Sibeliuksen viimeiset yksinlaulukokoelmat (opukset 86, 88 ja 90) valmistuivat ensimmäisen maailmansodan vuosina. Nämä kokoelmat edustavat Sibeliuksen yksinlaulutuotannon viimeistä tyylikautta: klassillisen pidättyväinen ilmaisu ja yksinkertaiset muotorakenteet korvaavat dramaattisen resitoinnin ja myöhäisromanttiset tai ekspressionistiset sävyt sekä runojen tunnelmia voimakkaasti peilaavat muotorakenteet ja piano-osuudet. Tavallaan on kyse eräänlaisesta ”uusklassimista”, mutta Sibeliuksen uusklassismin lähtökohtana ei ole wieniläisklassismi, kuten myöhemmillä uusklassikoilla (tai barokki kuten Igor Stravinskilla), vaan nämä laulut perustuvat säveltäjän varhaistuotannon romanttiseen esiinkuvaan, lähinnä pohjoismaiseen romanssiin. Sävelkieli ja ilmaisu ovat kuitenkin pidättyväisempiä kuin varhaisessa tuotannossa, eikä Sibelius vaikuta näissä lauluissa tavoittelevan niinkään suuruutta, kuten usein aiemmassa tuotannossaan, vaan pikemminkin miniatyyria. Myös piano-osuudet muuttuvat: pitkäkestoisten sointuakordien käyttö ja tremolot jäävät pois ja tekstuuri muuttuu perinteisemmäksi.

Lauluosuudet ovat kaikissa viimeisissä lauluissa enimmäkseen lyyrisiä. Tämä johtuu olettavasti siitä, että Sibelius sävelsi kaikki viimeiset opukset Ida Ekmanille, joka oli ”ilmeisesti pyytänyt uusia numeroita ohjelmistoaan varten”, kuten Erik Tawaststjerna on maininnut. Ekman kantaesitti myös viisi ensimmäistä opuksen 86 lauluista lokakuussa 1916 neljän konsertin sarjassa, joka esitteli Sibeliuksen laulutuotantoa.

Opus 86 syntyi hiukan ennen viidennen sinfonian toisen version ensiesitystä syksyllä 1916. Kokoelman ensimmäinen numero Vårförnimmelser (Tavaststjerna) on pienimuotoinen iloinen kevätkuva; sävellajin vaihdos D-duurista F-duuriin laulun keskimmäisessä säkeistössä virkistää muutoin säkeistömuotoista laulua. Längtan heter min arvedel (nro 2, Erik Axel Karlfeldt) ja Och finns det en tanke (nro 4,Tavaststjerna) ovat kokoelman filosofiset laulut. Kummankin laulun piano-osuudet ovat äärimmilleen pelkistettyjä – jälkimmäisessä tapauksessa voitaisiin jopa puhua eräänlaisesta minimalismista. Myös Dold förening (nro 3, Carl Snoilsky) perustuu rytmisesti täysin muuttumattomaan piano-osuuteen. Sångarlön (nro 5, Snoilsky) vaatii pitkälinjaista legatoa. Erik Tawaststjerna on verrannut sitä Var det en Drömiin, mikä ei ole ehkä täysin oikeudenmukaista: myöhäisempi laulu ei tunnu tavoittelevan aiemmassa kuultavaa romanttista hehkua. Kokoelma päättyy Mikael Lybeckin runoon I systrar, I bröder, I älskande par! Pianon vikkelä, kromaattinen säestyskulku esiintyy myöhemmin myös laulussa Små flickorna.

Kesän 1917 alussa Sibelius alkoi valita runoja uuteen laulukokoelmaan, jota hän sävelsi Ida Ekmanille. Aiheekseen hän valitsi kukat, jotka olivat teemana myös samoihin aikoihin syntyneessä piano-opuksessa nro 85. Kokoelma muodostui valikoimaksi kahden romantikon Frans Mikael Franzénin ja J. L. Runebergin kukkaisaiheisista runoista, kolme kummaltakin runoilijalta, ja se valmistui kesäkuun 16. päivänä. Kuten todettua, Sibelius nimesi tämän yksinlauluopuksen muista poiketen laulusarjaksi. Ida Ekman, joka oli päättämässä uraansa, kantaesitti juhlakonserteissaan nämä laulut lokakuussa 1917.

Opuksesta 86 alkanut muotojen kiteytyminen ja miniatyyrisyys jatkuu kukkaissarjassa. Kim Borg on todennut: ”Sarja tehoaa juuri vaatimattomuudellaan ja hiljaisella mietteliäisyydellään. Siinä on jotakin ’vanhasta kulta-ajasta’, aitoa 1800-lukua.” Kappaleita sävyttää hienoinen melankolia ja slaavilaisuus; kukkien hauras kauneus saa musiikilliseksi vastineekseen yksinkertaisuuden ja herkkyyden. Runojen voi nähdä muodostavan elämänkaaren keväästä syksyyn. Blåsippan (nro 1, Franzén) on sarjan ainoa iloluontoinen laulu; pianossa livertää leivo. De bägge rosorna (nro 2, Franzén) ennakoi sarjan viimeistä numeroa niin slaavilaisen melodiansa aiheilla kuin valssirytmiikallaankin. Vitsippan (nro 3, Franzén) näyttää, miten suuren merkityksen voi saada pienillä pianotekstuurin muutoksilla näin vähäeleisessä musiikissa. Kuten muutamissa varhaisissa Runeberg-lauluissa, sarjan neljännen kappaleen, Sippan, laulumelodia muistuttaa suomalaista kansanmelodiaa; Erik Tawaststjerna on kuvaillut sitä karjalaiseksi tanssisävelmäksi. Törnet (nro 5) on sarjan suurisuuntaisin sävellys, joka varhaisempien Runeberg-laulujen tapaan pyrkii kasvamaan pienimuotoisuudesta monumentaalisuuteen. Melodialinja on sukua Se’n har jag ej frågat mera -laululle. Sarjan viimeinen laulu Blommans öde (nro 6, Runeberg) kuvaa kukan kohtaloa syksyn koittaessa. Surumielinen slaavilaissävyinen sävellys osoittautuu laulun edetessä valssiksi.

Laulukokoelmaansa op. 90 Sibelius sävelsi yksinomaan Runebergin tekstejä. Kokoelma syntyi pian edellisen jälkeen, jo joulu-tammikuussa 1917-18 juuri ennen kansalaissodan syttymistä. Nämä kuusi laulua jatkavat edellisten opusten tyylisuuntausta, mutta säveltäjä ei enää pyri aivan yhtä pienimuotoiseen ja tiivistettyyn ilmaisuun. Useissa lauluissa säveltäjä lähestyy varhaisten laulujensa esikuvia. Esimerkiksi Morgonen (nro 3) on suorastaan miltei kolmekymmentä vuotta varhaisemman Fågellek-laulun myöhäinen pikkusisar: yhtäläisyyksiä on sävellajeissa, piano-osuuksissa, muotorakenteessa sekä laulujen tunnelmassa. Fågelfängaren (nro 4) on Schubertin hengessä esitetty muistuma Taikahuilun hilpeästä linnustajasta – hahmo on sukua Jägargossenin nuorelle metsästäjälle. Harras Vem styrde hit din väg (nro 6) taas on sukua laululle Hundra vägar. Paluu ei kuitenkaan vaikuta taantumalta, sillä näissäkin lauluissa klassillinen pidättyvyys ja intiimiys hallitsevat varhaisten laulujen romantiikan asemesta. Kokoelman ehdotonta huippua ja ajanmukaisinta Sibeliusta edustavat sarjan kaksi ensimmäistä laulua Norden ja Hennes budskap. Ensimmäisessä Sibelius siivittää joutsenten pohjolankaipuun yhtenäiseksi, koko laulun kestäväksi crescendoksi ja lauluosuuden joustavaksi, instrumentaaliseksi legatoksi. Jälkimmäisessä laulussa surumielisen, rakastettuaan kaipaavaan tytön pohjoistuulen mukaan lähettämä viesti on sovitettu intensiivisiin, fermaatein erotettuihin säkeisiin. ”Laulu yhdistää psykologisesti dramaattisella tavalla fis-mollin ja C-duurin välisen tonaalisen jännitteen”, on Erkki Salmenhaara todennut. Op. 90 jäi säveltäjän viimeiseksi; ehkäpä kokoelman laulujen kaipaava ja nostalginen sävy ennakoikin laulutuotannon loppua.