Perhe
”Monet sanoisivat kotiani vaatimattomaksi, mutta minulle se kelpaa. En ole kuin Verner von Heidenstam, ruotsalainen runoilija, joka rakennutti itselleen hienon huvilan ihanan järven rannalle ja valitti sitten, että ei pysty tekemään hyvää työtä, kun kaikki hänen ympärillään saa hänet häpeämään kirjoittamaansa. Minä olen ollut nokkelampi. Rakensin talon ympäristöön, joka ei ole liian kaunis. Niinpä, kun sävellän musiikkiani, on mahdollista, että en häpeä sitä!”
Lue myös Ainolan asukkaat: Jean Sibelius
”Lapset aavistivat vaistomaisesti, miten heidän oli oltava, mitä kunnioitus isän työtä kohtaan heiltä vaati. Ja yhtä vaistomaisesti jokainen heistä tunsi ikään kuin vapautuksen tunteen sinä hetkenä, jolloin isä oli alkanut kirjoittaa. Se tiesi sitä, että teos oli kypsynyt lopulliseen muotoonsa, sen syntymishetki oli tullut (…) Silloin on aina niin kuin aurinko pitkän pilvisen sään jälkeen olisi säteillyt täydeltä terältään, koko koti oli kuin jonkinlaista kevätriemua, lapset muuttuivat niin iloisiksi. Mieheni saattoi sellaisina päivinä istua kaksikin vuorokautta umpeensa, nousematta kirjoituspöytänsä äärestä.
Niillä [lapsilla] oli siihen aikaan niin tavattoman hauskaa kesäisin! Täällähän oli niin paljon yhdenikäisiä tovereita: Halosia, Paloheimoja, Hjeltejä, Järnefeltejä. (…)
Muistan hyvin, kun kotonamme tehtiin korjaustöitä ja eräs maalari vihelteli työskennellessään. Minun täytyi hyvin nöyrästi pyytää häntä lopettamaan, koska se häiritsee professoria. Mies ei oikein ymmärtänyt, mutta löysin hyvän vertauksen. Mitä hän sanoisi, jos hän olisi juuri maalannut seinän, ja joku tulisi ja vetäisi pensselillisen maalia päälle tuhoten koko työn. Mies ymmärsi. (…)
Olen onnellinen, että olen saanut elää hänen vierellään. Tuntuu, että en ole elänyt turhaan. En väitä, että tämä on aina ollut helppoa – on täytynyt tukahduttaa ja kontrolloida itseään – mutta olen kovin onnellinen. Siunaan kohtaloani ja pidän sitä taivaan lahjana. Mieheni musiikki on minulle Jumalan sanaa – sen lähde on jalo, ja on ihanaa elää sellaisen lähteen lähellä.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Aino Sibelius
Eva Paloheimo
”Kun me lapset olimme pieniä, niin meistä tuntui, että Ainola, kotimme, oli laiva, joka yksin purjehti aavalla merellä: ei mikään ollut varmaa sen ulkopuolella. Ei ollut varmaa tulisiko rahaa, isällä ei ollut virkaa, ei siis myöskään palkannostopäivää, ei ollut varmaa, soittaisiko Vecsey Berliinissä isän viulukonsertin hyvin, ottaisiko Henry Wood Englannissa neljännen sinfoniankin esitettäväksi, sitä kun kaikki pitivät niin vaikeana ja sekavana, vaikka se meille oli ihan selvä, kun sen vaan selvästi soitti.”
”Harva se päivä tuli huonoja arvosteluja: eräs saksalainen toimisto leikkasi niitä maailman sanomalehdistä ja lähetti isälle. Olisi tehnyt mieli mennä postimummoa vastaan, ja pyytää häneltä nuo kirjeet, ettei isä olisi niitä saanut, niistä ensin kiihtynyt ja raivostunut, ja sitten tullut alakuloiseksi, ja ettei äiti olisi itkenyt. Mutta vielä pahempi olisi ollut, jos niitä ei olisi tullut, koska isästä silloin olisi tuntunut siltä, että hänen teoksensa sivuutetaan vaikenemalla. Piti siis vain kärsiä ja kestää.”
”Yöllä, kun jo olimme kauan nukkuneet, saatoimme herätä isän soittoon: oli lämmintä, kuu paistoi toiselta taholta kuin tavallista, olisi ollut vähän kolkkoa, mutta isän soitto oli turvallista, lohduttavaa: isä on meidän, hän johtaa Ainola-laivaa läpi maailman vaarojen kuin myrskyjen halki, ja hänestä tulee ehkä vielä kerran kuuluisa.” (…)
”Ainolan elämä nyt [vuonna 1935] on monessa suhteessa toisenlaista kuin lapsuusaikanamme, ei ole enää rahahuolia, eikä huonoja arvosteluja niin paljon kuin ennen. Maailmalta tulvii ihailua, mielenkiintoa, ymmärtämystä. Nyt ei yleisö enää puhu vain Valse Tristestä tai Finlandiasta, gramofoonilevyillä ovat Sibeliuksen orkesterirunoelmat ja sinfoniat lukemattomien tätä musiikkia rakastavien omaisuutena.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Eva Paloheimo
”Olin yhdeksänvuotias, kun muutimme Ainolaan. Ainolasta näkyi maantietä melkein kilometrin verran. Sen tien ympärille meidän elämämme keskittyi hyvin olennaisesti.”
”Tie oli kuin rauhoitettu, sillä liikennettä oli hyvin vähän nykyiseen vilinään verrattuna. Joskus joku saattoi ajella hevosella, mutta enimmäkseen sitä kuljettiin jalan tai pyörällä.”
”Tie oli nuorison tapaamispaikka niin kuin mikä tahansa Suomen tuhansista kylänraiteista. Ja meitä nuoria asui siellä ainakin yhtä paljon kuin missä tahansa muussa suomalaiskylässä.”
”Tuusulassa asuivat Paloheimot ja Haloset, Eero Järnefeltin perhe Suvirannassa, Juhani Ahon perhe Ainolassa ja Lepolassa oli paljon arkkiatri Hjeltin lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Siellä kävi myös paljon nuoria vieraisilla. Sillanpää esimerkiksi kävi usein Suvirannassa serkkumme Heikki Järnefeltin luona, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Akateemikko Eino Kaila ja Matti Kivekäs asuivat myös Tuusulassa nuorina ylioppilaina.”
”Kaikki olivat kiinnostuneita toisistaan ja toistensa ystävistä. Siellä koettiin pieniä lemmenseikkailuita ja elettiin täysin sydämin romansseja, joista kolmet päätyivätkin häihin. (…)”
”Ehkäpä meidän elämäämme loi hohdetta se, että jokseenkin kaikki ystävämme olivat taiteilijaperheistä. Koko olemassaolo oli sattumanvaraista. Kenelläkään ei ollut säännöllisiä tuloja. Jokainen teki, mitä parhaiten taisi.”
”Äitini esimerkiksi teki hyvin paljon puhtaaksikirjoitustyötä Juhani Aholle, joka käänsi Raamattua.”
”Vanhempamme osallistuivat paljonkin meidän rientoihimme. Muistan joskus miettineeni, miten he vanhat ihmiset jaksoivatkin, mutta eiväthän he suinkaan olleet niin vanhoja kuin minusta – hyvin nuoresta – tuntui.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Ruth Snellman
Katarina Ilves
”Tähän [muuton 1904] aikaan ei Järvenpäästä voinut puhua edes kylänä, sillä siellä ei oikeastaan ollut kuin viisi taloa: kauppias, asema, posti, kestikievari ja leipuri. Loput olivat kartanon maita eikä niillä paljon asutusta ollut. Meidän elämämme keskipisteitä olivat nuorison kokoontumispaikkana hiekkakuoppa, sekä kotinurkilla lato ja lammashaka, ja niistä me puhumme sisarten kesken maantieteellisinä kiintopisteinä edelleenkin, vaikkei niitä enää ole olemassa. (…) Hyvin varhaisessa lapsuudessani minulla oli se käsitys, että Ainola oli purjelaiva, joka kuljetti siihen suuntaan, missä nykyään on flyygeli. Isä hoiteli purjeita ja äiti istui peräsimessä.”
”Kun isä oli kotona, hän täytti koko talon. Siellä vallitsi jollain lailla erittäin turvallinen ja miellyttävä ilmapiiri. Kun hän oli poissa, me lapset saimme olla tavallaan vapaampia, saimme soittaa ja laulaa. Mutta oli tyhjyys. Hänen persoonallisuutensa säteili joka paikkaan ja hirveän turvallinen hän oli. (…)Äiti nousi kello 6.30. Hän ompeli koneella, jos isä oli matkoilla ja työskenteli puutarhassa. Isä nousi myöhään ja teki sitten aamukävelyn kuusiaidan luo. Lapsille annettiin velliä. Kahvipöytä oli myös. Kello 12 oli lounas. Kun minä tulin hiukset hajallaan pöytään, isä sanoi: ”Sinun pääsi näyttää harakanpesältä. Vain munankuoret puuttuvat.”
”Päivällä tehtiin erilaisia töitä ja iltapäivällä juotiin kahvia. Päivällinen oli kello 18 ja iltatee kello 21. Meillä oli säännölliset ajat. (…)Isä oli sekä leikkisä että ymmärtäväinen. Hänellä oli alkuaikoina tapana kävellä maantiellä, missä hän tapasi kylän miehiä tai isäntiä tai Erik-enoni (Eero Järnefeltin). Pekka Halonen pysytteli vähän kauempana siellä omissa oloissaan, mutta kävi usein Ainolassa. Isällä oli vilkkaat ja nopeat eleet. Hän käveli nopeasti. Vanhemmuuttaan se luonnollisesti heikkeni. Hän oli hyvin vilkas. Seurassa hän saattoi olla vitsikäs ja kertoa juttuja. Kyllä minä luulen, että ihmiset pitivät hänestä. (…) Isä tuskitteli joskus, ettei hän päässyt suuriin teoksiinsa käsiksi. Piti hengenpitimiksi tehdä pikkukappaleita. Me lapset: ’Miksi sitten teet niitä, kun ei tee mieli?’ Isä: ’Jotta te saisitte voileipiä.’ Me: ’Voimmehan me syödä muutakin ruokaa.'”
Lue myös Ainolan asukkaat: Katarina Ilves
Margareta Jalas
”Heidi ja minä olimme yksinäisiä lapsia. Meidän aikanamme ei Tuusulassa enää ollut sitä taiteilijaperheiden välillä kukoistavaa seuraelämää teatteriesityksineen, tanssiaisineen, rapuretkineen ja pikku flirtteineen, josta on niin paljon kerrottu. Vanhimmat sisaremme Eva, Ruth ja Katarina olivat noissa riennoissa olleet innokkaasti mukana, mutta meidän vartuttuamme samaan ikään he ja heidän toverinsa olivat jo poissa kotoa – useimmat Helsingissä ja avioituneina.”
”Me kaksi olimme aitoja tuusulalaisia, Ainolassa syntyneitä. Leikimme paljon taloa ympäröivässä metsässä ja olimme niin arkoja, että kun taloon tuli vieraita, juoksimme puiden ja suurten kivien taakse piiloon. Emme millään olisi halunneet niiailla vieraille sedille ja tädeille ja keskustella heidän kanssaan, vieläpä ruotsiksi, mikä meistä tuntui teennäiseltä.
Isän työ rajoitti myös perheen elämää. Kaikki tyttäret opiskelivat soittoa – pianoa – ja minä sen lisäksi viulua ja alttoviulua, mutta emme koskaan saaneet harjoitella, kun isä oli läsnä. Silloin, kun hän lähti jokapäiväiselle pitkälle kävelyretkelleen Ainolan puistoon ja metsään, Temppeliin, kuten hän sanoi, me harjoittelimme soittoläksymme. Kun hän palasi, oli talo taas hiljainen.”
”Muistan, miten kerran erehdyin laulamaan kovalla äänellä Ateenalaisten laulua, hänen omaa sävellystään. Hän tuli luokseni, hymyili herttaisesti ja sanoi: ’Nyt sinä olet oppinut laulamaan sen ihan oikein.’ Tiesin, että oli parasta olla esittämättä sitä toista kertaa. Muuten emme millään tavoin tunteneet olevamme suuren miehen perhettä. Vain tuo hiljaisuus, johon meidät oli totutettu, erotti meidät muista lapsista. (…) Hänellä oli sellainen sininen katse. En ole kenelläkään nähnyt vastaavanlaista. Muistan aina sen turvallisuuden tunteen, mikä valtasi kun istui hänen sylissään.”
”Meillä lapsilla oli aina hänestä voimakas tuntuma. Sitä ei usko, mutta jotenkin sitä aina tiesi, vaistosi, onko hän kotona vai jossain muualla, vaikkei häntä nähnytkään… jotenkin kuin tiheätä ilmaa silloin kun hän oli kotona… minusta tuntui kuin niissä Ainolan puissakin olisi ollut hänen läsnäolonsa. Se oli aivan ihmeellistä.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Margareta Jalas
Heidi Blomstedt
”Hiipiminen yläkertaan mamman ja papan luo vaati rohkeutta, kun ei ollut sähkövalojakaan. Portaat narisivat ja kammottavaa oli ohittaa ensimmäinen tasanne, jonka mutkassa olevaa komeroa kutsuimme Kettuluolaksi. Siellä säilytettiin isän sikarilaatikoita (…) Muistan kerran hätääntyneenä kysyneeni, mitä sitten tulee, kun taivas ja avaruuskin ovat loppuneet. No, sittenhän tulee seinä ja seinässä aukko ja kun kurkistat siitä, näet papan istuvan tuolissaan ja polttavan sikaria, vastasi pappa. Tunsin itseni jälleen onnelliseksi. Pappa oli ymmärtänyt turvattomuuden tunteeni ja poistanut sen konkreettisella esimerkillä. (…) Äiti opetti meitä ja kun Piiu meni kouluun, jäin yksikseni pariksi vuodeksi. Itse menin vasta oppikoulun neljännelle. Mutta pappa ja mamma olivat kultaisia ja uhrasivat minulle näin jäljestäpäin ajateltuna tavattoman paljon aikaa. Luulen, että nuorimmaisena sain osakseni hemmottelua, jota ehkä vanhemmat sisaret eivät saaneet.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Heidi Blomstedt