Sibelius aloitti 1920-luvun säveltämällä Suomen Laululle Maan virren ja orkestroimalla Valse lyriquen. Häntä vaivasi Sibeliusten sukuvika, vanhemmiten paheneva käsien vapina. Nuottien kirjoitusta helpottaakseen hän hillitsi vapinaa viinillä.

Säveltäjää häiritsi myös lehdistössä julkaistu sukututkimus, joka murskasi Sibeliuksen toiveet aatelisesta esi-isästä. Sibelius muisti, että Aino polveutui isän ja äidin puolelta aatelissuvuista. Hän oli ollut huomaavinaan Ainon veljissä ylemmyydentuntoa tämän vuoksi, ja asiasta oli kehittynyt aateliskompleksi, jonka säveltäjä uskoi vain päiväkirjalleen.

16. helmikuuta Sibelius, Eino Leino, Robert Kajanus, Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja muutamat muut Kalevalaseuran jäsenet juhlivat pitkän kaavan mukaan. Illan kuluessa säveltäjä kunnostautui esittelemällä jalomuotoisia varpaitaan pöydällä ystävilleen ja kehuskelemalla sillä, että hänen suvussaan ei ollut tehty ruumiillista työtä moneen sukupolveen. Vahvasti humaltunut Leino pilkkasi Sibeliuksen aateliskompleksia. ”Sinä Sibelius olet rokokoofiguuri ja hämäläisen talonpojan juurta”, runoilija irvaili. Käsirysy vältettiin vaivoin.

Eino Leino (1878-1926)

Työntekokin onnistui: kesällä Sibelius johti Suomen ensimmäisillä teollisuusmessuilla teoksiaan useissa konserteissa. Kuoron jäsenistä esimerkiksi Armi Klemetti piti Sibeliusta helpommin seurattavana kapellimestarina kuin epäselvemmin ja ”uivemmin” viittovaa Robert Kajanusta.

Jean Sibelius kapellimestarina teollisuusmessujen avajaisissa kesällä 1920.

Syksyllä maailma kutsui jälleen: Eastman School of Music Yhdysvalloissa tarjosi professuuria, ja Rosa Newmarch välitti Henry Woodin pyynnön saada Sibelius johtajavieraaksi Lontooseen. Sibelius suostui Newmarchin kutsuun ja pohti pitkään myös Yhdysvaltain tarjousta.

8. joulukuuta tenori Wäinö Sola toi Sibeliuksen 55-vuotispäivien kunniaksi Ainolaan 63 000 markan lahjoituksen ”suomalaisilta afäärifirmoilta”. Summa vastaa noin 19 500 nykyeuroa. Velkataakka oli keventynyt sota-ajan hurjan inflaation seurauksena, ja nyt se keveni entisestään. Osan rahoista Sibelius tosin tuhlasi viikon juhlimiseen Helsingissä.

”Viikko Helsingissä ja nyt kotona kauheita tunnontuskia. En ymmärrä enää itseäni. Voisinko jättää tämän ryypiskelyn? Se jää aina vain hurskaaksi toiveeksi”, hän kirjoitti päiväkirjaan 18. joulukuuta.

Tammikuussa 1921 Sibelius matkusti Berliiniin neuvottelemaan inflaatiotarkistuksista Breitkopf & Härtelin kanssa. Sota oli verottanut saksalaiskustantajan voimavaroja niin, että Sibelius myi 1920-luvulla suurteoksiaan tanskalaiselle Hansenille ja pienempiä töitään myös englantilaisille ja yhdysvaltalaisille kustantajille.

Matka jatkui Isoon-Britanniaan. Yli kuukauden matkan aikana hän ehti johtaa useita konsertteja Lontoossa sekä Bournemouthissa, Birminghamissa ja Manchesterissa. Kiertueen ohjelmassa olivat mm. neljäs ja viides sinfonia, Aallottaret sekä tietenkin tutut hitit, kuten Finlandia ja Valse triste. Sibelius eli kiertueen aikana Rosa Newmarchin mukaan ”varsin järkevästi” ja johti erinomaisesti. Säveltäjällä ei ollut enää tarvetta palata saarelle johtamaan itse teoksiaan: ne kuuluivat nyt orkesterien ohjelmistoon muutenkin.

Kiertue jatkui Norjaan. Sibelius johti Bergenissä mm. toisen sinfonian ja Valse tristen ja valvoi juhlien pari vuorokautta. Kristianiassa hän tapasi vanhan ystävänsä, kirjailija Knut Hamsunin, mutta univelka alkoi vaikuttaa. ”Molempia meitä alkavat, piru vieköön, vuodet painaa, emmekä ole enää niin vitaaleja kuin ennen”, Sibelius ihmetteli.
Sibelius johti kolme loppuunmyytyä konserttia ja tapasi mm. kuningas Haakonin. Väsymys vaati verojaan, ja Aftonpostenin Hjalmar Borgström mainitsikin, että Halvorsen ja Schnéevoigt olivat esittäneet ensimmäisen sinfonian paremmin. Itse sävellyksiä – myös Aallottaria ja jopa Valse lyriqueta – kiiteltiin hurmioituneesti. Vielä yksi matineakonsertti, ja Sibelius palasi huhtikuun alkupuolella kotiin.

Paluunsa jälkeen Sibelius joutui toukokuussa ensimmäisten Pohjoismaisten musiikkipäivien keulakuvaksi Helsinkiin. Norjalainen säveltäjä Sverre Jordan ihasteli kansallissankarin mainetta Helsingissä. ”Kun kuljimme kaduilla, ihmiset ottivat hatut päästään kuin kyseessä olisi ollut kuningas.” Avajaiskonsertissa Sibelius johti Lemminkäisen kotiinpaluun onnistuneesti, mutta viimeisessä konsertissa viides sinfonia ei onnistunut säveltäjän hermostuneisuuden vuoksi.

Syksy meni tutussa aaltoliikkeessä: välillä konsertteja, välillä ryyppäjäisiä, sitten viikkokausia sävellystyötä. Samaan aikaan hänen maineensa kasvoi maailmalla: Herman Scherchen johti neljännen sinfonian Leipzigissa, Busoni johti viidennen sinfonian loistavasti Berliinissä ja Leopold Stokowski esitteli samaa teosta Yhdysvalloissa. Sibeliuksen musiikin esiinmarssi ei enää ollut sidoksissa hänen esiintymisiinsä kapellimestarina.

Alkuvuodesta 1922 Sibeliuksen aaltoliike jatkui. Tammikuussa valmistui Valse chevaleresque, joka oli kuin Sibeliuksen viftielämän tunnussävellys. Sibelius kärsi päänsäryistä muunkin kuin juhlinnan vuoksi, sillä hän osti Nisseniltä 30. tammikuuta itselleen silmälasit. Niitä hän ei halunnut pitää valokuvissa.

3. toukokuuta hän sai kuulla, että Christian-veli oli parantumattomasti sairas. Isku oli kova, eikä Sibeliusta sanottavasti lohduttanut, että lähes vuosikymmenen ikäinen teos Scaramouche sai vihdoin ensi-iltansa Kööpenhaminassa. Kriitikot kiittelivät ”suloista ja merkillistä” musiikkia.

Christian nukkui pois 2. heinäkuuta. ”Hän oli ihmeellinen ihminen ja veli”, Sibelius kirjoitti murtuneena päiväkirjaansa. Christianin Nelma-vaimo lapsineen oli tästä lähtien Sibeliuksen erityisen huolenpidon kohteena. Hän antoi perheelle merkittäviä lahjoituksia varsinkin oman rahatilanteensa kohennuttua 1930-luvulla, ja perheen lapset olivat aina tervetulleita Ainolaan.

Elokuussa 1922 joukko suomalaisia vaikuttajia päätti herättää vapaamuurariliikkeen henkiin Suomessa. Myös Sibelius liittyi järjestöön ja lupasi säveltää rituaalimusiikkia. Aktiivisin vapaamuurarikausi kesti runsaan vuoden, mutta Sibelius sävelsi 1927 merkittävää rituaalimusiikkia muurareille ja piti järjestöön yhteyttä kuolemaansa asti.

Syyskuussa 1922 pitkään luonnosteltu kuudes sinfonia alkoi edetä. Alkoi jälleen tiivis työputki Ainolan työhuoneessa. Puolisen vuotta myöhemmin, helmikuussa 1923 uusi mestariteos kantaesitettiin. Lyyrinen ja hienovarainen teos hämmensi ja ihastutti yleisöä ja kriitikkoja. ”Kuudes sinfonia on helläwaraisempi, wähäisempi mitoiltaan, wienompi luonteeltaan. Wiides on muhkea juhlanäytelmä, kuudes on puhdas idylli”, Evert Katila vertaili.

Outona vastakohtana Sibelius johti konsertissa myös kaikkein keveimpiä orkesteriteoksiaan keikistelevin lanneliikkein. Valse chevaleresque, Suite champêtre ja Suite caractéristique sisälsi kriitikkkojen mielestä jazz-, shimmy- ja Tšaikovski-sävyjä.

Kantaesityksen jälkeen Sibelius lähti puolisonsa kanssa kiertueelle. Vasta nyt hän uskaltautui johtamaan Tukholmassa, jossa kriitikko Wilhelm Peterson-Berger oli lausunut koviakin huomioita hänen tuotannostaan.

Nyt kriitikko kehui Sibeliusta Sadun, Rakastava-sarjan ja Tuonelan joutsenen tulkkina, mutta toisen sinfonian finaalin hän koki tässä esityksessä laimeaksi. Toinen kriitikko William Seymer kirjoitti, että Sibelius sytytti orkesterin ”suurtekoihin” ja kaikkien aikojen intensiivisimpään soittoon. Aino Sibelius muisteli myöhemmin, kuinka katu oli täynnä ihmisiä konsertin jälkeen, ja muusikot saattelivat säveltäjää huutaen ”mestari, mestari”.

Kiertue jatkui Roomaan. Sibelius selitti paikalliselle lehtimiehelle, että hänen musiikkinsa ei ole peräisin suomalaisista kansanlauluista. ”Olen säveltänyt paljon kansansävelmien tapaista; mutta ne säveleet ovat aina tulleet minun omista aivoistani, tai oikeammin minun palavasta suomalaisesta sydämestäni. Olen ammentanut synnyinmaani runoudesta ja sen tarinoista ja olen sitten laulanut omalla tavallani, rikastuttaen sieluani monesti Kalevalalla, joka on loppumaton lähde suomalaiselle turmeltumattomalle taiteilijalle”, Sibelius kertoi.
Vierailu noteerattiin Rooman lehdissä erittäin näyttävästi, mutta säveltäjä oli hermostunut, ja konsertti onnistui vain kohtalaisesti. Il Mondo moitiskeli ohjelmistovalintaa ja sanoi konsertin väsyttäneen kuulijoita. Satu ja Tuonelan joutsen olisivat arvostelijan mielestä uponneet italialaisiin paremmin kuin Finlandia, Lemminkäisen kotiinpaluu ja Pelléas ja Mélisande -sarja. Toinen sinfonia sai Il Mondolta kehuja, mutta L’Epoca piti sitä vain kohtuullisen kiinnostavana musiikillisena mosaiikkina.

Sibelius lähti konserttien jälkeen puolisoineen viikoksi Caprille. Loman jälkeen kiertue jatkui Göteborgissa Ruotsissa. Ensimmäinen konsertti oli täydellinen menestys. Sibelius johti viidennen ja kuudennen sinfonian sekä Pohjolan tyttären. Kriitikot olivat ekstaasissa. ”Pappa on briljantti”, kirjoitti Ainokin tyttärilleen mukavasti sujuneen iltatilaisuuden jälkeen.

Seuraavan aamun harjoituksissa teoksina olivat Rakastava, Aallottaret ja toinen sinfonia. Sibelius häipyi harjoitusten jälkeen kaupungille rentoutumaan. Hänet löydettiin vasta iltakahdeksan jälkeen ravintolasta popsimassa ostereita ja juomassa samppanjaa. Humaltunut Sibelius kiikutettiin konserttitaloon, ja hän pääsikin korokkeelle ajoissa – mutta löi esityksen poikki muutaman tahdin jälkeen luullen ilmeisesti, että kyseessä on harjoitus.
Hänen puolisonsa häpesi. ”Minun korvissani kaikki soi yhtenä kaaoksena, olin kuin kuolemanhädässä”, Aino Sibelius muisteli myöhemmin. Sibelius kokosi itsensä ja konsertti sujui häiriöttä. Suosionosoitukset olivat valtavat, ja orkesterin muusikoille jäi hänestä hyvä muisto. ”Niiden nykysäveltäjien joukossa, jotka osaavat johtaa orkesteria, ansaitsee Jean Sibelius epäilemättä kunniapaikan”, mainitsi Gustaf Gille. ”Harvoin esimerkiksi minä olen kokenut niin äärimmäistä yksityiskohtien vivahteikkuutta kuin Jean Sibeliuksen johtaessa.”
Viimeisen konsertin jälkeen Sibelius paiskasi povitaskusta löytyneen viskipullon konserttitalon portaisiin. Ehkä ylistävät kritiikit kuitenkin rauhoittivat häntä.

Sibelius jatkoi johtamista vielä Viipurin-vierailullaan. Häntä kohdeltiin kaupungissa kansallissankarina, eikä konserttimestari Sulo Aro pessyt kättään pitkään aikaan käteltyään ”mestaria”.

Jean Sibelius kättelee Viipurin orkesterin johtajaa Boris Sirpoa 1923 konsertin jälkeen. Sirpo oli harjoittanut ohjelmiston, säveltäjä itse johti konsertin.

Palattuaan Viipurista Sibelius keskittyi seitsemännen sinfonian säveltämiseen. Työ edistyi syksyn mittaan, mutta puolison moittivat katseet seurasivat Sibeliusta aina, kun hän käytti alkoholia – olkoonkin, että hän usein maisteli vain vakauttaakseen vapisevia käsiään keskellä kirjoitusprosessia. Vaikka Suomessa oli kieltolaki, Sibelius sai tutuilta lääkäreiltä alkoholia reseptilääkkeenä. Lääkekuiteista löytyy pirtua, mutta myös lääkekonjakkia, lääkeviiniä ja apteekkeihin satunnaisesti saatuja laatumerkkejä.
”Elämäni on kyllä lopussa. Jos olen joskus iloinen ja otan lasillisen, saan kärsiä siitä pitkään jälkeenpäin”, Sibelius kirjoitti 3. lokakuuta. ” Kuukautta myöhemmin elämä oli päiväkirjan mukaan kuitenkin jälleen ”rikasta ja syvää”. Työnteko maistui, ja Kordelinin säätiö antoi hänelle kunniapalkinnon, jonka arvo vastaa noin 25 000 euroa.

Jean Sibelius vuonna 1923

Sibelius saattoi sittenkin olla ylpeä itsestään 58-vuotispäivänään. Vuonna 1923 hän oli säveltänyt kuudennen sinfonian, yhden suurimmista mestariteoksistaan, ja tehnyt musiikkiaan tunnetuksi konserteilla ympäri Eurooppaa. Suosio kasvoi nopeasti myös Yhdysvalloissa. Pierre Monteux oli saavuttanut viidennen sinfonian johtajana Bostonissa suuren menestyksen, ja Bostonin sinfoniaorkesteriin siirtynyt Paul Cherkassky kirjoitti samana vuonna Robert Kajanukselle, että myös ensimmäinen sinfonia ja Paulin ylimääräisenä soittama Berceuse olivat miellyttäneet yleisöä. Cherkassky mainitsi Bostonin jo valinneen seuraavaksi johtajakseen Serge Koussevitzkyn, joka nousi yhdeksi aikansa suurista Sibelius-tulkeista juuri Bostonissa.

Alkuvuoden 1924 Sibelius omisti seitsemännelle sinfonialleen ja alkoholille. Hän stimuloi itseään viskillä ja kuittien perusteella myös pirtulla, periaatteessa lääkärin määräyksestä. ”Alkoholia hermojen + mielen huumaamiseksi. Miten äärettömän traaginen onkaan vanhenevan säveltäjän kohtalo. Työ ei suju samaa tahtia kuin ennen ja itsekritiikki kasvaa mahdottomaksi”, hän kirjoitti päiväkirjaansa 6. tammikuuta.

Tämä oli hirvittävää aikaa Aino Sibeliukselle. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin rouva Sibelius ”värisi epätoivosta ja nyyhkytykset puistattivat häntä”, kun hän muisteli Sibelius-elämäkerran kirjoittaneelle Erik Tawaststjernalle aamuja, joina hän näki aviomiehensä kirjoittamassa partituuria valvotun yön jälkeen pullo edessään.

Aino Sibeliuksen mieleen palasivat vaikeat ajat, jolloin hänen puolisonsa oli ajautunut alkoholismin partaalle vuosina 1903-1904. Siitä kurimuksesta Sibelius oli pelastunut kurkussa olleen kasvaimen pelottamana. Raittiuden vuosien jälkeen oli kuitenkin alkanut uusi, hidas luisuminen kohti vaarallisen runsasta alkoholinkäyttöä. Alkuvuodesta 1924 varoituksista ei ollut apua. Lopulta Aino kirjoitti kirjelapun, jossa hän kieltäytyi seuraamasta miestään enää konserttimatkoille, koska ei kestänyt nähdä tämän johtamista humaltuneena. Hän ei voinut myöskään ymmärtää sävellystyötä ”keinotekoisen inspiratsioonin” eli alkoholin avulla.

”Ellet muutu olet varmasti tuhon oma”, Aino kirjoitti. ”Koeta päästä irti siitä, mikä sinua sinne alas vetää. Etkö ole huomannut mihin se vie. Joskin saat ehkä jonkun sävellyksen valmiiksi, ei se ole sen arvoista kuin mitä voisit saada.”

Vaikka purkaus olikin oikeutettu, niin Aino Sibelius oli osittain väärässä. Sibelius pystyi saamaan valmiiksi sävellyksen, joka on hänen säveltäjäuransa huipentuma. Seitsemäs sinfonia valmistui maaliskuussa, ja alkoholi oli ilmeisesti vakauttanut käsiä niin, että hän sai teoksen nuottipaperille. Varsinainen aivotyö oli tietenkin lopputuloksesta päätellen tapahtunut ilman alkoholia.

Sibelius johti sinfoniansa kantaesityksen Tukholmassa maaliskuun lopulla, silloin vielä nimellä Fantasia sinfonica I. Jääesteiden vuoksi Sibeliuksen matka viivästyi, ja ensimmäisessä konsertissa jouduttiin esittämään viulukonsertto ilman harjoituksia. Julius Rutström oli solistina, ja Sibelius näki vaikeasta tilanteesta myöhemmin painajaisia. Sinfonian kantaesitys onnistui kuitenkin mainiosti.

Sibelius pääsi palaamaan Ainolaan huhtikuun alussa. Rahapula vaivasi, ja hän joutui jälleen tekemään pikkukappaleita saadakseen rahaa. ”Se Amerikka saattoi olla tyhmyys”, hän mietiskeli muistellen kaihoisasti Eastman Schoolin rahakasta työtarjousta, jonka hän oli lopulta torjunut.

Kesällä Sibelius tutustui Margaretan ystävään ja tulevaan aviopuolisoon Jussi Blomstedtiin (myöhemmin Jalas) sekä pianisti Martti Similään. Molemmista kehittyi kapellimestareita ja Sibeliuksen musiikillisia uskottuja. Hän saattoi nyt ottaa vanhan säveltäjän arvovaltaisen roolin, jonka hän hioi seuraavina vuosikymmeninä täydelliseksi sekoitukseksi auktoriteettia ja lämminhenkistä vieraanvaraisuutta.

Sibelius pystyi myös salaamaan sisäiset myrskynsä yhä useammilta lapsenlapsiltaan. Heille hän oli mukava pappa, jota tosin ei saanut häiritä sävellystyön aikana. ”Ihmiset ovat aina kauhuissaan, kun on kerrottu, että siellä ei saanut laulaa”, Ruthin tytär Laura Enckell muisteli myöhemmin. ”Luulevat, että siellä oli ankaraa ja synkkää. Ei sitä ollut, sen oppi nopeasti. Jos joskus vähän laulahti, kuului heti ääni: ´Kuka laulaa!´ Sydänhän siinä oli pysähtyä.”

Toisaalta illallisen aikaan isoisä kertoi pitkiä juttuja ja imitoi henkilöitä sekä esimerkiksi joutsenia. ”Se oli hyvin hassu näky meidän lasten mielestä, ja hän tiesi sen hyvin”, Enckell on muistellut.

Elokuussa 1924 Sibelius sai kuulla Ferruccio Busonin kuolemasta. Vastapainona suru-uutiselle hän sai juhlia 30. elokuuta tyttärensä häitä, kun 21-vuotias Katarina meni naimisiin 37-vuotiaan varatuomari Eero Ilveksen kanssa. Ilves teki elämäntyönsä pankinjohtajana ja hoiti Sibeliuksenkin raha- ja verotusasioita aina 1940-luvulle asti. ”Kain häät ihanat. Kaikki tyytyväisiä”, Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa 5. syyskuuta. Näinä päivinä Heidikin aloitti koulunkäynnin Helsingissä. Yksikään tyttäristä ei enää asunut arkipäivisin Ainolassa.

Sibelius lähti 23. syyskuuta yksin konserttimatkalle Kööpenhaminaan. Hotelli d’Angleterresta hän kirjoitti helliä rakkauskirjeitä vaimolleen, joka ei enää suostunut lähtemään kiertueille. Kirjeet Adolf Paulille olivat toisenlaisia. ”Tarvitsen paljon rahaa. Täällä Kööpenhaminassa juon ainoastaan samppanjaa”, Sibelius ilmoitti. Hän tapasi konsertin yhteydessä Tanskan kuningasperhettä ja sai Dannebrogin ritarikunnan komentajaristin.

Fantasia sinfonica I otettiin hyvin vastaan, ja arviot olivat kunnioittavia. Tyytyväinen Sibelius kävi Malmössä ja jatkoi konsertointia Kööpenhaminassa. Hän veti salin täyteen yhteensä viidessä konsertissa, mikä Politiken-lehden mukaan ”löi kaikki ennätykset”.

Kiivaan elämän rasitukset kävivät sydämelle. ”Minun on lopetettava johtaminen sillä saadakseni hermoni rauhoittumaan minun on nykyään liioiteltava, minkä lääkärikin hyvin tiesi”, hän kirjoitti Ainolle 9. lokakuuta.

Loppuvuosi kului pikkukappaleita väsätessä ja vekseleitä uusiessa. Päiväkirjan mukaan alkoholi oli nyt Sibeliuksen ainoa ystävä.

Alkuvuodesta 1925 Sibelius matkusteli usein Helsingin ravintoloihin, sillä työ ei ottanut sujuakseen. Sibelius eli kriisivaihetta, mutta kriisin syvyyttä ei ole syytä dramatisoida. Hänen elintapansa olivat terveemmällä pohjalla kuin itsensä rappiolle juopotelleella, lähistöllä asustaneella Eino Leinolla, joka kuoli vain vuotta myöhemmin. Sibeliuksen elämä Ainolassa pysyi pääosin terveellisellä pohjalla puolison ja perhe-elämän ansiosta. Leinolla tällaista tukiverkkoa ei ollut.

Toukokuussa kustantaja Wilhelm Hansen ja Tanskan kuninkaallinen teatteri lähestyivät Sibeliusta vuorotellen samassa asiassa: Myrsky-näytelmään kaivattaisiin Sibeliuksen musiikkia. Tilaus sytytti säveltäjän mielikuvituksen, ja hän ryhtyi tekemään viimeistä ja suurinta näyttämömusiikkiaan. Kuumeinen työrupeama päättyi alkusyksystä, mutta Myrskyn ensi-iltaa lykättiin maaliskuulle 1926, ja säveltäjä sai huomata kiirehtineensä turhaan.

Loppuvuoden Sibelius sävelsi pikkuteoksia ja jännitti 60-vuotisjuhliaan, joista muodostui kansallinen merkkitapahtuma. Sibelius itse yritti hillitä juhlallisuuksia. Hän vietti syntymäpäivänsä Helsingissä tyttärensä Eva Paloheimon kotona eikä suostunut julkisiin esiintymisiin.

Syntymäpäivän lahjoitukset päästivät Sibeliuksen lopullisesti taloudellisesta ahdingosta. Kansalaiskeräys tuotti huimat 275 000 silloista markkaa, eli yli 65 000 nykyeuroa, josta säveltäjä sai henkilökohtaiseen käyttöönsä yli puolet. Eläke nostettiin 100 000 silloiseen markkaan vuodessa eli noin 24 000 nykyeuroon. Merkittävä syntymäpäivälahja oli myös Ainolan tontin laajennus lähes hehtaarilla. Lahjasta vastasivat Suomen sekakuorot.

Tekijänoikeusjärjestelmäkin oli kehittynyt, ja Sibelius oli alkanut saada saksalaiselta tekijänoikeusjärjestöltä GEMA:lta vuosittain jo kohtuullisia esityskorvauksia. Kun vielä inflaatio oli syönyt suuren osan vanhoista veloista, säveltäjän rahatilanne koheni tyydyttäväksi. Juhlakonsertteja pidettiin jo ympäri maailmaa. Esimerkiksi Leopold Stokowski johti ensimmäisen sinfonian Philadelphian orkesterin konsertissa New Yorkissa. New York Timesin Olin Downes oli suomalaissäveltäjästä innoissaan ja patisteli pitkässä kirjoituksessa orkestereita Sibeliuksen pariin.

Vuoden 1926 alussa kapellimestari Walter Damrosch New Yorkista tilasi Sibeliukselta 15-20 minuuttia kestävän sinfonisen runon. Sibelius vastasi myöntävästi, ja näin alkoi Tapiolan sävellystyö. Sibelius päätti lähteä syntymäpäivälahjoitusten avulla maaliskuun lopussa yksin Roomaan säveltämään Tapiolaa.

Sibelius olisi voinut matkustaa Kööpenhaminan kautta ja nähdä siellä Myrskyn ja oman musiikkinsa ensiesityksen. Matka kulki kuitenkin Berliinin ja pakollisen Adolf Paulin tapaamisen kautta Müncheniin ja Roomaan. Sibelius eli ”uudessa roolissaan”, mutta vanhassa tutussa Minerva-hotellissa vain säveltäjänä, ei esiintyvänä kapellimestarina. Se tuntui hänestä oudolta.

Jean Sibelius Caprilla 1926.

Työnteon ohella hän lomaili ystävänsä Walter von Konowin kanssa Caprilla. Tapiola pääsi alkuun, ja tyytyväinen säveltäjä palasi kotiin jatkamaan työtään ja valvomaan Ainolan remonttia. Kesällä esimerkiksi koko sauna purettiin ja rakennettiin uudelleen, ja portti sijoitettiin laajentuneen tontin uudelle rajalle, nykyiselle paikalleen. Omaisuuden arvo ylitti vihdoin velkojen määrän, joten puolisot saivat syyn keskinäisen testamentin tekoon. Se vahvistettiin 19. heinäkuuta.

Sibelius sai kesällä valmiiksi Väinön virren Sortavalan laulujuhlille. Sibelius sadatteli päiväkirjassa ”tilaustöitä”, mutta sai myös Tapiolan valmiiksi syksyllä. Hän tosin veti vielä valmiin teoksen takaisin korjailtavaksi, mikä harmitti kustantajaa. Painolaatatkin jouduttiin uusimaan.

Syksyllä 1926 Sibelius esiintyi viimeistä kertaa kapellimestarina Suomen ulkopuolella. Hän johti jälleen Kööpenhaminassa, mutta viidennen sinfonian vaisuhko vastaanotto sai hänet loukkaantumaan. Finlandia sekä Valse triste hurmasivat tietysti konsertin lopussa yleisön. Arviot olivat pääosin ylistäviä, ja palattuaan kotiin Sibelius teki nopeasti viimeiset korjaukset Tapiolan käsikirjoitukseen. Kenties juuri elävä kosketus kapellimestarin työhön sai hänet unohtamaan tukahduttavaksi käyneen itsekritiikin. Damrosch sai partituurin marraskuussa, hyvissä ajoin ennen teoksen kantaesitystä.

2. joulukuuta Sibelius osallistui Robert Kajanuksen 70-vuotisjuhlallisuuksiin. Symposion-piirin ydinkolmikko ihmetteli uurtuneita kasvojaan ja hiustensa katoamista. Gallen-Kallela ja Kajanus muistelivat juhlapuheissaan 1890-lukua haikeasti nostalgisoiden.

70-vuotias Robert Kajanus puhuu juhlissaan joulukuussa 1926.

Vuoden lopulla Sibelius ihasteli teostensa hyviä arvioita Lontoon ja Bostonin lehdissä. Tapaninpäivänä tuli tosin hieman takapakkia, kun Damrosch kantaesitti Tapiolan New Yorkissa. Jopa innokas sibeliaani Olin Downes New York Timesista oli kummissaan, vaikka kirjoittikin teoksesta arvostavasti. Vielä vähemmän Tapiolaa ymmärsi New York Herald Tribunen Lawrence Gilman. ”Sibeliuksen mielikuvitus on alkanut heiketä ja tullut laimeammaksi”, Gilman iski.

Vuoden 1927 alussa Sibelius sai vihdoin valmiiksi pitkään lupailemansa rituaalimusiikin vapaamuurareille. Kantaesitys oli 12. tammikuuta. Sibelius luovutti käsikirjoituksen Suomi Loosin käyttöön sen sisäisessä toiminnassa, ja muutkin Suomen loosit saivat oikeuden käyttää musiikkia kokouksissaan. Rituaalimusiikki sisälsi tässä vaiheessa kahdeksan osaa, ja säveltäjä täydensi sitä myöhemmin.

Tammikuun lopulla Sibelius matkusti Ainon kanssa Pariisiin kuuntelemaan uusinta musiikkia. Viimeisetkin vekselit oli nyt maksettu, joten säveltäjä saattoi matkustaa ensimmäistä kertaa ilman velkahuolia. ”Minulla on nyt kaikki hyvin taloudellisesti, ja voin keskittyä siihen, mitä haluan. Eikö olekin ihanaa”, säveltäjä kirjoitti.

Pariisin-matkan jälkeen säveltäjä hautautui Ainolaan, ja puoliso moitiskeli häntä siitä, että hän ei pitänyt yhteyttä ystäviinsä. ”Yksinäisyys tekee minut hulluksi. Nyt ei edes vaimoni puhu minulle”, Sibelius kirjoitti hieman epäreilusti päiväkirjaansa. ”Voidakseni ylipäätään elää minun on nautittava alkoholia. Viiniä tai Whiskya! Siitä nyt kaikki tämä. Haukuttu, yksinäinen, kaikki todelliset ystäväni kuolleet. Kykenemätön työhön. Kunpa voisin löytää ratkaisun”, hän kirjoitti pateettisesti päiväkirjaansa 8. toukokuuta. Vain kaksi päivää myöhemmin hän kuitenkin soitteli nelikätisesti pianoa puolisonsa kanssa ja työskenteli täyttä päätä Myrsky-orkesterisarjojen parissa! Ainolla oli tekemistä miehensä voimakkaiden mielialanvaihtelujen kanssa. ”Papalla oli sellainen luonne, että hän lauhtui ihan äkkiä”, Margareta-tytär muisteli myöhemmin.

Kesällä 1927 Sibelius viimeisteli orkesterisarjoja Myrsky-näyttämömusiikista hieman haluttomasti. ”Myrsky-sarjat piinaavat minut hengiltä. Tuntuu kuin laiskanläksyltä”, Sibelius kirjoitti 17. toukokuuta.

Kesällä Sibelius kirjoitti myös päiväkirjansa järkyttävimmät sivut. Merkinnät ovat lyhyitä, ja niiden tarkoitus on selvä: Sibelius oli päättänyt karkottaa viinamadon sisuksistaan. Hän oli alkoholismin partaalla, ja jokainen päivä oli kamppailua tuhoavaa ainetta vastaan. Päiväkirjan S. A. (sine alcohol, ilman alkoholia) -merkinnöistä katkeavat välillä ”yhteen viskiin” ja välillä päivän ryyppäämiseen.

Ote päiväkirjasta kesäkuulta 1927.

Kesän aikana taistelu päättyi kuitenkin tarpeeksi selvään voittoon. Sibelius ei ryhtynyt absolutistiksi, mutta hän onnistui siistimään juomatapojaan merkittävästi ja pelastamaan terveytensä. 22. kesäkuuta hän saattoi todeta: ”Alkoholin kulutukseni hyvin kohtuullista” ja elokuussa hän lähetti toisen Myrsky-sarjan Hansenille. Näin oli tullut valmiiksi viimeinen merkittävä uusi orkesteriteos, jonka Sibelius koskaan pystyi lähettämään kustantajalle.

On kiinnostavaa, että saman elokuun alussa Suomen eduskunta allekirjoitti lain tekijänoikeudesta henkisiin tuotteisiin. Kun tekijänoikeuslaki oli saatu ajan tasalle, Suomi pystyi myös liittymään Bernin sopimukseen 1928. Näin Sibelius alkoi saada tekijänoikeuskorvauksia teostensa esittämisestä entistä tehokkaammin. Alkoi kehitys, joka teki hänestä varsin rikkaan miehen. Samalla sävellystyö ei enää johtanut uusiin, kustantajille lähetettäväksi päätyneisiin suurteoksiin. Julmimmat voivat spekuloida, olisiko taloudellinen paine auttanut säveltäjää uusiin mestariteoksiin.

Syyskuun alussa 1927 Sibelius ei tietenkään voinut vielä aavistaa tätä kehitystä. Hän suunnitteli jo uutta teosta, luultavimmin kahdeksatta sinfoniaa.