Sibeliuksen urku- ja harmonimusiikki

Hyvänä käytännön pianistina Sibelius luonnollisesti pystyi soittamaan ajan suosikkisoitinta ja pianon sukulaisintrumenttia, harmonia, jolle hän uskoi pieniä osuuksia joissain varhaisteoksissaan. Harmoni esiintyy myös Myrsky-musiikissa: nro 4 (Tuulten kuoro), nro 6 (Arielin ensimmäinen laulu), nro 9 (Tammipuu [Ariel] soittaa huilua), nro 16 (Canon) ja nro 18 (Ariel harpyijana).

Liittyessään 1922 vastaperustettuun vapaamuurarilooshiin Sibelius joutui tekemisiin rituaaleihin liittyvän musiikin kanssa. Häntä pyydettiin jopa looshin vakituiseksi urkuriksi, mutta kiireidensä vuoksi hän ei suostunut tehtävään. Sen sijaan hän saattoi toimia joskus urkurin sijaisena, kuten 17. 1. 1923, jolloin Eliel Saarinen sai vihkimyksiä. Rituaalien aikaan hän saattoi improvisoida uruilla/harmonilla jopa niin intoutuneesti ja pitkään, että hänet oli saatava hienotunteisesti keskeyttämään soitto, jotta menot voivat jatkua.

Sibelius sävelsi myös kokonaisen sarjan Vapaamuurareiden rituaalimusiikkia op. 113 (1926-48), yhteensä 12 kappaletta, joiden joukossa on kaksi varsin laadukasta ja Sibeliuksen myöhäistyylille ominaista harmonikappaletta, Avaushymni (nro 1; 1927) sekä improvisaation pohjalta syntynyt Marche funèbre (Surumarssi, nro 10; 1927). Myös opuksen lauluissa on harmonisäestys.

Intrada uruille op. 111a (1925). Ensiesitys 22. 8. 1925 John Sundberg Helsingissä.

Sibeliuksen ensimmäinen varsinainen urkukappale syntyi Ruotsin kuningasparin vierailua varten 1925. Se oli alun perin kaavailtu neljänneksi osaksi viisiosaiseen urkusarjaan, joka ei valmistunut. Sarjan osien työnimiksi Sibelius antoi Preludium, Interludium, Foos (Phos) Hilaron Arioso, Intrada ja Postludium. Kun vaille viimeistä silausta jääneet, melko diatoniset ja pelkistyneet osat Preludium ja Postludium (molemmat 1925) julkaistiin 2001, sarjan osista puuttuu enää kaksi.

Intrada (Largamente molto [poco adagio]) on uljaimpia suomalaisia urkuteoksia. Se on otteeltaan monumentaalinen ja orkestraalinen ja soinnissaan sekä harmonioissaan VII sinfonian pienempi sisarteos, kuin siitä lennähtänyt olymposlainen lastu. Sen soinnutus on yhtä aikaa dissonanttista ja samalla rohkeata tavassaan muokata perinteisiä pidätysketjuja. Vastaliikekulut ovat yhtä usein klassisia kuin tuottavat järisyttäviä sointuyhdistelmiä, kuten lopussa, jossa Lisztin tyyliset asteittaiset duurisoinnut saavat aikaan mahtavan kirkastusefektin.

Surusoitto uruille op. 111b (1931) Rakkaan ystävän ja Symposium-ajan taitelijatoverin Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin syntyi Sibeliuksen viimeinen soitinsävellys. Koska aikaa kappaleen säveltämiseen oli vain pari päivää, Sibelius aikoi viime hetkellä peruuttaa tehtävänannon, mutta suostui silti täyttämään lupauksensa, kun kutsukortit ja ohjelma oli jo painettu. Onneksi, sillä nyt meillä on
hallussamme ehkä ainoa kappale, joka antaa vihjeen siitä, millaista VIII sinfonian sävelkieli olisi mahdollisesti ollut. Aino Sibelius viittasi tähän suuntaan sanomalla Joonas Kokkoselle tämän kysyttyä urkuteoksen alkuperää säveltäjän leskeltä, että teoksilla voi olla yhteyttä keskenään.

Surusoitto on vangitseva ja jännittävä teos, kuin suoraan kuun maisemista. Se ei muistuta juuri mitään Sibeliuksen säveltämää. Valmistamattomat ja purkamattomat riitasoinnit, ihmeelliset sointuyhdistelmät, avonaiset kvintit ja päällekkäiset kvartit maalaavat askeettisen ja armottoman tuntuista sielunmaisemaa, johon tuo hieman helpotusta karusti säestetty melodia, joka esiintyy ennen alun kertautumista sekä ennen kappaleen kvarttirakenteisia päätössointuja. Kappaleen kuulemisen jälkeen jää toivomaan, että koko sinfonia olisi ulottuvillamme! Sibelius kykeni sittenkin uudistumaan ja löytämään sävelkielen, joka tuntuu tänä päivänä modernimmalta kuin koskaan.