Säveltäjän isä, tohtori Sibelius, harrasti viulun- ja kitaransoittoa sekä laulua. Hämeenlinnalaisten mukaan tohtori soitti viuluaan peräti kauniisti, ja pienen pojan alitajuntaan saattoi hyvinkin jäädä kuvia isän viulunsoitosta äidin säestäessä häntä pianon ääressä. Eipä ihme, että poika oppi hyvin nuorena pianonsoiton alkeita ja alkoi löytää melkein samanaikaisesti viulustakin säveliä.
Jo varhain Jannea alkoi kiinnostaa myös turkulaisen Pehr-sedän musiikkiharrastus ja soitinkokoelma, joka sisälsi useita viuluja, sellon, kaksi käyrätörvea ja kaksi taffelipianoa. Pehrin tekniikka riitti siihen, että hän saattoi soittaa tuntemiensa viulukonserttojen komeita juoksutuksia kerta toisensa jälkeen.

Janne ei juurikaan saanut musiikillista opetusta lapsuutensa aikana, harrastuksen pääpaino oli improvisoinnissa ja kuullun musiikin matkimisessa korvakuulolta.

Piano pysyi Jannen pääsoittimena, kunnes vanha taffelipano vaihdettiin uudempaan instrumenttiin.
”Lapsena kotonani oli taffelipiano, jonka sävelkorkeus oli n. 3/4 askelta liian matala. Koko maailmani oli siinä, ja kun hankittiin uusi piano (Heidillä nykyisin) jonka viritys oli normaali, särkyi kaikki, vieraannuin ja aloin siirtyä viulun kannalle”, hän muisteli myöhemmin vävypojalleen Jussi Jalakselle.

Kuitenkin vasta syyskuussa 1881, lähes 16-vuotiaana, Janne pääsi Hämeenlinnan etevimmän viulunsoitonopettajan Gustaf Levanderin tunneille. Hän edistyi nopeasti, vaikka oikea käsivarsi olikin vielä kipeä pari vuotta aiemmin sattuneen onnettomuuden johdosta. Kyynärpään murtumisen johdosta hän ei koskaan kykenisi vetämään täyttä jousenmittaa.

Lähes välittömästi tuntien alkamisen jälkeen Janne pääsi koulun juuri perustettuun oppilasorkesteriin. Hän ryhtyi myös soittamaan triossa, jossa Christian-veli soitti selloa ja Linda-sisko pianoa. Välillä sisarukset säestivät häntä myös nelikätisesti pianolla.

Kamarimusisoinnista tuli tärkeä osa Jannen elämää. Vuonna 1882 hän kirjoitti Pehr-sedälle soittavansa mm. Kayserin etydejä ja duettoja Anna Tigerstedtin, kunnanlääkäri Theodor Tigerstedtin tyttären kanssa. Syksyllä 1882 Sibelius liittyi jousikvartettiin, jossa ensimmäistä viulua soitti Anna Tigestedt, alttoviulua Levander ja selloa apteekkari Elfsberg. Ohjelmistossa oli esimerkiksi Haydnin kvartettoja. Vuosina 1882-1885 viulunsoitto oli Sibeliuksen rakkain vapaa-ajanharrastus, ja hän myös sävelsi joukon kamarimusiikkiteoksia lähipiirinsä musisoitavaksi.

Vuonna 1885 Sibelius kirjoitti ylioppilaaksi ja siirtyi Helsingin musiikkiopistoon. Viulunsoiton opettajaksi tuli Mitrojan Wasiljeff, joka vaati Sibeliusta harjoittelemaan neljä tuntia päivässä. Se ei onnistunut, mutta opettaja piti silti oppilastaan ”musiikkinerona”. Janne sai opetella heti ensimmäisenä syksynä Viottin ja Roden pienet konsertot.

Sibelius nousi opiston jousikvartetin kakkosviulistiksi syksyllä 1887 opettajan vaihduttua Hermann Csillagiksi. Hän soitti läpi opintovuosien aktiivisesti myös Akateemisessa orkesterissa yliopiston harjoitusmestarin Richard Faltinin johdolla.

Solistina hän sai aluksi oppilaskonserteissa hyviä kritiikkejä paikallisissa lehdissä, mutta vähitellen kaikille tuli selväksi, että Sibelius oli lupaavampi säveltäjänä kuin viulistina.

Vuonna 1887 Sibelius perusti ystävineen omankin jousikvartetin. Siihen kuuluivat säveltäjän ja Christian-veljen lisäksi Richard Faltin nuorempi sekä Ernst Lindelöf. Parissa vuodessa pojat ehtivät harjoitella suurimman osan Haydnin kvartetoista sekä Mozartin ja Beethovenin kuusi ensimmäistä kvartettoa.

Opintovuosien soittokumppaneihin kuului myös Sibeliuksen sävellysopettaja Martin Wegelius, joka säesti mielellään pianolla oppilastaan vapaahetkinä. Tulevaisuuden kannalta tärkeä soittokumppani oli Armas Järnfelt. Hän säesti kotonaan Sibeliusta pianolla juuri silloin, kun perheen Aino-tytär astui huoneeseen.

Opintovuosina Berliinissä ja Wienissä Sibelius keskittyi säveltämisopintoihin, mutta soitteli toki viuluakin ystäviensä kanssa kamarimusiikki-iltoina. Wienissä hän sai soittaa oppilasorkesterin täydennyksenä, ja rahanpuutteen vuoksi hän osallistui jopa Wienin filharmonikkojen koesoittoon. Tunnin soiton jälkeen hänellä kuitenkin nousi ”metallin maku” suuhun ja pyörtyminenkin oli lähellä. Tuomariston mielestä hän oli liian hermostunut orkesterimuusikoksi.

Palattuaan Suomeen Sibelius esiintyi viulistina ainakin 21. elokuuta 1891 Tammisaaressa pianisti Karl Ekmanin kanssa ja soitti Impromptunsa ja Svendsenin Romanssin. Hän opetti Loviisassa samana syksynä viulunsoittoa yksityisoppilaille ja jatkoi kamarimusisointia. Hän käväisi myös Helsingissä soittamassa orkesterissa, kun vanhat riitapukarit Robert Kajanus ja Martin Wegelius olivat yhdistäneet voimansa juhlakonsertin merkeissä.

Jean Sibeliuksen läpimurto suomalaisten suurimpana säveltäjätoivona sinetöityi toukokuussa 1892 Kullervon kantaesityksen jälkeen. Hänet palkattiin syksyllä opettajaksi Wegeliuksen musiikkiopistoon ja Kajanuksen orkesterikouluun. Aineina olivat teoria ja viulunsoitto, ja opetusta oli pahimmillaan yli 30 tuntia viikossa. Opetustehtävien lisäksi Sibelius soitti vielä syksystä 1892 kevääseen 1893 musiikkiopiston kvartetissa toista viulua.

Sibeliuksen ansioista viulunsoiton opettajana ei ole tietoa. Hän lopetti viulunsoiton opetuksen varsin pian, mutta esiintyi silloin tällöin Kajanuksen pyynnöstä orkesterin vahvistuksena rivimuusikkona ainakin vuoteen 1896 asti.

Viulunsoitosta oli hyötyä Sibeliukselle sekä säveltäjänä että kapellimestarina. Kun alttoviulunsoittajat yrittivät tehdä nuorelle säveltäjäkapellimestarille kiusaa Heidelbergin musiikkijuhlilla 1901, Sibelius otti tyynesti alttoviulun ja näytti itse, miten kohta tulee soittaa. Orkesterin asenne muuttui heti.

Sibelius oli unelmoinut viuluvirtuoosin urasta, ja vuonna 1904 hän purki turhautumisensa viulukonserttoon, jonka alkuperäisversio on yksi viulukirjallisuuden vaikeimmista. Aino Sibelius on kuvaillut miehensä soittoa sävellystyön aikaan: ”Hänellä on semmoinen paljous aiheita käymässä päälle, että hän on ollut kirjaimellisesti pyörällä päästään. Yöt läpeensä hän valvoo, soittaa ihmeen kauniisti, ei voi tempautua irti ihastuttavista sävelistä – hänellä on ideoita niin että sitä ei uskoisi. Ja kaikki aiheet niin kehityskelpoisia, täynnä elämää.”

Kantaesitys ei aivan onnistunut, ja säveltäjä muokkasi teosta 1905 hitusen helpommaksi ja tasapainoisemmaksi.

Ainolaan muuton jälkeen Sibelius soitti viulua lähinnä kotonaan. ”Silloin tällöin, oikeastaan aika usein, soitamme yhdessä Mozartin ja Beethovenin viulusonaatteja. Se on niin hauskaa”, Aino Sibelius kertoi Pohjolan tyttären sävellystyön aikoihin.

Sibeliuksen tyttäristä Eva, Ruth, Katarina ja Heidi opettelivat pianonsoittoa. Vain Margareta soitti isänsä tavoin myös viulua ja alttoviulua. Säveltäjällä oli käytössään kaksi viulua, joista parempi päätyi myöhemmin Margaretan tyttärelle Sadulle.

Säveltäjän viulunsoiton lopetti käsien vapina, joka paheni 1930-luvulla jopa kirjoitustyötä haittaavaksi ongelmaksi. ”Ennen soitin viulua”, hän selitti eräälle vieraalleen. ”Enää en soita, mutta sormeni eivät sitä tiedä. Ne soittavat edelleen. Tremoloa, tiedättehän, koko ajan.”

Viulu oli kuitenkin elimellinen osa Sibeliuksen muusikkoutta aivan viimeisiin vuosiin asti.

”Istuessaan Ainolan kirjaston nojatuolissa hän hyvin usein vasemmalla kädellään sormeili kuviteltua viulun kaulaa, oikeaa kyynärvarttaan”, säveltäjän vävy Jussi Jalas kirjoitti muistelmissaan. ”Käsi liukui asemanvaihdoiksi, sormet ryhmittyivät muodostamaan sointuja ja etsivät sormituksia sävelkuluille, jotka hänen mielessään soivat nimenomaan viulun ääninä.”