Saa nyt nähdä mitä tämä uusi vuosisata tuopi mukanaan Suomelle ja suomalaisille. Historian tuomio ainakaan ei lange meidän suomalaisten yli. Ja se seikka että asiamme on oikea antaa arvokkaisuutta ja tyyneyttä.
(JS: AS 1.1.1900)

Elä, rakas kulta, katso elämätä takaisin vaan eteenpäin. Sehän on elämän ehto.
(JS: Aino Sibelius Kirsti-tyttären kuoleman jälkeen 2.3.1900)

Minua huudettiin esiin viisi (?) kertaa. Pääasia on että osaan johtaa maailmanluokan orkesteria. Ja hyvin! Niin sanoivat kaikki!
(JS: Aino Sibelius Berliinin filharmonikkojen debyytin jälkeen 16.11.1902.)

Minulle oli välttämätöntä päästä pois Helsingistä. Taiteeni vaati toista ympäristöä. Helsingissä kuoli minusta kaikki laulu.
(Karl Ekman 1935)

Tämä ryyppääminen – itsessään erinomaisen iloista puuhaa – on mennyt aivan liian pitkälle. Sanotaanhan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla – mutta monta kiveä en ole laittanut tähän tiehen ja – muutamia täytyy toki olla joilla hyppelehtiä. Arvelen että on parasta laittaa suuri litteä kivi jolta ponnistaa — ja jättää helvetti.
(JS: Mikko Slöör. Kevät 1907)

Mahler ja minä olimme paljon yhdessä [Helsingissä loka-marraskuun vaihteessa 1907]. Hänen pitkälle kehittynyt sydänvikansa pakotti hänet viettämään askeettista elämää, eikä hän ollut juhlapäivällisten ja kemujen ystävä. Likeiseen kosketukseen toistemme kanssa jouduimme pitkillä kävelyretkillä, joiden aikana keskustelimme kaikista musiikin suurista kysymyksistä.
Kun tuli puhe sinfonian olemuksesta, sanoin ihailevani sen ankaruutta ja tyyliä, sen syvää logiikkaa, joka vaati kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä. Tämä oli vakaumus, johon olin tullut luomistyössäni. Mahlerilla oli aivan päinvastainen käsitys:
”Nein, die Symphonie muss sein wie die Welt. Sie muss alles umfassen!” — Ei, sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki.
Mahler oli erinomaisen mielenkiintoinen ja virkistävä tuttavuus. Annoin hänelle arvoa persoonallisuutena, hänen eettiselle ylevyydelleen ihmisenä ja taiteilijana, vaikka hänen taidekäsityksensä oli toinen kuin minun. En millään muotoa tahtonut jättää häntä siihen uskoon, että olin mennyt tapaamaan häntä vain sen vuoksi, että hän kiinnittäisi huomiota sävellyksiini. Kun hän jyrkällä tavallaan kysyi minulta: ”Was wollen Sie, dass ich von Ihnen dirigiere?” — Mitä sävellyksiänne haluaisitte minun johtavan? — vastasin siis vain: ”Nichts”, en mitään.
(Karl Ekman 1935)

Leikkauksen jälkeen [1908] lääkärit olivat kauan aikaa epävarmoja siitä, uusiutuisiko tauti (…) Minun täytyi monta vuotta noudattaa mitä ankarinta varovaisuutta ja muun muassa tykkänään luopua sikareista, mikä merkitsi minulle suurta uhrausta. Vasta [ensimmäisen] maailmansodan aikana rupesin jälleen vähitellen polttamaan niitä, eikä siitä ole ollut ikäviä seurauksia.
(Karl Ekman 1935)

Vanha unelmani istua ’perheenisänä’ suuren pöydän päässä monia lapsia ympärilläni on – mitä lapsiin tulee – toteutumassa.
(JS: Axel Carpelan 18.11.1908)

Olen pitänyt päiväkirjaa vuodesta 1909 lähtien. Sen perusteella olen voinut todeta, että talvisaikana, jolloin päivä on lyhyt, minulla aina on depressiokausi.
Olen myös todennut, että ideani tulevat depression aikana, mutta nousun aikoina sen sijaan voin paremmin tehdä varsinaista työtä.
(Jussi Jalakselle 12.12.43)

Kaupungissa en enää tuntenut olevani kotonani. Elämäni solitude [yksinäisyys] alkaa.
(PK 10.1.1910)