Syksyllä 1892 nuoripari muutti yhteiseen kotiin Wladimirinkadulle eli nykyiselle Kalevankadulle Helsinkiin. Samalla Sibelius uudisti läheisen ystävyytensä Robert Kajanukseen ja taidemaalari Axel Galléniin (myöhemmin Akseli Gallen-Kallela). Alkoivat usein jopa vuorokausia hotelli ja ravintola Kämpissä kestäneet Symposion-istunnot, joiden aikana kolmikko ja heidän taiteilijaystävänsä pohtivat elämän ja taiteen peruskysymyksiä ja venyttivät kotona odottavien puolisoidensa kärsivällisyyttä.

Symposion-istunnot veivät aluksi vain murto-osan nuoren aviomiehen ajasta. Sibelius opetti sekä Wegeliuksen musiikkiopistossa että Kajanuksen orkesterikoulussa. Aineina olivat teoria ja viulunsoitto, ja opetusta oli pahimmillaan yli 30 tuntia viikossa.

Opetustehtävien lisäksi hän viimeisteli seitsemän laulua Runebergin sanoihin, ja sai ne jopa julkaistua. Syksyn 1892 päätyönä oli kuitenkin Sadun sävellys. ”Siinä on intohimoa, Rausch [huumaa]”, hän kirjoitti ystävälleen Adolf Paulille ja mainitsi samalla Arnold Böcklinin maalaukset.

Sadun sävellystyö katkesi hetkeksi isoäidin, ruustinna Borgin hautajaisiin, joista muodostui Sibeliuksen hyvästijättö lapsuuden Hämeenlinnalle. Hautajaisten jälkeen säveltäjän lapsuudenkoti myytiin.

Nykyistä versiota pidempi ja moniaineksisempi Satu kantaesitettiin 16. helmikuuta 1893. ”Olisipa hänen musiikillinen intuitionsa vielä hiukan vähemmän mielivaltainen”, Nya pressenin Karl Flodin harmitteli. Oskar Merikanto uskaltautui vaatimaan, että Sibelius voisi pyyhkiä teoksesta pois ylimääräiseltä tuntuvia kohtia. Näin Sibelius tekikin vuonna 1902.

Varsinainen tyrmäys tuli maaliskuussa 1893, kun Sibelius johti kolmasti Kullervon. Uuden Suomettaren kriitikko piti teosta käsittämättömänä ja esitystä haluttomana. Aftonbladetin mukaan teos oli pitkä, yksitoikkoinen ja väsyttävä. Vanhoilla päivillään Sibelius muisteli, että ystävätkin kehottivat häntä ryhtymään ”urkuriksi Porvooseen”.

Maaliskuussa 1893 Aino ja Janne saivat esikoisensa Evan, ja huhtikuussa Sibelius sai säveltäjänä vaihteeksi menestystä, kun Väinämöisen venematkaa kuorolle pidettiin kriitikkopiireissäkin hyvänä ja helppotajuisena teoksena. Venematka vaikutti Sibeliuksen mukaan ”kuin pommi” .

Nyt alkoi Sibeliuksen lyhyt wagneriaaninen kausi. Kesällä 1893 hän suunnitteli oopperaa Kalevalan 6. ja 16. runon pohjalta. Veneen luominen oli tarkoitus säveltää Wagnerin Oper und Drama –kirjoituksen antaman mallin mukaan. ”Sävelet pääsevät oikeaan voimaansa vasta silloin kun niitä ohjaa runollinen tarkoitus. Toisin sanoen kun sana ja sävel yhdistyy”, Sibelius päätteli.

Oopperan alkusoitoksi Sibelius sävelsi Tuonelan joutsenen. Hän haki tyylilleen vahvistusta pyhiinvaellusmatkalla Bayreuthin Wagner-juhlille kesällä 1894, mutta lopulta Wagner-palvonta herätti hänessä vastareaktion. Wagner-kriisi laukesi Lisztin Faust-sinfoniaa tutkimalla. ”Luulen että minä olen oikeastaan musiikkimaalari ja runoilija. Tarkoitan, että tuo Listz’in [Lisztin] musiikkikanta on minulle lähintä. Tuo symfoninen runo”, Sibelius päätteli nyt. Oopperan säveltäminen sai jäädä, ja luonnoksista hän muokkasi Lemminkäissarjaa.

Oopperasuunnitelman vuosina valmistui useita muitakin teoksia: Viipurin osakunta tilasi häneltä musiikin Karjalan historiasta kertoviin kuvaelmiin. Syntyi Karelia-näyttämömusiikki, jonka aineksista Sibelius muokkasi myöhemmin Karelia-sarjan. Näyttämömusiikilla ja varsinkin siitä nopeasti muokatulla, nykyistä pidemmällä sarjalla oli hyvä vastaanotto Helsingin kriitikkopiireissä. Ylioppilaskunnan Laulajien sävellyskilpailussa Sibelius jäi kuitenkin toiseksi Rakastavallaan. Voiton vei hänen entinen opettajansa Emil Genetz isänmaallisella Hakkapeliitat-laululla.

Kesän Bayreuth-matkan jälkeen Sibelius sai arveluttavaa julkisuutta, kun Axel Gallén ripusti syysnäyttelyyn Symposion-taulun, jossa Sibelius, Kajanus, Gallén sekä nukahtanut ”porvari” istuvat ravintolassa munkkiliköörin äärellä ja katselevat Osiriksen siipiä syvästi symbolisen taustan hohteessa.

Axel Gallénin ensimmäinen versio ns. ”Kajustaflan” Symposion-aiheesta. Vasemmalta Axel Gallén, Oskar Merikanto, Robert Kajanus ja Jean Sibelius.

Sibelius joutui taulun vuoksi juopon taiteilijan kirjoihin. Jopa hänen luotonsaantinsa vaikeutui. Säveltäjä muisteli kuitenkin Symposion-iltoja hyvällä. ”Symposion-illat antoivat minulle paljon tuona aikana, jolloin muuten olisin ollut enemmän tai vähemmän yksin.”

Loppuvuodesta 1894 perheeseen syntyi toinen tytär, Ruth. Sibelius viihtyi hetken entistä paremmin kotonaan työpöydän ääressä. Maaliskuussa 1895 kantaesitettiin Metsänhaltijattaren ”ensimmäinen skizzi”, eli melodraama lausujalle, jousille, kahdelle käyrätorvelle ja pianolle. Metsänhaltijattaren orkesteriversio esitettiin 17. huhtikuuta. Nyt eroottissävyisen teoksen wagneriaaniset piirteet paljastuivat selvemmin. Metsänhaltijatar unohtui myöhemmin vuosikymmeniksi, kunnes Osmo Vänskän johtama Lahden kaupunginorkesterin levytys teki siitä pienen mediatapauksen 1990-luvulla.

Sibeliuksen työ tähtäsi kuitenkin Lemminkäissarjaan, ja syksyllä 1895 hän hankki velkatilanteesta huolimatta virkavapautta musiikkiopistosta saadakseen teoksen valmiiksi. Teos oli harjoitusvalmis huhtikuun alussa 1896, mutta Kajanuksen orkesteri oli edelleen epäileväinen. Esitys oli lopulta yleisömenestys, mutta arviot erimielisiä. Oskar Merikanto ylisti teosta, mutta Karl Flodinilla oli jo nyt varauksia: esimerkiksi Tuonelan joutsenen englannintorvisoolo oli hänestä ”kolossaalisen pitkä ja ikävystyttävä”.

Aleksander Järnefelt kuoli päivä Lemminkäisen kantaesityksen jälkeen. Ryhmäkuvassa seisomassa Arvid, Armas, Eero ja hänen vaimonsa Saimi Järnefelt. Istumasssa Aino Sibelius, Elisabeth Järnefelt, Jean Sibelius, Emmy (Arvidin vaimo) ja Eero (Arvidin poika), Elli Järnefelt (Ainon sisar), Mikael Clodt (Elisabethin veli) ja Kasper Järnefelt.

Välitöinään Sibelius teki Kruunajaiskantaatin yliopistolle, mutta kantaesitys 2. marraskuuta 1896 meni piloille erään muusikon juopumuksen vuoksi. Sibelius jatkoi säveltämällä yksinäytöksisen oopperan Neito tornissa. Yleisö oli jo taipunut Sibeliuksen kannalle, mutta kriitikoilla oli jälleen myös varauksia. Sibelius kielsi oopperansa esittämisen pian marraskuisen kantaesityksen jälkeen. Sen alkusoittoa hän johti kuitenkin vielä vuosia myöhemmin.

25. marraskuuta 1896 Sibelius pyrki Richard Faltinin seuraajaksi Helsingin yliopiston musiikinopettajan virkaan. Koeluennon aihe oli kansanmusiikki ja sen vaikutus säveltaiteeseen. ”Omituinen yhdenkaltaisuus vallitsee meidän aikamme ja Bachia edeltäneen vuosisadan välillä. Silloin olivat kirkkosävellajit hajoamistilassa. Ne eivät saattaneet pitää pintaansa sen takia että olivat konstruoituja ja vailla lujaa pohjaa. Ne saivat antaa sijaa tonaalisuudelle, jolla oli oma perustansa ikivanhassa kansanlaulussa. Nyt näkyy selvästi, että meidän moderni tonaalisuutemme horjuu”, Sibelius luennoi.

”Mutta – ei tule mennä repimään alas vanhaa ellei ole panna sen tilalle jotakin uutta. Tämä ei onnistu sillä tapaa, että rakennetaan säveljärjestelmä – se on löydettävä elävänä kansansävelestä.”

”Menen niin pitkälle tässä väitteessä, että kaikki nk. mielenkiintoiset käänteet, modulaatiot ym. ovat vain ohimenevästi arvokkaita, ellei niiden siemen ole kansanmusiikissa.”

Koeluento oli hieman mosaiikkimainen, mutta Sibeliusta päätettiin ehdottaa virkaan. Robert Kajanus teki kuitenkin valituksen ja voitti lopulta taistelun. Tämä viilensi ystävysten välejä tuntuvasti. Vaikka yhteistyö jatkui, Sibelius tunsi tästä lähtien myös epäluuloa Kajanusta kohtaan ja purki ristiriitaisia tunteitaan usein muistiinpanoihinsa.

Näin Symposion-piirin ydinkolmikko oli hajonnut: Gallen-Kallela oli usein ulkomailla tai erämaassa. Kajanus ja Sibelius koettiin nyt kilpailijoiksi, vaikka he jatkoivatkin yhteistyötä. Symposion-vuosien kiihkein vaihe oli päättynyt jo vuoden 1894 lopussa, ja nyt Symposionin yhteisöllisyyden tunne katosi lopullisesti.

”Minä valmistauduin kulkemaan omaa tietäni”, Sibelius muisteli. ”1890-luvun tunnelma ei palannut.”