Maija Halonen muisteli 1930-luvulla Tuusulanjärven taiteilijayhteisön elämää:
”Se oli todella ihanaa aikaa tuo vuosisadan alku täällä. Rahaa ei ollut liikoja, pikemminkin päinvastoin, mutta toveruus ja keskinäinen luottamus oli suurenmoista. Jos toisella jotakin oli, oli sitä toisellakin.”
Taiteilijaperheiden arkisissa rutiineissa oli eroja. Pekka Halosen työntekoa inspiroi taustamusiikki. Maija-vaimo oli taitava pianisti, joka sai siten musisoida päivät pitkät. Hän lähetteli viestejä toiselle etevälle soittajalle Aino Sibeliukselle: ”Tule päiväkahville ja ota mukaasi paljon Mozartia”. Rouvat soittivat sekä vuorotellen että nelikätisesti Halosenniemessä. Tämä sopi Ainolle erinomaisesti, sillä Sibeliuksen sävellystyö edellytti täydellistä hiljaisuutta. Ainolan tyttäretkin kävivät soittamassa naapureiden luona.
Ruokatarvikkeisiin nähden taiteilijakodit olivat huomattavan omavaraisia. Jokaisella oli juures- ja kasvimaansa, joita kynnettäessä Aholan Pekka-hevoselle riitti töitä. Kitkeminen ei tuottanut ongelmia, sillä perheissä oli lapsia avuksi asti. Kasvimaiden hoidossa syntyi pientä kilpailuakin. Suvirannassa oli parhaat perunat, Halosenniemessä raparperit ja Ainolassa omenat. Tomaatintaimia hankittiin keskitetysti yhteisostona Ainolaan ja Halosenniemeen. Yhteistoiminta kukoisti muutenkin. Aino Sibelius opetti Soldanin Nisseä, kun taas perheen Katarina-tytär kävi koulua Suvirannassa ja antoi yksityisopetusta Halosenniemessä.
Arkisen kanssakäymisen lisäksi Tuusulan taiteilijayhteisöllä oli myös perinteisiä tapaamisia. Joulun alla kokoonnuttiin Aholaan, joulupäivänä Ainolaan ja Tapanina Suvirantaan, sitten seurasivat kestit sekä Halosenniemessä että Kallio-Kuninkalassa. Rekiretki laskiaisena oli nuorison suosiossa. Perinteinen oli myös vapunvietto Tuomaalan kylän hiekkakuopalla. Sinne marssittiin suurin joukoin mukana hyvät eväät ja keittovehkeet. Vanhempi väkikin tunsi itsensä nuoreksi jälleen ja innostui pelaamaan Pekka Halosen johtamana ikivanhaa savolaista koppipeliä. Perinteisten juhlien lisäksi perheiden vanhemmat täyttivät välillä pyöreitä vuosia, vietettiin häitä, hopeahäitä ja lastenkutsuja. Yhteisössä riitti aihetta juhlintaan.
Venny Soldan-Brofeldt organisoi teatteriesityksiä Aholassa. Hän toimi ohjaajana, maskeeraajana ja lavastajana. Näyttelijöinä olivat omat ja naapurien lapset sekä joitakin aikuisiakin. ”Seitsemän veljeksen lukukohtaus” oli jymymenestys, samoin Juhani Ahon dramatisoima ruotsalainen lastensatu ”Marjamatti Metsolassa”. Teatteriperinne jatkui Kallio-Kuninkalassa Ahojen muutettua Helsinkiin. Sibeliusten Ruth-tytärtä teatterikärpänen puri peruuttamattomasti ja hänestä tuli ammattinäyttelijä.
F.E.Sillanpää (1888-1964)
F. E. Sillanpää oli Järnefeltin Heikin opiskelutoveri. Hän kertoo Suvirannan tanssiaisista:
Ken ei ole ollut Tuusulassa tanssiaisissa siinä maailmansodan edellä, hän ei tiedä, mitä tanssiaiset ovat. Ai, sitä nuorisoa, sitä uljasta nuorisoa, jota siellä silloin oli. Tytöt kuin kruununprinsessoja, pojat kuin Adonin velipuolia. Siellä oli Sibeliusta, Järnefeltiä, Halosta, Paloheimoa, Hjeltiä, Enckelliä, Westermarckia ja sitten sitä nuorisoa, jota he vetivät mukanaan, ja siitä täytyy sanoa, että se oli kultaista. Värikkäitä paperilyhtyjä kaikkialla. Syyskesän aamu katsoi kalpeana Eero-sedän ateljeehen, mutta siellä tanssittiin vielä; tanssi jo Pekka Halonenkin totisen näköisenä, pohti kuin riihellä, tanssi Jean Sibelius, jota toisen määräämä tahti näytti kiusaavan…
Taiteilijaperheet jättivät Sibeliukselle yleensä sävellysrauhan tämän sitä tarvitessa. Säveltäjä päätti itse milloin lähteä pitkille kävelyille Eero Järnefeltin kanssa, milloin taas viftailemaan Helsinkiin muiden taiteilijayhteisön miesten kanssa vaimojen ulottumattomiin.