Taiteilijaelämää 1921-1930

Viikko Helsingissä ja nyt kotona kauheita tunnontuskia. En ymmärrä enää itseäni. Voisinko jättää tämän ryypiskelyn? Se jää aina vain hurskaaksi toiveeksi.
(PK 18.12.1920)

Minä, joka olen niin sanomattoman suuressa kiitollisuuden velassa Sinulle, voin todeta että ilman Sinua elämäni olisi katkennut aikoja sitten ja se, minkä olen saanut aikaan olisi köyhempää ja pienempää.
Ei ole mikään leikin asia olla minun kaltaiseni säveltäjän vaimo. Valoisat hetket, jolloin työ on valmis, ovat harvassa ja kamppailu yön pimeydessä on pitkä. Että olet kestänyt näitä elämämme myrskyjä on tosiaankin ihmeellistä.
Kun nyt Sinua sydämestäni sanoin kiitän, on minulla kalvava tunne siitä, etten vielä läheskään ole tehnyt sen, mitä taiteilija minun asemassa on velvoitettu tekemään. Toivon että vielä voin teoin osoittaa kiitollisuuttani.
Lopuksi lausun veljeni ja sisareni onnittelut ja pyydän Sinua muistelemaan kuinka äitini Sinusta piti.”
(JS:n puhe AS:n 50-vuotispäivillä elokuussa 1921)

Elämäni on kyllä lopussa. Jos olen joskus iloinen ja otan lasillisen, saan kärsiä siitä pitkään jälkeenpäin. Tämä hirveä depressio – jota Aino ei voi ymmärtää ja jonka olen saanut perintönä. Tämä pehmeäpintaisuus eli itseluottamuksen puute aiheuttaa sen, että Aino ja lapset eivät saa koskaan kunnollista tukea elämässä.
(PK 3.10. 1923)

Elämä on rikasta ja syvää.
(PK 31.10.1923)

Alkoholia hermojen + mielen huumaamiseksi. Miten äärettömän traaginen onkaan vanhenevan säveltäjän kohtalo. Työ ei suju samaa tahtia kuin ennen ja itsekritiikki kasvaa mahdottomaksi.
(PK 6.1.1924)

Minun on lopetettava johtaminen, sillä saadakseni hermoni rauhoittumaan minun on nykyään liioiteltava, minkä lääkärikin hyvin tiesi.
JS: AS 9.10.1924)

Minulla on nyt kaikki hyvin taloudellisesti, ja voin keskittyä siihen, mitä haluan. Eikö olekin ihanaa.
(JS: Linda Sibelius 9.3.1927)

Alkoholin kulutukseni hyvin kohtuullista.
(PK 22.6.1927)

Aina kun olen yksin ajatukseni kääntyvät Ainoon, tuohon ihanaan naiseen.
(12.9.1927)