Sibeliuksen nostamat palkkiot teostensa myynneistä vaihtelivat. Viipurilainen osakunta sai Karelia-näytelmämusiikin 500 mk:lla, 1 720 eurolla, 1893 ja Åbo Akademi kantaatin Jordens sång 6 000 mk:lla, eli 1 850 eurolla 1919.

Toisaalta eräs Sibeliuksen lähiystävä vaihtoi pikkukappaleen lampaanviuluun ja Axel Lindgren osti Sibeliuksen pianoimpromptut tarinan mukaan kilolla mateen mätiä.

Tällaisilla operaatioilla Sibelius keräsi satunnaisia taskurahoja, mutta asiointi ja sopimukset suurten kustantajien kanssa olivat merkitykseltään aivan toista luokkaa. Sibeliuksella oli yli 50 eri kustantajaa.

Tähän määrään päästään, jos otetaan lukuun kaikki mahdolliset julkaistut painatteet sinfonioiden partituureista aina Päivälehden joulualbumiin saakka. Ennen vuotta 1905 Sibeliuksen myi teoksiaan sellaisille kotimaisille kustantajille, kuten Helsingfors Nya Musikhandel, Karl Fredrik Wasenius, R. E. Westerlund ja Axel E. Lindgren. Kaikki nämä olivat yhteistyössä saksalaisen Breitkopf & Härtelin kanssa. Sibeliuksen ennen vuotta 1905 sävelletty tuotanto päätyi ajan mittaan miltei kokonaan Helsingfors Nya Musihandelin ja sen omistajan K. G. Fazerin käsiin. Kaikki nämä teokset myytiin Breitkopf & Härtelille kesällä 1905. Fazer nettosi kaupassa 30 000 mk eli 104 000 nykyeuroa, mutta Sibelius sai nuolla näppejään. Sinne meni toinen sinfoniakin, jonka Fazer oli saanut 5 000 eurolla.

Sibelius teki yleensä huonoja kauppoja. Valse tristestä hän luopui rahapulassaan mitättömästä summasta keväällä 1904. Tämä kultakimpale päätyi Breitkopf & Härtelin omistukseen vuotta myöhemmin.

Sibelius solmi rahakkaan kustannussopimuksen saksalaisen Robert Lienaun kanssa Berliinissä helmikuussa 1905. Hän sitoutui säveltämään vuosittain neljä suurehkoa teosta sopimuskauden 1905-08 aikana huimaa 34 000 euron vuosikorvausta vastaan. Ihmetellä täytyy, ettei Sibelius kuitenkaan kohentanut taloudellista asemaansa noiden vuosien aikana. Jos lisää Lienaun palkkioon Sibeliuksen nauttiman eläkkeen ja parin kotimaisen konsertin tuoton, niin säveltäjän vuositulot kohosivat yli 50 000 euron, jota kruununverot ja henkimaksut pienensivät vain 3 %:lla. Sibelius ei todella omannut kykyä taloudenpitoon. Vuodesta 1909 aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka Sibelius oli löyhästi sidoksissa Bretkopf & Härteliin, jolta hän sai myös korvauksia teostensa partituurien myynneistä. Näinköhän säveltäjän mieltä lämmitti kustantajan tilitys Valse tristen nuottien seitsemännestä, kahdeksannesta ja yhdeksännestä painoksesta. Sibelius kuittasi niistä yhteensä 88 euroa ja 5 senttiä päälle. Neljännestä sinfoniasta hän hyötyi sentään enemmän. Kustantaja maksoi sen käsikirjoituksesta vajaat 15 000 euroa.

Kauppa kävi myös kotimaassa ja Sibelius tyhjenteli vanhoja varastojaan. Ariososta op. 3 hän sai 2 400 euroa. Tilaustöitäkin riitti. Uusmaalaisten laulusta ja Kallion kirkon kellopeli-sävelmästä Sibelius nettosi 1 500 euroa kustakin. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1914 oli kova isku säveltäjälle. Yhteydet ulkomaisiin kustantajiin katkesivat viideksi vuodeksi. Sibeliuksen oli pakko yrittää tulla toimeen tekemällä pikkukappaleita kotimaisille kustantajille.

R.E. Westerlund hoiti Sibeliuksen rahaliikennettä ulkomaisten kustantajien kanssa sodan jälkeen.

Suoritukset kustantajilta olivat Sibeliuksen tärkein tulolähde 1920-luvun alkuvuosina. Vielä vuoden 1925 veroilmoitukseensa Sibelius merkitsi:

Saksa oli pitkään kaaostilassa rauhan solmimisen jälkeen. Sibeliuksen pääkustantajaksi tuli Wilhelm Hansen Kööpenhaminassa. Breitkopf & Härtel toipui kuitenkin aikanaan ja ehti kustantamaan Sibeliuksen viimeisen orkesteriteoksen Tapiolan 1926. On outo sattuma, että Tapiolan kustantamisvuoteen päättyivät myös Sibeliuksen rahahuolet. Tuntuu melkein siltä, että Sibeliuksen motolla ”Soitto on suruista tehty” olisi ollut käytännöllisempikin merkitys. Murheet taisivatkin olla rahahuolia.