Sibelius ei tiettävästi koskaan halustaan huolimatta soittanut selloa, vaikka hänelle kouluaikoina (1881) tarjottiinkin sellistin paikkaa kavereiden perustamassa orkesterissa. Hanke kaatui sellon puuttumiseen. Sen sijaan Christian-veljen ansiosta hän tutustui tähänkin soittimeen ja alkoi säveltää myös sille isompien kamarimusiikkiteosten (triot, kvartetot) lisäksi sooloja pianon säestyksellä ja ilman. Esimerkiksi kesällä 1887 Sibelius Pehr-sedälle osoitetun kirjeen mukaan oli säveltänyt Kittille (Christianille) valssin, jonka piti sisältyä sellisti Jaromír Hrímalyn konserttikiertueen ohjelmistoon nimellä Walse fantastique ”opus I”. Ei tiedetä, mikä teos kysymyksessä oli, eikä myöskään sitä, soittiko Hrímaly sitä koskaan.
Koulu- ja opiskeluvuosina valmistui kymmenkunta teosta sellolle viulun tai pianon kanssa tai ilman säestystä: osa näistäkin on tosin kadonnut kokonaan tai osittain (pianon osuus). Varhaisin sello-piano-teos lienee Grieg- ja Tšaikovski-vaikutteinen Andantino vuodelta 1884 (?). Seuraavat säilyneet sellosävellykset ovat Helsingin-opiskeluajan keski- ja loppuvaiheista. Andante molto (f-molli; 1887) on huomionarvoinen piano- ja sello-osuuksiensa yhdenvertaisuuden sekä varsin näyttävän sellokadenssinsa ansiosta: Kitti oli edistynyt opinnoissaan! Samalta vuodelta (1887) on peräisin vielä Duo (e-molli) viululle ja sellolle, Tempo di valse (g-molli), jonka piano-osuus on kadoksissa ja joka voi olla saman kesän salaperäinen Walse fantastique.
Teema ja muunnelmia d-molli (1887)
Sibeliuksen toiseksi laajin sellosävellys on hieman viimeistelemättömässä asussaankin samalla ensimmäinen suomalainen sooloselloteos ja ylipäätään parhaita kotimaisia sellokappaleita. Jos Christian soitti tämän melkoisia vaikeuksia Bachista Popperiin sisältävän sävellyksen kakistelematta, hänen on täytynyt saavuttaa melkoinen tekninen taso sellon hallinnassaan.
Johdanto on 2-3-äänisinen bachmainen sointuineen (Chaconne!). Teema on kansanlaulunomainen haikea. Sitä seuraa kuusi muunnelmaa.
1. muunnelma (esitysmerkintänä spiccato) kertoo barokin ja Bachin tuntemuksesta; se on luonteeltaan neobarokkinen.
2. muunnelma on karakterivariaatio romanttiseen tyyliin isoine hyppyineen, hemaisevine melodiafraaseineen, ketjuttuvine trilleineen ja Sibeliukselle tyypillisine trioleineen.
3. muunnelma (Presto) on kansanomainen, jopa kalevalainen, sillä melodian pohjalla soi puolet ajasta borduna-basso.
4. muunnelma (D-duurissa) on klassismin maggiore-muunnelma, täynnä kaksoisotteita, mm. kromaattisesti laskevia sekstejä sekä nopeita asteikkokuvioita, jotka tekevät variaatiosta yltiöromanttisen.
5. muunnelma perustuu laajoille nopeille murtosoinnuille, osin kromaattisille asteikoille ja huiluäänille romanttiseen virtuoosityyliin.
6. muunnelma on sointuineen ja melodia-bordunoineen jälleen yllättävän paljon kalevalasävelmän oloinen.
Muunnelmien päätteeksi kuullaan vielä lyhyt epilogi, jota korkeat sävelet, pizzicato-soinnut ja huiluäänet värittävät suggestiivisesti. Käsikirjoitus sisältää myös vielä yhden mahdollisen D-duuri-variaation, joka on jälleen näytösluonteinen murrettuine oktaaveineen, joista osa on kromaattisia; tämä on kenties ajateltu viidennen ja kuudennen muunnelman väliin tulevaksi vauhtivariaatioksi ennen rauhoittumista kalevalaiseen tunnelmaan.
Sellolle ja pianolle valmistui 1888-89 kaksikin eri h-molli-kappaletta, jotka ovat kadoksissa. Suurempi vahinko on Fantasian (1889) piano-osuuden häviäminen, sillä kyseessä on laaja, liki 20 minuuttia kestävä ja viisiosainen sävellys, jota Christian kuvaili ”erääksi kauneimmaksi ja suurenmoisimmaksi koskaan kuulemakseni selloteokseksi”. Osat ovat Moderato, Presto, Tempo di valse (Moderato), Alla polacca ja Alla marcia. Samalta vuodelta on sen sijaan säilynyt Canon (g-molli) viululle ja sellolle sekä
”Lulu-valssiksi” ristitty Tempo di valse (fis-molli) sellolle ja pianolle. Viimeksi mainitussa teoksessa kiinnittää huomiota melankolinen sävy, joka voi viitata johonkin dokumentoimatta jääneeseen rakkausseikkailuun.
Malinconia op. 20 sellolle ja pianolle (1900).
Kantaesitys Georg Schnéevoigt 12. 3. 1900 Helsingissä.
Alun perin ”Fantasiaksi” nimetty teos on Sibeliuksen laajin ja ainoa itsenäinen opusnumerolla varustettu kamarimusiikillinen selloteos, sillä kaksi harrasta teosta op. 77, Cantique (”Laetare anima mea, Ylistä sieluani”; 1914) ja Devotion (”Ab imo pectore, kaikesta sydämestäni”; 1915) ovat alun perin sävellyksiä sellolle ja orkesterille ja niistä on olemassa myös viuluversiot, kun taas op. 78:n neljä kappaletta, Impromptu (1915), Romanssi (1915), Religioso (1917) ja Rigaudon (1915) ovat ainoastaan viulun kanssa vaihtoehtoisesti selloteoksia.
Scott Goddardin (1947) mukaan ”teoksesta kokonaisuutena puuttuu sellaista merkittävyyttä, joka nykyään liitetään Sibeliuksen nimeen”. Myöskään Erik Tawaststjerna ei löydä tästä (säveltäjän mukaan) ”kolmessa tunnissa syntyneestä” konserttikappaleesta paljoa kehuttavaa; hän toteaa sellostemman olevan omintakeisuuden puutteesta huolimatta antoisan, mutta:
”epäonnistumisen pääsyy oli se, että Sibelius tahtoi kirjoittaa pianolle taiturillisen, sellostemman veroisen osan – kaiketi Sigrid Schnéevoigtia, Georgin puolisoa, ajatellen. Lähes neljännes teoksesta on sen tähden pianon soolokadensseja, ja ne kuulostavat kutakuinkin tavanomaisilta. Kaikkiaan piano-osa on kuin näytekartta, oktaavikulkuja vuorotellen kummallekin kädelle, synkopoitua säestystä, kolmisointumuodosteita à la Tšaikovski; valopilkkuja on muuan karu fugato.”
Ehkä lähemmäksi positiivista arvioita voi päästä, jos ajattelee teoksen säveltäjälle rakkaan Kirsti-tyttösen kuoleman kirvoittamaksi mustaksi surumusiikiksi, jossa tuska on niin viiltävä, että se tuottaa ylipursuilevaa, hieman kontrolloimatonta ilmaisua. Hyvin soitettuna kappale tekee joka tapauksessa vaikutuksen suurella soinnillaan, vahvalla kromatiikallaan ja ylevällä melodiikallaan, joka viittaa viulukonserton ja jopa IV ja V sinfonian suuntaan.