Axel Gallénin ”Kajustaflan”. Vasemmalta Axel Gallén, Oskar Merikanto, Robert Kajanus ja Jean Sibelius. Gallén muokkasi myöhemmin siistimmän Symposion-version.

Kuuluisin Sibeliuksen taiteilijayhteisöistä oli eittämättä Symposion-piiri, jonka ydinjäseniin kuuluivat säveltäjän lisäksi Robert Kajanus ja Axel Gallén (myöhemmin Akseli Gallen-Kallela).
Symposion-taiteilijapiiri alkoi muotoutua talvella 1892, kun Sibelius oli muuttanut Helsinkiin. Illanviettoja Kajanuksen ja kumppanien kanssa pidettiin aluksi esimerkiksi lukkarikoulun johtajan Lorenz Nikolai Achtén ja hänen lahjakkaan laulajatarvaimonsa Emmyn kotona. Murrosikäinen Aino-tytär, tuleva huippulaulaja, muisti Sibeliuksen tältä ajalta.

”Kajanus oli isäni ystäviä ja kävi toisinaan kodissamme. Mutta kun ’sakki’ joskus yöllä soitti ovikelloa ja isäni komensi pöydälle kahvia ja konjakkia, ei äitini, vuoteesta noustuaan, jaksanut kohota samaan mielialaan ja ottaa asiaa huumorin kannalta. ’Sakkiin’ kuului m.m. Jean Sibelius, joka äkkinäisen luomisinnon valtaamana päistikkaa tahtoi heittäytyä jonkin kunnon pianon eteen todetakseen, kaikuisivatko sävelet todellisuudessa yhtä ihmeellisinä kuin hänen mielessään.”

Aviovaimojen paheksunta siirsi istunnot kodeista ravintoloihin. Kajanus ja Gallén kiehtoivat Sibeliusta, ja piirin satunnaisiin ulkojäseniin kuuluivat esimerkiksi Armas Järnefelt, Adolf Paul sekä Gallénin lankomies Mikko Slöör. Armas ja Adolf olivat tosin usein ulkomailla. Runoilija Eino Leino ei ollut Symposion-piirin jäsen, vaikka näin on usein väitetty. Leino täytti 1892 peräti 14 vuotta. Hän ei myöskään ollut mallina Gallénin Symposion-taulun ”nukkuvan porvarin” hahmolle, sillä taulua tehtäessä Eino oli vain 16-vuotias poikanen, ei kuvassa näkyvä vahvaniskainen mies.

Symposion-piirin ydinkolmikon johtohahmo oli Robert Kajanus, muita vuosikymmen vanhempi kapellimestari ja säveltäjä. Kajanuksen elämänkokemukseen mahtui jo kahden vaimon sekä esikoistyttären kuolema, ja tämä kaikki oli kovettanut entistä nuorta idealistia. Kajanuksen kolmas avioliitto Lilli-vaimon kanssa oli hyvin myrskyisä. Aviomies purki paineita iltaisin ravintoloissa.

Gallen-Kallela puolestaan oli vielä tuolloin valoisampi luonne. ”Taiteilijauran koettelemukset ja pettymykset eivät olleet häntä murtaneet, hän oli täynnänsä optimismia, taistelukykyä ja luomisvoimaa”, Sibelius muisteli 1935. ”Hän oli puhelias ja vilkaas ja elostutti yhdessäolomme mainioilla kertomuksilla opintomatkoiltaan. Hän oli nähnyt varsin paljon maailmaa ja ymmärsi käyttää hyväkseen elämyksiä, humoristisia yhtä hyvin kuin muitakin.”

Yhdessä kolmikko pohti varmastikin Kalevalan merkitystä suomalaiselle uudelle taiteelle ja halusi olla kehittämässä kulttuurisesti edistyksellisen Päivälehden lähipiirissä kehittynyttä Nuoren Suomen aatetta. Myös ajan filosofiset virtaukset kiinnostivat Nietzscheä myöten, vaikka nuorten miesten tietämys ei aina vastannutkaan intomieltä. Tähän viittaa esimerkiksi piiriin ulkojäsenenä ollut saksalainen mestariviulisti Willy Burmester, joka oli syksyllä 1892 pestautunut Kajanuksen orkesterin toiseksi konserttimestariksi. Hän muisteli Symposion-istuntoja seuraavasti:

”Elämääni rikastuttaviksi ystävikseni sain silloin vielä tuntemattomia, mutta hyvin kunnianhimoisia kirjailijoita, taidemaalareita ja muusikkoja. Filosofoimme ja kiistelimme teorioista, jotka nyt [vuonna 1926] hymyilyttäisivät minua. Mutta näitä sukulaissieluisten ja kuitenkin niin erilaisten persoonallisuuksien keskusteluja ei voi vähätellä, sillä ne olivat innoittavaa älyllistä voimistelua.
Tapasimme konserttien päätteeksi erillisessä huoneessa kantapaikassamme. Saksalainen punssi, Benediktiini [munkkilikööri] ja sikarit herättivät halun muuttaa uinuva tunnelma ajatustenvaihdoksi.
Tuskin on tarpeen korostaa, että musiikilliset improvisaatiot toivat miellyttävää vaihtelua eloisiin keskusteluihimme. Kerran kuuntelimme flyygelin ympärillä todelliseen taiteeseen syvälle uponneina Alfred Reisenauerin nerokasta soittoa (…) eikä tämä Lisztin oppilas ja taiteilija Jumalan armosta ollut valinnut huonoa kuulijakuntaa. Flyygelin ympärillä seisoivat henkevä ihminen ja muusikko Kajanus, nerokas, tulisieluinen Sibelius, kuuluisa taidemaalari Gallén, kuuluisan Die Tänzerin Barberinan ja monien muiden tunnettujen teoksen kirjailija Adolf Paul, erinomainen muusikko [Oskar] Merikanto, Armas Järnefelt sekä monia muita taiteeltaan arvokkaita nuoria miehiä! (…) Kerran soitin kodissani Reisenauerin kanssa kaikille näille suuruuksille iltakahdeksasta aamuviiteen kymmenen Beethovenin, kolme Brahmsin sonaattia ja kaksi Griegin sonaattia.”

Gallénin pikakuva keväältä 1893 korostaa piirin huvittelevaa luonnetta. ”Piristyin melkoisesti illan kuluessa, varsinkin sitten, kun Kajanus ja Sibelius saapuivat. On kerrassaan väistämätöntä joskus saada rentoutua”, hän kirjoitti.

Vuoden 1894 alku oli kiihkeintä Symposion-vaihetta. Näiltä ajoilta on peräisin tunnetuin Sibelius-kasku, josta liikkuu kymmeniä muunnelmia. Sen mukaan Robert Kajanus kävi kesken Kämpin ryyppäjäisten johtamassa konsertin Pietarissa. Palattuaan hän pistäytyi Kämpissä ja näki muut piirin jäsenet edelleen saman pöydän ääressä. ”Mitä sinä Kajus koko ajan niissä ovissa kolaat. Istu alas ja juo niin kuin muutkin”, Sibeliuksen väitetään sanoneen.
Taidemaalari Sigurd Wettenhovi-Aspan versioi vitsiä vuonna 1929 seuraavasti:

”Kerran hän [Armas Järnefelt] matkusti hamaan Pietariin asti johtamaan konserttia. Hän viipyi siellä kokonaista kaksi päivää, mutta kun hän yleensä oli verraten vähäpuheinen, ei hänen poissaoloaan erikoisesti huomattu tuossa mainiossa seurassa. Ainakaan Sibelius oli tuskin tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että lankomies oli poissa. Palattuaan Helsinkiin veli Armas tuumi tähän tapaan: ’Tietysti nerokokoomuksen täysi-istunto jatkuu edelleen.’ Eikä hän erehtynytkään, ja kun hän jälleen astui huoneeseen mukanaan uudet laakeriseppeleensä, jotka hän tietysti mielellään näytti tovereilleen, Sibelius kiinnitti tutkivat siniset silmänsä lankomieheen sanoen:
— No? Oletko taas käynyt puhelimessa?
Niinkuin näet, vastasi Järnefelt. Soitin pari laakeriseppelettä Pietarista.”

Sibelius itse korosti, että istunnoissa puhuttiin taiteesta eikä pelkästään ryypätty. Vielä 1950 hän muisteli innoissaan 1890-luvun idealismia, jolloin taiteilijat eivät puhuneet rahasta tai vuokranmaksusta, vaan itse taiteesta. Sibeliuksen mielestä jopa 1890-luvun liikemiehet olivat taiteentuntijoita ja maksoivat mieluusti pöydän antimet päästessään pakisemaan taiteilijoiden kanssa uusista suuntauksista.

Gallén muutti tammikuun lopulla 1894 Sääksmäelle, ja Symposion-kolmikko hajosi hetkeksi. Vuoden aikana Gallén kuitenkin ikuisti ydinkolmikon pariinkiin teokseen, Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmissa nykyisin olevaan ”Kajustaflaniin”, jota on kutsuttu myös Probleemiksi ja Symposion-taulun luonnokseksi sekä itse Symposion-tauluun, joka näyttää aiheen viimeistellymmältä ja siistitymmältä versiolta. Tässä teoksessa taiteilijat vaikuttavat vähemmän huumaantuneilta ja arvokkaammilta kuin ”Kajustaflanissa”.

”Kajustaflanissa” on kuvattu pöydällä istuvan alastoman hahmon jalat ja kädet polvien ympärillä, kiivaan näköinen Gallén, lanttu mallina maalattu Oskar Merikannon pilakuva, filosofinen Kajanus ja kovin rypeneen oloinen Sibelius. Pöydällä on melkoisesti tyhjiä laseja ja pulloja, esimerkiksi benediktiiniläislikööriä, jota kutsuttiin ”munkiksi”.
Viimeistellymmässä versiossa Sibelius, Kajanus, Gallén sekä nukahtanut ”porvari” istuvat ravintolassa munkkiliköörin äärellä. Nuoret nerot katselevat Osiriksen siipiä syvästi symbolisen taustan hohteessa.

Gallénin selitykset nukkuvasta henkilöstä vaihtelivat. ”Hoitelin Merikannon, sen lanttupään, antamalla hänen nukahtaa pöytään”, taiteilija kirjoitti Louis Sparrelle 28. huhtikuuta 1894. Myöhemmin selitys nukkuvasta hahmosta muuttui syvällisemmäksi. ”Porvarilla” ei ollutkaan suoraa esikuvaa todellisuudessa, vaan Gallén halusi kuvata ihmistyyppiä, joka ei kyennyt kapuamaan nerojen tikkaita, vaan väsyy kesken ja nukahtaa silloin, kun toiset heräävät – kenties alkoholinkin inspiroimina – kuulemaan ikuisuuden ääniä. ”Porvarin” malleina istuivat vuorollaan ainakin Mikko Slöör, Oskar Merikanto ja Adolf Paul.

Kriitikot riemastuivat. Uusi Suometar kutsui Gallénia näyttelyn kauhukakaraksi. ”Sekä yö että pullot ovat hyvästi kuluneet, koska sikarit ovat varisseet herrojen sormista ja kolmas toveri on jo nukahtanut munkin [benediktiiniläisliköörin], tuon aamuöisen myöhäisen toverin ääreen”, lehti naljaili.
Päivälehden Kasimir Leino oli ”omille pojille” myönteisempi. ”Että tässä todellakin vapailla aatteen vesillä liikutaan, sitä on taiteilija vielä tahtonut huomauttaa maalaamalla seinien asemasta tähtikirkkaan sinisen taivaan miehiä ympäröimään”, Eino Leinon isoveli kirjoitti.
Albert Edelfeltiä symbolismi vain tympi. Hän ei uskonut ”morfiinin jäytämään, teosofiseen, spiritistiseen, seksuaalisesti abnormiin” taiteeseen. Voidaan toki kiistellä siitä, onko Symposion symbolistinen ja viittasiko Edelfelt muiden muassa tähän tauluun lausunnollaan.

2000-luvun alussa Janne Gallen-Kallela-Sirén on osoittanut teoksen mahdollisia yhteyksiä Rubensin Neljä filosofia ja Senecan rintakuva -teokseen ja torjunut teosten mahdollisen symbolismin. Hänestä maalauksen tausta viittaa pikemminkin Raamattuun ja Apostolien tekoihin 2:12-21, jossa puhutaan Jumalan hengen vuodattamisesta lihan päälle ja tämän yhteydessä näkyvästä verestä, tulesta, savupatsaista, auringon pimentymisestä ja kuun muuttumisesta vereksi. Taidehistorioitsijoiden kiista taulujen merkityksestä jatkunee.

Tällaisia hienouksia harva aikalainen pohdiskeli: heille taulu kuvasi tunnettuja taiteilijoita humaltuneena epäsovinnaisessa ja radikaalissa maalauksessa. Probleemi- eli Symposion-taulu oli Gallénin mukaan ”pommi”, jonka ”kaikki sirpaleet putoavat tietysti lopulta omaan niskaani, mutta kyllä minä taidan kestää”. Osa sirpaleista osui myös Sibeliukseen, joka joutui taulun vuoksi juopon dekadentin kirjoihin.

Näyttelyn avajaisten jälkeen Symposion-istunnot hiipuivat. Gallén vetäytyi Ruovedelle ateljeehensa. Hänen paheellinen maineensa vaikeutti teosten myyntiä yksityiskoteihin. Sibeliukselle Symposion-vaiheesta jäi kuitenkin hyvä muisto.

”Istuntomme olivat tavattoman antoisia. (…) Pohdimme kaikkea maan ja taivaan välillä, probleemat syttyivät ja sinkoilivat, mutta aina optimistisessa ja vapauttavassa hengessä. Oli raivattava tietä uusille aatteille kaikilla aloilla. Symposion-illat antoivat minulle paljon tuona aikana, jolloin muuten olisin ollut enemmän tai vähemmän yksin. (…) Symposion-aikaa kesti syksystä 1892 vuoteen 1895. Sitten Gallen-Kallela matkusti ulkomaille, ja minä valmistauduin kulkemaan omia teitäni. 90-luvun tunnelma ei palannut.”