Leevi Madetoja (1887-1947)

Leevi Madetoja oli aikansa suosituimpia suomalaissäveltäjiä Jean Sibeliuksen jälkeen. Hän opiskeli Sibeliuksen johdolla 1908-1910. Madetojan muisto kertoo ensimmäisestä matkasta sävellystunnille Ainolaan.

”Enpä ollut kauankaan taivaltanut, kun vastaani ilmestyy kookas ihmishahmo, jonka jo kaukaa erotin tulevaksi opettajakseni. ”Pelkäsin, ettette tuntisi tietä ja siksi tulin Teitä vastaan”, sanoi hän mitä ystävällisimmin kättäni puristaen. Vaikka en hyvin luultavasti osannut vastata tähän rakastettavaisuuteen sen vaatimalla kohteliaisuudella – sitä lausuakseni olin liian ujo ja ensi tapaamisestamme johtuneen hermojännityksen vallassa – ei se tunnelmaa pilannut. Tulimme suojien sisälle. Keskustelu on pian täydessä vauhdissa. Kaikessa kömpelyydessäni lämpenen minäkin ja tunnen kuinka henkevä ja sympaattinen ilmakehä kutsuu esille kauniita ajatuksia ja rakkautta kaikkea kaunista kohtaan. Sitten alkaa oppitunti.
’Minä olen huono opettaja’, virkkoi mestari ensi sanoikseen, kun näytin hänelle kokoonkyhäämääni 5-äänistä fuugaa, ensimmäiselle tunnille tullessani. Huono opettaja! Niin, kuka on huono ja kuka hyvä opettaja? Se riippunee useimmissa tapauksissa siitä, missä määrin vuorovaikutusta syntyy opettajan ja oppilaan välillä. Ja minun on sanottava, että jo ensimmäisellä lyhyellä käynnilläni mestarini luona rikastuin paljon. Ei mitään opetusta ahtaasti pedagogisessa mielessä. Vain lyhyitä, sattuvia huomautuksia. Tekemässäni fuugassa ei kauan pysytty; siirryttiin puhumaan yleisistä musikaalis-esteettisistä kysymyksistä. Yhden hyvän ja aina paikkansa pitävän neuvon muistan vieläkin tältä tunniltani: ’Ei mitään kuolleita nuotteja! Jokaisen nuotin pitää elää!’ Voiko sen parempaa ohjetta musiikin opiskelijalle antaa?
Toinen oleellinen puoli Sibeliuksen ohjauksessa oli se, että hän kannusti oppilasta ponnistamaan voimiansa. ’Pitää heittäytyä veteen, niin oppii uimaan!’ Ei pidä peljätä tehtävän vaikeutta; reippaasti ja rohkealla mielellä käsiksi vaan! Muistuvat mieleeni monet talvi-illat, jolloin täynnä pyhää innostusta ja suuria suunnitelmia astelin Sibeliuksen asunnolta Järvenpään maantietä pitkin asemalle, vakaasti päättäen ’oppia uimaan’.”

Erik Bergman (1911-)

Erik Bergman on Suomen arvostetuimpia säveltäjiä. Hän toimi Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina 1963-1976. Muistossaan Bergman kertoo tapaamisesta Ainolassa 1940-luvulla.

”Jussi Jalas soitti minulle ja sanoi, että mestari kuuli konserttini radiosta ja haluaisi tavata minut. Minä ihmettelin, että mistä nyt tällainen kunnia. En muista, mikä 1940-luvun konserteistani oli kyseessä, mutta joka tapauksessa pääsin käymään Ainolassa.
Sibelius sanoi heti tavatessamme olevansa niin iloinen tutustuessaan minuun. Hän sanoi kuulleensa, että suomalaissäveltäjät tekevät työtä Sibeliuksen varjossa. ’Nyt huomaan, että on eräs, joka ei tahdo ja jonka ei tarvitse olla varjossani’, hän sanoi. Se oli sellainen kahden tunnin visiitti. Hän tarjosi kahvia ja konjakkia. Huomasin kyllä, että kädet vapisivat aika lailla.
Hän tiesi, mihin suuntaan olin säveltäjänä menossa ja kertoi, kuinka hän nuorena oli innostunut uudesta musiikista ja Schönbergistä – tästähän Tawaststjernan kirja ei juurikaan mainitse – ja hän tuntui olevan hyvin iloinen siitä, että jotain uutta syntyy tässä maassa.
En tavannut häntä enää koskaan, mutta hän lähetti usein terveisiä Jussi Jalaksen kautta luettuaan artikkeleitani ja kuultuaan musiikkiani radiosta.”

Einar Englund (1916-1999)

Einar Englund oli aikansa arvostetuimpia suomalaissäveltäjiä. Englundin muisto kertoo tapaamisesta Ainolassa kesällä 1941.

”Oli sulkeiset, se oli sitä maahan ylös, maahan ylös -touhua. Näin huolitellusti pukeutuneen herrasmiehen pellon laidassa. Hän pysähtyi katsomaan, ja hymyili leveälierisen hattunsa alta. ”Sehän on Sibelius”, päässäni välähti.
Se asetakki sai aikaan hullunrohkeuden: ajattelin, että sotamies ei pelkää mitään. Päätin käydä Ainolassa vierailulla, sillä opettajani oli kertonut, että Sibelius oli kuullut radiosta pianokvintettoni.
Seuraavana aamuna astuin sisään Ainolan portista kutsumattomana vieraana. Hämmästyin, kun keittiön ikkunasta kuului joku Georg Malmsténin iskelmä. Palvelija kuunteli siellä musiikkia. Esitin hänelle asiani ja jäin odottamaan. Kului viisi minuuttia, ja ajattelin, että ei tämä taida nyt onnistua. Mutta sitten ovi avautui takanani, ja näin jykevän miehen, jolla oli pieni, mutta monumentaalinen pää ja yllätyksekseni valkoinen parransänki. Hän odotti parturia.
Hyvin ystävällisesti hän sanoi, että ’nooh, Englundko se siinä’. Menimme perimmäiseen huoneeseen, ja hän tarjosi sikarin. Siitä alkoi puolitoista tuntia kestänyt keskustelu.
Minä kysyin kaikenlaisia idioottimaisia kysymyksiä, jotka häntä kovasti hymyilyttivät. Kuten, että pitääkö säveltäjän juoda paljon, että auttaako se. Hän vastasi, että ei hän humalassa ole säveltänyt. Tsaarin aikaan hän ystävineen tosin pui nyrkkiä taskussa ja nosteli maljoja tulevalle vapaudelle Kämpissä. Että se oli hänen mukaansa kapinaa.
Sitten minä kysyin, että pitääkö säveltäjän olla naimisissa. Hän sanoi, että jos olette löytänyt ihmisen, joka on valmis jakamaan elämänsä kanssanne, niin se on suuri asia. Että kyllä hän avioliittoa puolusti, vaikka oma liitto taisi olla aika lähellä katkeamista joskus.
Sodasta me puhuimme paljon, ja hän harmitteli sitä, että oli liian vanha osallistumaan taisteluihin. Minä ajattelin heti, että jahah, sotapropaganda on tarttunut Sibeliukseen.
Hänen musiikistaan emme puhuneet. Tiesin että kahdeksas sinfonia oli tiukka paikka. Puhe kääntyikin pianokvintettooni. Sibelius oli pitänyt siitä, vaikka se olikin liian täyteen tupattu. Vähättelin teosta ja sanoin, että se on sellainen nuoruuden sturm und drang [myrsky ja kiihko] -teos. Sibelius melkein suuttui. Hän sanoi: ”Niin pitää ollakin, muuten se ei olisi mitään, älkää vähätelkö, se tulee aina olemaan teidän tämän kautenne tärkein teos!”
Sitten hän katsoi minua tiukasti silmiin, ja sanoi: ”Minä näen, että teistä tulee vielä erinomainen säveltäjä.”
Se katse seurasi minua sodassa. Pelkäsin, että lahjani jäisivät käyttämättä ja unelmat toteutumatta. Samalla tiesin, että velvollisuuteni oli tehdä sama kuin muutkin. Sodassa pelkäsivät kaikki, paitsi hullut.”

Joonas Kokkonen (1921-1996)

Akateemikko Joonas Kokkonen oli 1900-luvun jälkipuoliskon arvostetuimpia suomalaisia säveltäjiä. Hänen muistonsa kertoo tapaamisesta Ainolassa 1952 Järvenpäässä pidetyn SPR:n iltapäiväkonsertin jälkeen. Nuori Kokkonen oli esiintynyt konsertissa pianistina.

”Eva Paloheimo sanoi, että kyllä maisterin taitaa nyt olla aika tavata pappa.
Ainola oli kävelymatkan päässä, joten oikaisimme peltojen poikki. Sanottiin, että vain Eva Paloheimo uskalsi tuoda Ainolaan vieraita kutsumatta. Tämähän oli tietenkin unohtumaton tilaisuus nuorelle muusikolle. Sibelius tuli portaita alas: massiivinen hahmo. Meille tarjottiin kahvia, leivoksia ja konjakkia.
Panin merkille, että Sibeliuksen konjakkilasi oli paljon suurempi kuin muiden. Ei siihen sen enempää kaadettu. Kun lasi oli iso, ja hän nosti sitä kaksin käsin, niin juomaa ei läikkynyt käsien vapinasta huolimatta.
Sibelius puhui iäkkäiden ihmisten tapaan paljon lapsuudestaan. Hän kertoi, kuinka hän oli kuunnellut äitinsä soittoa pianotuolin ja pianon välissä maaten. Hän oli katsellut räsymaton värejä ja yhdistänyt tietyt värit tiettyihin sävellajeihin. Sibeliuksellahan oli absoluuttinen sävelkorva niin kuin minullakin.
Mozartista hän puhui myös. Kun sanoin lähteväni kenties Salzburgiin opiskelemaan, hän valitteli kovasti sitä, että hän, Mozartin musiikin suuri ihailija, ei ollut koskaan käynyt Salzburgissa.
Palasin Helsinkiin vähän pyörällä päästäni. Minua harmittaa kovasti, etten kirjoittanut keskustelua muistiin. Niin paljon on ehtinyt unohtua. Mutta sen tunnelman muistan, ja sikarin tuoksun…”

Einojuhani Rautavaara (1928-)

Einojuhani Rautavaara on Suomen tunnetuimpia säveltäjä, jonka musiikin suosio nousi entisestään 1990-luvulla onnistuneiden levytysten ansiosta. Jean Sibelius suositteli Rautavaaralle stipendiä Yhdysvaltoihin 1955. Rautavaara kävi Ainolassa useita kertoja vuosina 1955-1957.

”Olin mukana neuvostomuusikkojen ja -säveltäjien liiton käydessä jättämässä mahtavan pinon nahkaan sidottuja neuvostopartituureja puheiden säestyksellä. Jean Sibelius seisoi keskellä hirsiseinäistä saliaan, selin suureen pöytään, monumenttina taas, mutta ilmeessä tietty varovainen jäykkyys, sellainen missä hyvän käytöksen naamion läpi, sen raoista saattoi selvästi aistia sisällä vallitsevaa aversiota [vastenmielisyyttä]. Elettiin vielä ensimmäistä vuosikymmentä sodan päättymisestä. Saman naamion voi nähdä kuvissa Mannerheimista hänen syntymäpäivänään, Hitlerin yllättäen tultua vieraaksi.
Myöhemmin pääsin kiittämään matkasta ja vierailemaan Ainolassa myös HKO:n apulaisintendentin Veikko Helasvuon viransijaisena [Helasvuo oli HKO:n kirjastonhoitaja] viemässä taiteilijoita Ainolaan. Vein sinne ainakin Emil Telmányin, joka soitti Sibeliukselle barokkijousella Bachin Chaconnen. Sibelius oli selvästi liikuttunut ja kertoi esityksen antaneen hänelle suuren ilon.
Tämän jälkeen keskustelu oli yhä vilkkaampaa, jopa niin, että isäntä soitti kelloa ja pyysi tuomaan lisää kahvia ja konjakkia. Kontrolli kulissien takana kuitenkin toimi eikä mitään enää tuotu — liika olisi liikaa yhdeksänkymmentävuotiaalle.
Samalla käynnillä Sibelius alkoi kertoa itsestään anekdootteja kuin kolmannesta henkilöstä. Tuttuakin tutumpi oli juttu siitä, kun hän oli kerran sanonut lintujen olevan parhaita laulajia. Sitten varis oli raakkunut ja Sibelius oli sanonut, että tuossa on sitten se kriitikko.
Mutta minä tunsin ´kylmiä väreitä selkäpiissä´. Tämä mies, joka huviksi vierailleen taritsee kertomuksia, joita epäilemättä itsekin on muualta kuullut ja lukenut, tuskin edes yrittäen muistaa, olisiko moista todella sanottu tai joskus tapahtunut – eikä sillä tietysti ole väliäkään; anekdootteja kerrotaan, koska on joku, josta ne voi kertoa, ei siksi, että ne todella olisivat tapahtuneet – tämä mies ei oikein ole elävä ihminen enää. Hänen elämäkertansa on folklorea, hänen yksityiselämänsä kansanrunoutta, hänen työnsä kansallisomaisuutta. Pian kaksikymmentä vuotta hän on ollut oma monumenttinsa, päätoimisesti, muuta suorittamatta. (Vai voisiko olla, voisiko sittenkin olla, että näen pienen ironisen pilkkeen noissa silmissä, jotka tarkkaavat meidän kohteliasta reaktiotamme…)
Kyllähän hänen täytyi tietää, että me tunsimme kaikki nämä tarinat. Ehkä hän vain leikitteli meidän kustannuksellamme. Minä hänen sijassaan olisin kyllä huvitellut vieraiden kustannuksella!”

Marian Anderson (1902-1993)

Yhdysvaltalainen altto Marian Anderson oli aikansa legendaarisia laulajattaria. Hän vieraili Ainolassa 1933.

”Ennen lähtöämme Ainolaan meille ilmoitettiin, että saisimme viipyä puoli tuntia Sibeliuksen luona, joka siihen aikaan oli noin 70-vuotias [67-vuotias]. Siinä ajassa ehtisin laulaa useita lauluja, ja sitten joisimme kahvia.
Sibelius ja hänen omaisensa tervehtivät meitä lämpimästi. Yllätyin todetessani, ettei hän ollutkaan niin pitkä kuin olin kuvista päätellyt, mutta jykeväpäisenä ja leveähartiaisena hän muistutti graniittiveistosta.
Lauloin yhden hänen lauluistaan, jossa oli saksankielinen teksti – Im Wald ein Mädchen singt – Pohjolan ja monta muuta. Lopetettuani hän nousi, harppoi luokseni, kietaisi kätensä ympärilleni ja syleili minua hellästi. ”Kattoni on teille liian matala”, hän virkkoi ja huusi sitten vaimolleen kovalla äänellä: – Ei kahvia, vaan samppanjaa.
Kostin [pianisti Kosti Vehasen] kasvot säteilivät ja minä sain tuskin sanaa suustani. Viivyimme Ainolassa paljon kauemmin kuin luvatut puoli tuntia. Kostin toimiessa tulkkina me keskustelimme Sibeliuksen lauluista. Sibelius itse istahti flyygelin ääreen selventääkseen eräitä kohtia. Lähtiessäni minussa hehkui mielihyvä, kun olin saanut tavata näin suuren miehen. Lisäksi minua innosti tieto, että olin päässyt tunkeutumaan Pohjolan kaltaisten laulujen sisältöön. Tuntui aivan siltä, kuin huntu olisi kiskaistu pois silmieni edestä. Aina kun Sibeliuksen lauluja sen jälkeen lauloin, vaistosin uuden ymmärtämyksen lähentävän minua niihin.”

Yhdysvaltalainen viulisti Isaac Stern vieraili Sibelius-viikon solistina 1951 ja esiintyi säveltäjälle Ainolassa.

”Hyvä ystäväni Roger Lindberg ajoi minut Ainolaan, mutta en uskaltanut ottaa viulua sisälle. Oven avasi suuri hahmo, jolla oli massiivinen pää. Puhuimme lähinnä ranskaa, koska minä en osannut saksaa eikä Sibelius puhunut paljoakaan englantia. Hän kysyi, missä viuluni on, joten hain sen autosta.
Virittäessäni viulua Sibelius asettui flyygelin ääreen ja pyysi minua soittamaan konserttonsa. Itse hän soitti pianoa ja mylvi niitä stemmoja, mitä ei ehtinyt soittaa. Välillä hän johti kapellimestarina näkymätöntä orkesteria. Hänen pianonsoittotaitonsa oli käyttökelpoinen.
Soitin konserton läpi, ja Sibelius sanoi pitävänsä tempoistani ja fraseerauksestani. Hän kertoi olevansa hyvin tuskastunut eräiden viulistien levytyksiin. Hän vahvisti oman käsitykseni konsertosta. Hänen mukaansa se täytyi soittaa suureen tyyliin.
Paljon muuta en vierailusta muistakaan, sillä hänen persoonansa täytti koko huoneen.”

Eugene Ormandy (1899-1985)

Eugene Ormandy oli aikansa kuuluisimpia kapellimestareita. Hän toimi Philadelphian orkesterin ylikapellimestarina 1938-1980.

”Kesäkuussa 1955 minulla oli kunnia esitellä Philadelphian orkesteri sävellyksen mestarille Jean Sibeliukselle. (…) Tämä oli ollut toiveeni niiden monien vuosien ajan, kun olimme soittaneet hänen musiikkiaan ja kun olin itse saanut etuoikeuden johtaa hänen musiikkiaan vuosittain järjestettävillä Sibelius-festivaaleilla: halusin tuoda orkesterini, joka oli niin läheisesti yhteydessä hänen musiikkiinsa, lähelle myös Sibeliusta ihmisenä.
Kun katselin kollegojeni kävelevän ylös pitkää koivujen varjostamaa polkua, joka johti hänen eristyksissä olevaan huvilaansa Järvenpäässä, saatoin nähdä, että sade ei suinkaan latistanut heidän intoaan. Muistin samalla ensimmäisen oman vierailuni suuren mestarin luona ja tunteet, joita silloin tunsin. Se tapahtui 1951, johdettuani useita konsertteja ensimmäisillä kansainvälisillä Sibelius-viikoilla. Tiesin hyvin, mitä kollegani tunsivat, kun Sibelius astui etukuistille tervehtimään heitä. Hänen askelensa oli vakaa ja hän piti päätään ylväästi pystyssä. Kun saa olla kasvokkain todellisen nerouden ilmentymän kanssa, kun saa olla läsnä ihmisen kanssa, joka puhuu musiikillaan maailmalle, tietää kokeneensa jotain hyvin harvinaista ja unohtumatonta (…)
Keskustelu hänen kanssaan rajoittui vain harvoin musiikkiin. Hän piti sormensa maailman pulssilla vaikka olikin vapaaehtoisesti valinnut eristäytymisen. Hän oli hämmästyttävän terävä monissa musiikillisissa ja muissakin analyyseissaan. Hän oli myös täysin rehellinen oman musiikkinsa suhteen. Hän omisti monia sinfonioidensa ja sävelrunojensa levytyksiä, joita hän kuunteli tarkasti ja kriittisesti. Hänen kritiikkinsä koski sekä tulkintoja että itse sävellyksiä.”

Yehudi Menuhin (1916-1999)

Yhdysvaltalainen viulisti Yehudi Menuhin oli 1900-luvun kuuluisimpia muusikoita. Hän tapasi Sibeliuksen vieraillessaan Sibelius-viikon solistina Helsingissä 1955.

”Minulla oli onnea, koska silloin hän ei ollut humalassa. Käsittääkseni hän joi paljon, mutta tavatessamme hän oli selvinpäin ja hyvin ystävällinen ja vieraanvarainen. Oli kaunis ruskapäivä ja istuimme kuistilla. Hän oli leppoisa, itsensä kanssa rauhassa oleva vanhus.

Hätkähdin, kun hän kysyi, kuka on vuosisadan suurin säveltäjä. Hänellähän oli itselläänkin tietty oikeutus titteliin, ja olisi ollut epäkohteliasta mainita joku toinen. Onneksi hän päästi minut pälkähästä ja sanoi, että hänen mielestään vuosisadan suurin säveltäjä oli Bartók. Se ilahdutti minua, sillä olin tuntenut Bartókin ja arvostan häntä tavattomasti.”