöydän tyhjäksi.
Nro 19, Tanssi II [Paholaiset tanssivat pois] (I/4: Elonkorjaajat, loppujakso). Oudot olennot vievät pöydän pois ja poistuvat tanssien.
Nro 20, Intermezzo (II/2: Intermezzo). Alonso katuu tekojaan luullessaan poikansa kuolleen Prosperon kostamana; III ja IV näytöksen väliin sijoittuva musiikki kuvaa Alonson surua.

IV näytös

Nro 21, Ariel lentää paikalle = nro 3. Prospero tunnustaa koetelleensa Ferdinandia, mutta luovuttaa nyt tälle Mirandan ja kutsuu Arielin paikalle.
Nro 22, Arielin [4.] laulu (II/5: Laulu). Prosperon pyytämänä Ariel loihtii nuorelle parille antiikin elonkorjuujuhlat jumalattareineen.
Nro 23, Sateenkaari (I/8a: Välisoitto). Sateenkaari valaisee juhlia sateenkaaren jumalattaren Iriksen kunniaksi.
Nro 24, Iriksen melodraama. Iriksen lausuntaa säestää valssirytmi.
Nro 25, Junon laulu. Ylijumalatar Juno toivottaa valssilaulussaan nuorelle parille ”rikkautta, rakkautta, pitkää ikää, suopeutta, onnea ja kunniaa”.
Nro 26, Najadien tanssi (II/3: Nymfien tanssi). Vedenneidot tanssivat viehkeän menuetin.
Nro 27, Elonkorjaaja (I/4: Elonkorjaajat). Elonkorjaajat yhtyvät tanssiin.
Nro 28, Ariel lentää paikalle (= nro 3). Prospero muistaa Calibanin kavalan suunnitelman ja kutsuu jälleen Arielin paikalle.
Nro 29, Ariel lentää pois (= nro 5). Prospero määrää Arielin hakemaan koreita vaatteita roistojen houkuttimiksi, ja Ariel rientää pois.
Nro 30, Ariel lentää paikalle. Ariel palaa välittömästi täytettyään käskyn.
Nro 31, Koirat (I/6: Scéne). Caliban, Stephano ja Trinculo aikovat surmata Prosperon, mutta ihastuvat hienoihin hepeniin ja koettelevat niitä, kunnes
Prosperon usuttamat henget koirien hahmossa ajavat roistot pois.

V näytös

Nro 31bis, Alkusoitto (II/6: Laulu II). Johdannoksi kuullaan alkusoitto, joka on musiikillisesti sama kuin vähän myöhempi Arielin 5. laulu.
Nro 32 (I/7a: Intrada). Prospero taikurinpuvussaan antaa Arielille määräyksen mennä vapauttamaan lumotun seurueen; hänen päätöstään luopua taikavoimista luonnehtii ”mieletön sointi, jota seuraa juhlava musiikki”.
Nro 33, Arielin [5.] laulu (II/6: Laulu II). Prospero pukeutuu jälleen Milanon herttuan asuun ja vapauttaa Arielin, mistä tämä riemuitsee.
Nro 34, Cortège. Ylimykset ja hairahtuneet tulevat Prosperon luokse, joka armahtaa kaikki; yleisen anteeksiannon, iloisen jälleennäkemisen jälkeen
koko seurue kulkee juhlallisen poloneesin tahdissa Prosperon majalle.
Nro 34bis, Epilogi.

Sibelius sävelsi vielä Helsingin-esitykseen 1927 majesteetillisen alistuvan päätösnumeron Prosperon musiikin hengessä.