Valistuksen aatteiden alkaessa levitä alkoi myös muuan vanha moraalifilosofia, vapaamuurarius, saada konkreettisia muotoja. Vapaamuurariuden synty- ja alkuvaiheista on esitetty useita teorioita, joista helpoimmin hyväksyttävältä näyttää se ajatus, että vapaamuurarius pohjautuu vanhoihin kirkonrakentajien kiltoihin. Killoissa vallitsi tarkka hierarkia oppilas-, kisälli- ja mestaritraditioineen samalla kun ne muodostivat lujia yhteisöjä, joissa tarkoin varjeltiin ammattisalaisuuksia. Ehkä suuremman arvostuksen saamiseksi killat olivat Englannissa alkaneet 1600 -luvun loppuvuosikymmeninä hyväksyä kiltoihin eli looseihin yhteiskunnan merkkihenkilöitä siitä huolimatta, etteivät he kuuluneet ammattikuntaan. Käytännön muurareiden jäädessä vähitellen jäsenistössä vähemmistöksi, ryhdyttiin suunnittelemaan perusteita sille rakennustoiminnalle, jossa ei tarvittu alan työkaluja ja piirustuksia eli ihmisen oman sisäisen temppelin parantamiseen. Vanhoista goottilaisissa rakentajaohjeista ja monista moraaliopeista ryhdyttiin luomaan perussääntöä vapaamuuraritoiminnalle. Vuonna 1723 pappi James Anderson julkaisi Lontoon suurloosin kehotuksesta ensimmäisen Perussäännön, jolloin pohja uudelle yhteisölle, vapaamuurariudelle, oli luotu valistuksen ajan hengessä. Perusoppeina olivat Luojan kunnioittaminen, lähimmäisten auttaminen ja oman sisäisen minän rakentaminen.
Vapaamuurarius levisi nopeasti Manner-Eurooppaan ja pian myös meren yli Amerikkaan. Ranskan hovissa toimineet ruotsalaiset virkamiehet toivat aatteen Ruotsiin jo 1735, jolloin järjestettiin ensimmäinen vapaamuuraritilaisuus Ruotsin maaperällä. Suomea varten perustettiin oma loosi, S:t Augustin, jo vuonna 1756. Loosi toimi vaihtelevalla aktiivisuudella vuoteen 1809, jolloin Suomen sodan päättyminen Venäjän voittoon lopetti toiminnan. S:t Augustinin toiminta-aikana 460 miestä ehti liittyä siihen; jäsenistä lähes 61 % oli upseereita.
Suomen itsenäisyyden aamunkoitossa muutamat Suomesta Amerikkaan siirtolaisiksi muuttaneet vapaamuurariuteen uudessa kotimaassaan tutustuneet miehet alkoivat pohtia vapaamuurariaatteen tuomista uudelleen Suomeen. Aktiivisimpia heistä olivat asianajaja Toivo H. Nekton (ent. Itkonen) ja Suomeen 1918 takaisin muuttanut insinööri J.E. Tuokkola. Mahdollisuuksia oman suomalaisen loosin aikaansaamiseksi selviteltiin New Yorkin osavaltion suurloosin kanssa ja kun sillä taholla asia näytti mahdolliselta, ryhdyttiin nopeasti toimeen. Niin Nekton kuin Tuokkolakin laativat pitkiä nimilistoja tulevan loosin mahdollisista jäsenistä. Jo ensimmäisissä luonnoksissa näkyy ”maailmankuulun säveltäjän” professori Jean Sibeliuksen nimi. Nimiluettelon alkuversioissa olivat mukana hänen lisäkseen mm. kenraali C. G. Mannerheim, arkkipiispa Gustaf Johansson, arkkitehti Lars Sonck, taidemaalari Pekka Halonen ja säveltäjä Robert Kajanus. Ei ole tiedossa, keskusteliko Nekton heidän kanssaan ja kuinka nämä ehdotukseen suhtautuivat, mutta ketään heistä ei enää ollut lopullisella ehdokaslistalla.
Kun elokuun 14. päivänä 1922 pienessä piirissä keskusteltiin pian tapahtuvasta Suomi loosi 1:n perustamisesta, merkittiin pöytäkirjaan, että ”Jean Sibelius tulee säveltämään loosille omintakeisen, aito suomalaisen musiikin”. Kuorolaulua aktiivisesti harrastanut Toivo H. Nekton oli jo keskustellutkin asiasta vanhan ystävänsä kanssa. Pöytäkirjassa on maininta myös siitä, että Jean Sibelius ja Sigurd Wettenhovi-Aspa ”vapautetaan sisäänkirjoitusmaksusta ja ensimmäisen vuoden jäsenmaksusta”. Sibeliuksen toivottiin toimivan loosin urkurina, Wettenhovi-Aspalle myönnettiin tämä etu, koska hän oli antanut lupauksen – jota hän ei kuitenkaan koskaan lunastanut – kirjoittaa Suomenmaata koskeva vapaamuurarihistoria.
Elokuun 22. päivänä 1922 Helsinkiin Säätytalolle kokoontuneen arvovaltaisen joukon läsnäollessa New Yorkin osavaltion suurmestari Arthur S. Tompkins seurueineen suoritti rituaalinmukaisen astetyön yhden tulokkaan toimiessa rituaalien kokelaana Jean Sibeliuksen ja muiden lähes kolmenkymmenen miehen seuratessa tapahtumia sivusta. Suomi loosi aloitti toimintansa suuren innostuksen vallassa. Sibelius osallistui ensimmäisen toimintavuoden aikana peräti kuusi kertaa loosin istuntoihin, mutta kun hän tuohon aikaan oleskeli varsin paljon ulkomailla, harvenivat käynnit seuraavina vuosina.
Suomi loosia puuhailleet olivat siis keskustelleet Sibeliuksen kanssa musiikin säveltämisestä suomalaiseen vapaamuurarirituaaliin, mutta alkuvuosien pöytäkirjoissa ei tämän jälkeen näy asiaa koskevia merkintöjä. Sen sijaan Sibelius näyttää aina Suomi loosin istuntoihin osallistuessaan istuneen komean Mannborg urkuharmonin takana, urkuja kun ei vielä tuohon aikaan ollut käytössä. Kun loosia puuhailevat olivat jo aivan alkuvaiheessa panneet suuren painon sille, että suomalaisessa vapaamuurarityössä musiikilla tulisi olemaan suuri osuus, liittyi alusta lähtien jokaiseen istuntoon runsaasti musiikkia. Tuolloinen ohjelmisto sisälsi mm. Mozartin, Beethovenin, Händelin ja Bachin sävellyksiä, mutta myös tunnettuja koraaleja. Mestarin istuessa loosi-iltoina harmonin takana saatiin muun musiikin ohella kuulla hienoja improvisaatioita, mm. vapaamuurariuden kolmanteen asteeseen myöhemmin liitetty Surumarssi soi jo lähes valmiina huhtikuussa 1923. Soittaja näytti joskus innostuessaan unohtavan ajan ja paikan, jolloin loosin mestarin oli hienovaraisesti keskeytettävä musiikki, jotta rituaalissa päästiin eteenpäin.
Omaa rituaalimusiikkia saatiin kuitenkin odottaa, Sibelius näytti unohtaneen koko asian. Asian alkuvaiheista tietämätön Wäinö Sola (hänestä oli tullut vapaamuurari huhtikuussa 1923 Sibeliuksen toimiessa osan aikaa loosin urkurina) ehdotti syksyllä 1926 eräällä veljesaterialla, että Sibeliusta pyydettäisiin säveltämään suomalaisille vapaamuurareille oma rituaalimusiikki. Ehdotusta kannatettiin innolla ja jo seuraavana päivänä Solalla oli mahdollisuus esittää pyyntö Sibeliukselle, joka ilmoittikin suostuvansa siihen. Suomi loosi päätti tukea hanketta taloudellisesti; siihen tuli mahdollisuus, kun Suomi loosin oma veli, apteekkari Berndt Forsblom lahjoitti tarkoitukseen 10 000 markkaa. Se maksettiin Sibeliukselle jo ennen vuoden loppua.
Nyt Sibelius innostui asiaan ja varhain tammikuun 7:n päivän aamulla 1927 hän soitti Solalle ja pyysi häntä tulemaan veli Lingon (Ernst Linko oli saanut vapaamuurariasteensa muutamaa viikkoa myöhemmin kuin Sibelius itse) kanssa samana iltana Suomi loosin istuntoon, missä esitettäisiin ensi kertaa hänen säveltämäänsä rituaalimusiikkia. Tilaisuudessa Sibelius antoi molemmille nuotit ja niin he joutuivat tulikokeeseen, prima vista esiintymiseen. Jo aamupäivällä Sibelius oli käynyt kuuntelemassa musiikkia loosin vakituisen urkurin Arvi Karvosen sitä soittaessa. Harmonista ei kuitenkaan irronnut läheskään sellaista fortea, kuin Mestari olisi halunnut, ja niin Mannborg sai kuulla vimmastuneen säveltäjän kiivaan saarnan. Koko musiikkia ei tuona iltana esitetty, mutta ainakin kolme rituaalimusiikin sävellystä soi silloin ensimmäistä kertaa. Loosin työnä oli veli Samuli Sarion asettaminen loosin mestariksi; taitavana sanan käyttäjänä Sario osallistui myös rituaalimusiikin sanoitusten kääntämiseen ja laatimiseen.
Ei kestänyt kuitenkaan kuin viisi päivää, kunnes koko rituaalimusiikki oli kantaesityskunnossa. Sibeliuksen itsensä istuessa loosissa tammikuun 12. päivän iltana 1927 Wäinö Sola ja Arvi Karvonen esittivät koko rituaalimusiikin kokoontuneille veljille. Läsnä oli myös Suomen suurloosin Sijais-Suur-Valtias V.M.J. Viljanen, joka lämminhenkisessä puheessaan kiitti säveltäjää ja totesi Sibeliuksen maailmankuulun maineen yhä edelleen ”kirkastuvan ja ikuistuvan” uuden rituaalimusiikin välityksellä. Suomen Suur-Loosin johto oli hyvin ymmärtänyt Mestarin suuren työn arvon ja se oli päättänyt kutsua Sibeliuksen kunniajäsenekseen; Viljanen esitti kutsun säveltäjälle, joka ilmoitti ottavansa kunniajäsenyyden kiitollisuudella vastaan. Myöhemmin tuo suuri huomionosoitus on tullut ainoastaan kahden veljen osaksi. Rituaalimusiikin kantaesitysiltana Sibelius luovutti säveltämänsä musiikin oman loosinsa, Suomi loosin, käyttöön ja ilmoitti että myös Suomen kaksi muuta loosia, Tammer ja Phoenix, saivat käyttää sitä istunnoissaan. Säveltäjän luvalla Sola kopioi nuotit näitä varten ja siitä lähtien kaikki Suomen loosit ovat jokaisessa istunnossaan käyttäneet ainoastaan suuresti kunnioittamansa säveltäjäveljen musiikkia.
Näyttää olevan niin, että Sibelius vieraili tuona iltana viimeisen kerran loosissaan; ainakaan Suomi loosin pöytäkirjoissa ei hänen nimeään enää näy. Kun Wäinö Sola siirtyi tammikuun alussa 1928 juuri perustetun P. Johannes loosi No 4:n mestariksi, hän esitti Sibeliukselle useaan kertaan kutsun vierailla P. Johanneksen istunnoissa. Tämä kunnioittikin läsnäolollaan loosia sen kymmenvuotisjuhlassa, mutta myöhempiä merkintöjä hänen vierailuistaan ei ole löytynyt.
Rituaalimusiikkiin kuului tässä vaiheessa kahdeksan sävellystä. Avaushymni aloitti hillityn juhlavasti loosi-istunnon, Alttarin valmistus on lyhyt ja juhlallinen hymni, kolmatta osaa käytetään juhlavana kulkuemusiikkina, joka on tulvillaan mystiikkaa. Rituaalimusiikin neljännelle osalle Sibelius ei antanut nimeä, vaan merkitsi sen vain No 4:ksi, viidennen osan nimeksi hän oli kirjoittanut Valoa; nykyisin tämä rituaalimusiikin kirkkain helmi tunnetaan nimellä Sulkemishymni. Salem -nimellä tänään tunnetun loppuhymnin sävellystyössä Sibeliusta lienee innoittanut Viktor Rydbergin runo, jonka Samuli Sario oli taidokkaasti suomentanut. Salem esitettiin 1938 New Yorkin maailmannäyttelyn avajaisissa; amerikkalainen kustantaja Galaxy oli juuri julkaissut sen rituaalimusiikin ensimmäisessä amerikkalaisessa painoksessa. Sävellyksen No 7 (tässä vaiheessa siis vielä nimetön) Sibelius tarkoitti veljesmuurarirituaaliin, tekstiksi lainattiin Viktor Rydbergin runo Arioso. Rituaalimusiikin viimeinen numero, surumarssi Marche funébre, on sarjan vaikuttavimpia sävellyksiä, joka on surumusiikkina tullut käyttöön myös veljeskunnan ulkopuolella. Myöhemmin musiikkisarjaan liitettiin vielä Sibeliuksen koraali Suur olet Herra. Jean Sibeliuksen viimeisiksi sävellystöiksi jäivät suomalaiseen vapaamuurarirituaaliin liitetyt, vuonna 1948 valmistuneet, Veljesvirsi ja Ylistyshymni.
Vapaamuurarillisissa tilaisuuksissa esitettiin jo 1920-luvulla runsaasti muutakin kuin rituaalimusiikkia. Wäinö Solalla oli jo ennen rituaalimusiikin valmistumista ollut ajatus saada Finlandia hymnistä vapaamuurareiden käyttöön omin vapaamuurarillisin sanoin esitettävä yksinlaulu- tai kuoroversio. Hänen sommittelemansa sanat valmistuivat helmikuun alussa 1937. Sola lähetti tekstinsä Sibeliukselle mainitsematta kuka oli sanojen tekijä. Sibelius hyväksyi sanat ja laati Finlandian hymniosaan mieskuorosovituksen. Huhtikuun 21. päivänä pidetyssä Johannes loosi No 4:n kymmenvuotisistunnossa veljet Wäinö Sola, Martti Similä, Sulo Räikkönen ja A.O. Turunen esittivät kvartettina sanoitetun hymnin ensimmäisen kerran Suomen lipun tehdessä kunniaa ja Mestarin itsensä ollessa esitystä kuuntelemassa.
Tässä tilaisuudessa perustettiin Sibeliuksen nimeä kantava musiikkirahasto. Wäinö Sola laski haaviin ensimmäisenä shekin, joka oli luvattu Sibeliukselle (mutta jota tämä ei suostunut ottamaan vastaan) tämän loosille kohdistamasta huomionosoituksesta. Loosin mestari O.J.A Viljanen määräsi rahastolle pohjarahan ja tavanomaisen leskenrovon asemasta kerättiin illalla rahalahja rahaston kartuttamiseksi.
Veljet ottivat innostuneina vastaan Sibeliuksen rituaalimusiikin. Sola kuvaili tunnelmia kirjeessään Kiuruveden apteekkari Berndt Forsblomille seuraavasti:
”Sibeliuksen musiikki on nyt valmis ja ihana se on. Siinä on laulupuolta enemmän kuin luuletkaan. Sibba on etsinyt sanoja hamasta Konfutsesta alkaen ja löytänyt ihania runollisia helmiä Rydbergiltä, Schilleriltä ja Goethelta. Sinun esittämäsi Simeliuksen runo on saanut kaikkien suloisimman asun.
Sibban sävellykset voidaan esittää joko laulun kanssa tai ilman sitä ja surumarssi on vallan suurenmoinen. Suomi loosi voi olla onnellinen omistaessaan tämän musiikin. – – – Ollappa suuret urut suuressa kirkossa ja orkesteri lisänä, niin sanompa että ällistyisi siinä monikin aika pahasti.”
Opus 113:een liittyi myös joitakin tekijänoikeutta sivuavia ongelmia. New Yorkin suurloosin suurkirjurin vieraillessa Suomessa vuonna 1933 hän sai kuulla ensimmäisen kerran Sibeliuksen rituaalimusiikkia, mihin hän innostui kovasti. Suurmestari Axel Solitander vei Äiti-suurloosille Amerikkaan pari vuotta myöhemmin musiikista lahjakappaleen, jonka painamisen Sibelius oli kieltänyt. Kun informaatio takelteli ja kun Amerikan ja Suomen copyright säännökset näyttivät olevan keskenään ristiriidassa, New Yorkin suurloosi painatti rituaalimusiikin nuotit 1937; nämä nuotit kulkeutuivat Suomeen vasta 1948! Seuraava painos saatiin sitten tehdyksi suurloosien keskinäisenä yhteistyönä. Suomalaiset painokset ovat vuosilta 1969 ja 1992.
Veli Sibelius sai osakseen useita muurarillisia huomionosoituksia em. suurloosin ja Suomi loosin kunniajäsenyyksien lisäksi. Järjestö muisti häntä hänen 70 -vuotispäivänään kauniilla hopealautasella ja American Lodge of Research kutsui hänet jäsenekseen. Kolme vuotta myöhemmin – 4.5.1938 – New Yorkin Suur-Loosi antoi hänelle korkeimman kunniamerkin, suurmestarin mitalin. Sibeliuksen 75 -vuotispäivän tiimoilta järjestetty keräys on jo mainittu edellä; uudelleen vapaamuurarit olivat keräysasialla syyskuussa 1945, jolloin suunniteltiin varainkeräystä Ainolan talon korjaamiseksi. Asiasta oltiin jo yhteydessä New Yorkiinkin, mistä luvattiin apua, mutta Sibelius itse esitti toivomuksen, että rahainkeräyksestä luovuttaisiin. Suomi loosi muisti kunnianjäsentään vielä tämän 85 -vuotispäivänä lähettämällä erityisesti hänelle tehdyn kullatun loosin urkurin pienoisjuvelin.
Sodan jälkeisinä vuosina oli Wäinö Sola se veli, joka piti aktiivisimmin yhteyttä Ainolaan. Hän kävi siellä lähes säännöllisin väliajoin; keskustelujen pääaiheena oli tietysti musiikki – ehkä rituaalimusiikkikin oli vielä Mestarille ajankohtainen. Vapaamuurarillinen aatemaailma näyttää syventyneen hänen mielessään ikävuosien karttuessa ja hänen lausumansa ajatus ”Kaikki on symbolia” soveltuu yhä edelleen niin musiikkiin kuin vapaamuurariuteenkin.
Kun tieto Suuren Mestarin poismenosta tavoitti veljet, Wäinö Sola kirjoitti vapaamuurareiden omaan lehteen, Koilliskulmaan, seuraavat sykähdyttävät säkeet:
”Syvään juuret syöpyi maahan karuun,
taivaan lakeen latvus laulut piirsi,
vuosisatain rajaviivat siirsi,
totuuden toi titaanien taruun.
Nyt käy haikeana syksyn tuuli,
kangas kastuu murheen kyyneleistä,
kaatunut, ken kauan suotiin seistä,
Idän kutsuäänen jätti kuuli.
Syntyy, elää, kuolee ihminen
väre eetteriin soi ikuinen.”
Jean Sibeliuksen Musique religieuse, Opus 113, on korvaamaton aarre suomalaiselle vapaamuurariudelle samalla kun se kautta maailman kertoo suuresta suomalaisesta vapaamuurarista. Vielä 1960 -luvulla suomalainen vapaamuurarius oli maailmalla vähän tunnettu, niinpä esimerkiksi laaja hakuteos The Ten thousands famous Freemasons mainitsee ainoana suomalaisena joukkoon kelpuutettuna Jean Sibeliuksen. Asialliseen esittelytekstiin on kuitenkin pujahtanut kiusallinen virhe: Sibeliuksen nimittäin väitetään sokeutuneen viimeisinä elinvuosinaan, tieto on väärä.