Pekka Halonen (1865-1933)

Pekka Halonen taisi olla Sibeliukselle Ahoakin läheisempi. Värit hallitsivat molempien taiteilijoiden työskentelyä. Halonen kuvasi ne pensselillä ja Sibelius nuotein. Halosen väriaistin kerrotaan olleen niin terävä, että tämä saattoi panna merkille vähäisetkin lämpötilan tai auringonpaisteen voimakkuuden luonnossa aiheuttamat muutokset. Joka päivä maisemat ja esineet vaihtoivat siten väriään taiteilijan silmissä.

Sibelius taas ”kuuli” värit. C-duuri oli punainen, F-duuri vihreä ja D-duuri keltainen. Säveltäjän mieliväri oli vaaleanvihreä, mieluimmin hieman kellertävä kuin sinertävä. ”Se on jossain d:n ja es:in välillä”, säveltäjä selitti sihteerilleen. Luonnossa hän ei sitä tavannut, mutta joskus taivaalla väri oli säveltäjän mukaan näkynyt.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää molempien kiinnostus Oscar Parviaisen Hautajaissaatto-tauluun Ainolan ruokasalissa. Sibelius kutsui teosta D-duuri-tauluksi sen hallitsevan keltaisen värin johdosta (Katso Ainolan ruokasalin taideteokset). Tarinan mukaan ystävykset jaksoivat tuntikaupalla keskustella – ja joskus myös väitellä, teoksen värien eri nyansseista.

Sibelius kantoi huolta ystävästään. Halosen tapaturma on päässyt jopa päiväkirjaankin:

”3.1.1912 Tapaturma: Pekka Halonen, joka on murtanut jalkansa, on järkyttänyt syvästi meitä.”

Tarinan mukaan Sibelius auttoi Halosta myös tämän rahapulassa ostamalla taiteilijan pienikokoisen Vanha kaivo-teoksen (Katso Ainolan ruokasalin taideteokset).

Sibeliuksen lähipiiristä poistui monta ystävää 1930-luvun alussa: Akseli Gallen-Kallela, Arvid Järnefelt ja Robert Kajanus. Pekka Halonenkin kuoli vuonna 1933. Silloin kahdeksannen sinfoniansa kanssa kamppaileva säveltäjä tunsi olevansa todella yksin.