Kurkkuleikkauksen jälkeen alkoivat Aino Sibeliuksen elämän ”onnellisimmat vuodet”, kuten hän myöhemmin kertoi Sibeliuksen yksityissihteerille Santeri Levakselle. Raitistunut Sibelius pysytteli entistä enemmän kotonaan ja sävelsi sisäänpäinkääntyneitä mestariteoksia. Kuolemanpelko, velkataakka ja perheen sairastelut aiheuttivat stressiä, mutta muuten perhe-elämä kukoisti.
”Isän kanssa hän [Aino] joskus hassutteli”, muisteli tytär Katarina Ilves myöhemmin. ”Heillä oli keskenään kaikenlaista. He saattoivat esimerkiksi yhtäkkiä alkaa tanssia valssia ilman musiikkia nykyisessä ruokahuoneessa.” Perheonnea kasvatti viidennen tyttären Margaretan syntymä.
Sibelius oli vaihteeksi lupautunut opettamaan paria lahjakasta säveltäjää, Toivo Kuulaa ja Leevi Madetojaa. Oppitunteja oli harvakseltaan ja hän saattoi keskittyä loppuvuonna 1908 Öisen ratsastuksen ja auringonnousun säveltämiseen varsin täysipainoisesti. Hän lähetti teoksen Pietariin kapellimestari Aleksander Silotille marraskuun lopulla. Siloti johti kantaesityksen vuoden 1909 alussa, mutta arvostelut olivat tyrmäävät. Novoje Vremja -lehti kyseli tympääntyneenä, ”kuka se oikeastaan ratsastaa ja minkä tähden”.
Sibelius jatkoi kuunnellen sisäisiä ääniään. Hän valmisteli uutta jousikvartettoa, ensimmäistä ja ainoaa lajissaan sitten opiskeluvuosien. Työ jatkui Lontoossa helmikuussa. Rosa Newmarch ilahtui Sibeliuksen uudesta, raittiista olemuksesta.
”Hän todellakin työskenteli kovasti Lontoossa”, Newmarch muisteli. ”Viime vuonna olin erittäin tyytymätön häneen; hän antoi elämänsä ajautua pois mielensä ja sielunsa kontrollista ja antautui itsetuhoon, jota hän ei olisi enää voinut kestää muutamaa vuotta enempää. Mutta teidän miehenne, rakas Madame, on todella suuri ja rakastettava luonne. Vähäisempi mies olisi vajonnut syvyyksiin, mutta hän on voittanut tämän heikkoutensa”, hän kehaisi kirjeessä Aino Sibeliukselle.
Sibelius johti Lontoossa Sadun ja Finlandian loisteliaasti. ”Varsinkin Finlandia esitettiin tavalla, jolle harvoin on voitu vetää vertoja”, ihasteli Standard. Sibelius käväisi myös Cheltenhamissa, jossa kuultiin Valse triste ja Kevätlaulu. Menestys oli sielläkin hyvä.
Lontoossa Sibelius tapasi myös Claude Debussyn, joka lausui hänelle kohteliaisuuksia. Matkan ainoa takaisku koettiin Music Clubilla, jonka yksityistilaisuudessa Sibeliuksen lyhyet tilapäisteokset närkästyttivät esimerkiksi säveltäjä Arnold Baxia vaatimattomuudellaan.
Sibelius ryhtyi pitämään Lontoon-vierailun aikana päiväkirjaa. Aluksi hän kirjoitti ylös kaikki vekselinsä, joita oli noin 55 000 markan eli lähes 170 000 nykyeuron verran. Pitkäaikaisia lainoja hän ei laskenut mukaan. Ne lisäsivät saldoa 100 000 nykyeurolla.
Breitkopf & Härtel ryhtyi nyt suunnittelemaan Sibeliuksen kaappaamista takaisin talliinsa. Oskar von Hase matkusti Lontooseen neuvottelemaan säveltäjän kanssa. Luvassa olisi vakituista yhteistyötä ilman stressaavia aikarajoja. Sibelius olikin ehtinyt kyllästyä Lienaun ruuvipenkkiin, jossa sinänsä hyvä vuosikorvaus myönnettiin periaatteessa vasta, kun säveltäjä oli toimittanut neljä suurehkoa teosta vuodessa. Säveltäjä solmi uuden sopimuksen von Hasen kanssa.
Lontoosta Sibelius jatkoi Pariisiin, mutta ei tälläkään kertaa onnistunut saamaan hyviä musiikillisia yhteyksiä Ranskan pääkaupunkiin. Matka jatkui Berliiniin, jossa lääkäri totesi kurkun parantuneen. Helpottunut Sibelius luovutti Voces intimae –kvarteton Lienaulle. ”Siitä tuli ihana. Ihan semmoinen joka saa hymyn huulille vieläpä kuolinhetkenä. En sano muuta”, Sibelius kirjoitti itsevarmasti Ainolle.
Berliinissä hän sai idean uuteen teokseen. Nopeasti Bar Richessä kyhätty kahdeksan tahdin luonnos sisältää Luonnottaren alkuidun. Sibelius jätti idean muhimaan alitajuntaansa ja valmisteli kaupungissa opuksen 57 lauluja, joilla hän lopulta vapautui Lienaun sopimuksesta. John Munsterhjelm ikuisti hänet Berliinissä rintakuvaan, joka on nykyisin nähtävissä Ainolassa.
Sibelius sävelsi loppuvuonna 1909 useita pieniä teoksia, esimerkiksi kymmenen pianokappaletta opukseen 58. Suurempi teos alkoi muotoutua syksyisellä matkalla ”Suomalaiselle vuorelle” Kolille Joensuun lähistöllä. Sibelius ihasteli maisemia lankonsa, taidemaalari Eero Järnefeltin kanssa. Hän piti Kolia yhtenä elämänsä suurimmista kokemuksista.
Sibelius kääntyi nyt yhä enemmän sisäisen luovuutensa maailmaan. ”Kaupungissa en enää tuntenut olevani kotonani. Elämäni solitude [yksinäisyys] alkaa”, hän kirjoitti päiväkirjaansa 10. tammikuuta 1910. Hän jatkoi viimeistelemällä pitkään valmisteilla olleen In memoriam-teoksen.
Sävellykset matkustivat hänen puolestaan maailmalla. Helmikuussa 1910 Felix Weingartner johti helmikuussa Wienissä toisen sinfonian. Kriitikko Julius Korngold totesi teoksen ”mieltäkiinnittäväksi tuttavuudeksi”, jossa säveltäjä käsittelee ”kansallista ainestaan nerokkaalla tekniikalla”.
Voces intimae kantaesitettiin musiikkiopiston konsertissa 25. huhtikuuta melkein vuosi valmistumisensa jälkeen. ”Säwellys herätti wilkasta huomiota, ja se kuuluukin epäilemättä nerokkaimpiin tuotteisiin alallansa. Se ei ole mikään säwellys suurelle yleisölle, siksi omituinen ja tawallisuudesta poikkeawa se on”, Helsingin Sanomat kirjoitti.
Sibelius pääsi keväällä vauhtiin neljännen sinfonian sävellystyössä, mutta taloudellinen tilanne vaati myös pikkukappaleiden tekoa. ”Täytyy yhdistää suurta ja pientä. Sinfonioita ja lauluja”, hän tuumi päiväkirjassaan 16. toukokuuta. Henkilökohtainen konkurssi oli jo useita kertoja vältetty ainoastaan Axel Carpelanin patistamien mesenaattien avustuksilla.
Sibelius oli tyylillisessä tienhaarassa, ja päiväkirja täyttyi pohdiskelevista merkinnöistä: ”Täytyy aloittaa kontrapunktiopinnot (…) Kaikki todelliset lahjakkuudet ovat itseopiskelun ja -kurin avulla kulkeneet tiensä ad astra [tähtiin].”
Lokakuussa säveltäjä vieraili Kristianiassa eli nykyisessä Oslossa johtamassa teoksiaan. Konsertti onnistui säveltäjän mielestä kuitenkin erinomaisesti, vaikka ohjelma oli hyvin vaativa: Öinen ratsastus ja auringonnousu, sarja Joutsikin musiikista, Dryadi, In memoriam ja väliajan jälkeen takuuvarma toinen sinfonia. Pieni, lähes impressionistinen Dryadi ja dramaattinen In memoriam kuultiin kantaesityksinä.
Yleisö innostui, Valse triste soitettiin ylimääräisenä. Tidens Tegnin A. A. kehui säveltäjän omaperäistä mielikuvitusta ja toisen sinfonian mestaruutta. ”Niin loisteliasta ja sisällöllisesti ajatusrikasta kuin viimeinen osa kuulee erittäin harvoin modernissa musiikissa”, nimimerkki ihasteli. Verdens Gang kehui toista sinfoniaa, mutta piti ensimmäistä teemoiltaan merkittävämpänä. Örebladetin Ulrik Mörkin mukaan säveltäjä vain pyöritteli raskaita orkesterimassoja epämääräisesti edestakaisin pystymättä keskittymään. Aftonpostenin Otto Winter-Hjelm oli murhaavin. Hänen mielestään In memoriam ”menettää paljon liiallisen vaikutuksen tavoittelun vuoksi eikä Sinfonia 2 tunnu minusta sinfoniselta samasta syystä”.
Sibelius matkusti Kristianiasta Berliiniin. Hän sai valmiiksi Tulen synnyn muokkaustyön, takoi neljännen sinfonian kolmatta osaa ja tapasi useita säveltäjiä ja ystäviään. ”Tuntuu kaikki niin inhoittavan pikkumaiselta. Sittenkin on J:pää paras vaikka olisikin pimeätä ja kylmää”, Sibelius kirjoitti.
Marraskuun alussa Sibelius oli jälleen Järvenpäässä ja sävelsi neljännen sinfonian finaalia. Hän oli aikaisemmin suostunut yhteiselle Euroopan-kiertueelle laulajatar Aino Acktén kanssa, mutta neljännen sinfonian sävellystyö tuntui nyt tärkeämmältä. Hän peruutti kiertueen Acktén tyrmistykseksi. Myös Acktélle luvattu orkesterilaulu Edgar Allan Poen synkeään Korppi-runoon jäi säveltämättä, mutta laulun luonnoksista siirtyi aiheita neljänteen sinfoniaan.
Vuosi 1911 alkoi sinfonian viimeistelytyössä. Sen katkaisi kiertue Göteborgiin ja Riikaan. Vasta nyt hän johti itse teoksiaan Ruotsissa. Varsinkin Göteborgin konsertit olivat valtavia menestyksiä, ja kriitikotkin olivat hurmiossa: jopa kolmas sinfonia sai syvää ymmärrystä.
Huhtikuussa Sibeliuksen neljäs sinfonia valmistui. Säveltäjä hämmensi uudella, sisäistyneellä tyylillään ja ylinousevaa kvarttia eli tritonusta hyödyntävillä harmonioillaan orkesterimuusikoita. Hän kysyi harjoituksissa Hugo Aurelta ymmärsikö tämä sinfoniaa. ”En oikein”, vastasi rehellinen muusikko ja puhtaaksikirjoittaja. ”Kuinka sitten yleisö ymmärtäisi”, Sibelius ihmetteli.
Konsertissa Sibelius johti järkähtämättömästi. Kuulijat olivat kuitenkin odotetun hämmentyneitä, joskin seppeleiden kannon aikana kajahteli bravo-huutoja. Sibeliuksen poistuessa Ylioppilaskunnan Laulajat esitti hänelle Paciuksen Suomen laulun, ja Heikki Klemetti piti kiitospuheen. Aino Sibeliusta se ei hämännyt. ”Vältteleviä katseita, päänpudistuksia, hämillisiä tai ironisia hymyjä. Monia onnittelijoita ei taiteilijahuoneeseen tullut”, hän muisteli myöhemmin.
Sibelius johti neljännen sinfonian vielä toiselle loppuunmyydylle salille. Yleisö osoitti villisti suosiotaan konsertin jälkeen. Ilmeisesti se halusi näyttää, että Sibeliusta rakastettiin, vaikka hänen uusinta teostaan ei ymmärrettykään.
Kriitikot olivat hämillään. Nimimerkki Bis eli Karl Fredrik Wasenius yritti tehdä teosta ymmärrettävämmäksi kertomalla lukijoilleen, että musiikki kuvaa matkaa Kolille. Tämän Sibelius kiisti närkästyneenä. Uuden Suomettaren Evert Katila halveksi Bisin näkemystä. Hän ihaili teosta ja piti sinfoniaa sodanjulistuksena ”sitä pintapuolisuutta, ulkonaisten keinojen ihailua, tyhjiä mahtivaikutuksia ja aineellisuuden ylivaltaa vastaan, mikä on nielemässä nykyaikaisen musiikkin”. Säveltäjä suhtautui tyynesti ristiriitaiseen vastaanottoon. ”Konsertoinut hyvin”, hän kirjoitti. Sibelius muistutti itselleen, että suuret säveltäjät olivat aina joutuneet kärsimään väärinymmärryksistä omana aikanaan. ”Millä oikeudella vaadin itselleni erilaista kohtaloa, kuin muut suuret lahjakkuudet ennen minua?” hän kysyi.
Kesällä 1911 Ainolaa remontoitiin, koska perhe tarvitsi lisää tilaa. Heidi-tytär syntyi 20. kesäkuuta, ja yläkerta valmistui asumiskelpoiseksi syyskuussa. Yläkerran työhuoneessa Sibelius muokkasi ensimmäiseksi sarjan Sanomalehdistöpäivien musiikista vuodelta 1899. Sarja sai nimekseen Scènes historiques eli Historiallisia kuvia. Sen osat All’overtura, Scena ja Festivo valmistuivat 24. syyskuuta.
Kuukausi myöhemmin Sibelius lähti Berliiniin ja jatkoi hetken mielijohteesta Pariisiin. ”Vai Pariisissa. No hyvä vaan kunhan viihdyt. Sinä olet sinä, etkä siitä muutu”, Aino kommentoi.
Sibelius kuuli Pariisissa esimerkiksi Richard Straussin Salomen, jonka instrumentaatiota hän piti nerokkaana. Sibelius tapasi kaupungissa monia taiteilijoita ja ystäviään, mutta hänen musiikkiaan esitettiin kaupungissa edelleen harvakseltaan.
Sibelius palasi kotiin syntymäpäiväkseen, ja päiväkirja täyttyi synkistä merkinnöistä: ”Kotirauhani ja perheonneni ovat lopussa sen vuoksi, etten kykene ansaitsemaan rahaa ja siten minulla ei ole sitä aina kun sitä tarvittaisiin. Lykkäyksen seurauksena kyyneleitä, huonoa tuulta yms. Mikä helvetti (…) Älä mene naimisiin, jollet pysty tarjoamaan tulevalle vaimollesi sitä mihin hän on tottunut. Samaa palvelusväkeä, samaa ruokaa, samoja vaatteita, samoja – sanalla sanoen – tuloja.” Valitusvirsi oli epäoikeudenmukainen, ja Aino Sibelius kirjoittikin sivulle ruotsiksi myöhemmin oman merkintänsä: ”Voimakas vastalauseeni.”
Sibeliuksen synkeät merkinnät olivat tyypillisiä vuoden pimeimmälle ajalle. Hän kärsi kaamosmasennuksesta ja oli usein synkimmillään syntymäpäivänsä 8. joulukuuta alla. Joulu piristi yleensä säveltäjää, ja parhaimpaan työvireeseensä hän pääsi alkukeväästä.
Alkuvuonna 1912 Sibelius viimeistelikin Rakastavan uuden version jousille ja patarummuille, sävelsi Uusmaalaisten laulua ja muokkasi Historiallisia kuvia II -sarjaa.
Hän pohti myös mielenkiintoista tarjousta: Wienin musiikkiakatemia tarjosi hänelle sävellyksen professuuria, koska Robert Fuchs, Sibeliuksen entinen opettaja, oli vetäytymässä eläkkeelle. Varma tulolähde oli tarpeen, mutta hän päätti maaliskuussa hylätä tarjouksen turvatakseen sävellystyönsä.
Hän suunnitteli jo kahta uutta sinfoniaa, viidettä ja kuudetta. Kuudennen sinfonian hän nimesi päiväkirjassaan aluksi Luonnottareksi.
Kevään 1912 suuri sävellystyö oli kuitenkin kolmen lyhyehkön orkesterisävellyksen valmistuminen. Sibelius keksi yhdistää ne sarjaksi ja antoi kokonaisuudelle nimen Scènes historiques II eli Historiallisia kuvia II. Sävellykset valmistuivat juuri ennen kantaesitystä 29. maaliskuuta.
Konsertti oli täydellinen menestys. Neljännen sinfonian kuuleminen selvitti nyt kriitikko Otto Kotilaisen mielestä ”sen kumman ongelmaisuuden, minkä siitä ensi kerralla, konsertissa wuosi sitten, sai”. Historiallisia kuvia II sai Kotilaisen innostumaan. Hän väitti teosta neljännen sinfonian sukulaiseksi ja kehui viimeisen osan ”werratonta wärikkäisyyttä ja temaattisen työn kekseliäisyyttä” Helsingin Sanomissa. Konsertin päätti kymmenen vuoden takainen Livslust naiskuorolle ja orkesterille.
Konsertti uusittiin kahdesti, mutta silti lipuista taisteltiin. Työväentalon konsertin jälkeen Kajanus ojensi Sibeliukselle neljännen sinfonian jälkeen laakeriseppeleen, jossa luki ”Kiitos 20 vuodesta”. Tämä oli tietysti viittaus Kullervon kantaesitykseen.
Robert Kajanus
Kesällä 1912 Sibelius vietti aikaansa Kuhmoisissa ja viimeisteli kolmea pianosonatiiniaan. Syyskuussa säveltäjä matkusti jälleen Isoon-Britanniaan Granville Bantockin kutsusta. Sibelius johti Birminghamin musiikkijuhlilla 1. lokakuuta neljännen sinfoniansa, joka ihastutti asiantuntijoita. Times arvosti Sibeliusta ”huomattavasti merkittävämpänä tekijänä modernissa musiikissa kuin Finlandia ja Satu antoivat aihetta olettaa”.
Kansainväliset esiintymiset jatkuivat marraskuussa Kööpenhaminassa. Hän valitsi konserttiinsa neljännen sinfonian, Historiallisia kuvia II -teoksen sekä Öisen ratsastuksen ja auringonnousun. Kriitikot kiinnittivät huomiota Sibeliuksen vapiseviin käsiin. Hermostuneisuus ja vapina haittasivat häntä jo nyt, ja oire paheni säveltäjän vanhetessa. Sibelius närkästyi syvästi tanskalaislehtien maininnoista.
Vuoden 1913 alkupuolella hän sai kokea pahempaa, kun neljättä sinfoniaa esitettiin maailmalla. Jo joulukuussa 1912 Wienin filharmonikot oli kieltäytynyt soittamasta teosta kapellimestari Felix Weingartnerin aneluista huolimatta. Säveltäjää pidettiin käsittämättömänä modernistina. Helmikuussa Göteborgissa ”äänekkäät paheksunnan ilmaukset vaimensivat muutaman varovaisen taputusyrityksen”, kuten Göteborgin orkesterin ylikapellimestari, säveltäjä Wilhem Stenhammar hänelle kirjoitti.
Maaliskuussa neljäs sinfonia esitettiin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa. Walter Damrosch johti teoksen New Yorkissa ja varoitti yleisöä sävellyksen omituisuudesta etukäteen. Osa yleisöstä pakenikin osien välillä. ”Väärentämätöntä, pelottavan yksilöllistä ja pelottavan aitoa”, Musical America kommentoi. W. M. Humiston totesi tosin samassa lehdessä 9. elokuuta, että Sibeliuksen musiikki kuulostaa ”heikosti koulutetun tai kouluttamattoman amatöörisäveltäjän omituisilta yritelmiltä”.
Vielä lokakuussa Bostonissa vastaanotto oli tyrmistynyt Carl Muckin johtaman konsertin jälkeen. ”Suurimmalta osaltaan Suomen merkittävimmän säveltäjän uusin sinfonia on kaikkein surkeimpien dissonanssien sekasotku. Se ylittää Debussyn surullisimmat ja happamimmat hetket”, kirjoitti Boston Journal. ”Hänen neljäs sinfoniansa on surullinen epäonnistuminen”, paukautti Boston American. ”Käsittely on 1900- tai ehkä 2000-lukua (…) Dissonoiva, alakuloinen mumina ei johtanut oikeastaan minnekään”, moitti Boston Record.
Kritiikki ei ollut vuoden 1913 perspektiivistä poikkeuksellista. Richard Straussin Elektran sanottiin muistuttavan ”ruostuneiden saranoiden narinaa”, ”vauvojen kirkunaa” ja ”rottien vinkunaa”. Claude Debussyn musiikki taas sai vuosikymmenen vaihteessa mainesanoja ”ruma”, ”intohimoton” ja ”impotentti”. Suomalaissäveltäjä oli hyvässä seurassa, musiikillisten uudistajien eturivissä.
Richard Strauss
Sibelius vietti vuoden 1913 Suomessa. Sävellyssatoon kuului hienostunut ja pidättyväinen Bardi, joka sai kantaesityksensä 27. maaliskuuta 1913 Helsingissä. Arviot olivat kunnioittavia, ja myös neljäs sinfonia sai ”suuret suosionosoitukset hywä-huutoineen”.
Kesän ilonaiheisiin kuului vanhimman tyttären Evan häät naapurissa asustaneen Arvi Paloheimon kanssa 10. kesäkuuta Ainolassa. Sibeliuksen työvire vaikutti hyvältä: kesän aikana hän sävelsi yhden suurista mestariteoksistaan, Luonnottaren sopraanolle ja orkesterille. Aino Ackté kantaesitti teoksen Gloucesterin musiikkijuhlilla 10. syyskuuta. Times kiitteli säveltäjää, jolla on ”mitä rikkain mielikuvitus ja ilmeisen yksilöllinen linja”. Suomenkielinen teksti ja pitkään julkaisematta jätetty partituuri haittasivat kuitenkin teoksen juurtumista ohjelmistoon.
Tuttuun tapaan päiväkirjamerkinnät synkkenivät päivien pimetessä. ”Mieleni sairas, ei vähiten välien rikkoutumisen takia kaikkien ystävieni kanssa. Minkä tähden. Virhe kyllä minussa itsessäni”, hän kirjoitti vuoden viimeisenä päivänä.
Ja kuitenkin 1913 oli ollut upea sävellysvuosi. Myös Tanskan kuninkaalliselle teatterille sävelletty Scaramouche-pantomiimimusiikki sekä useat pienemmät teokset kertoivat hänen luomisvoimastaan.
Vuoden 1914 alussa Sibelius lähti Berliiniin runsaaksi kuukaudeksi säveltääkseen ja kuullakseen uutta musiikkia. Kotirintamalla kaikki oli hyvin: ”Koko avioliittomme ja rakkaus vaan kasvaa ja vyöryy yhä suurempana”, hänen puolisonsa kirjoitti.
Sibelius kuuli Berliinissä hyvin kirjavia esityksiä. Paul Juonin viulukonsertto ja Weissmanin pianokonsertto tuntuivat säveltäjästä Sibelius-vaikutteisilta. Enemmän häntä kiinnostivat Debussy, Mahler, Strauss, nuori Korngold sekä Arnold Schönberg. Sibelius taputti innokkaasti Schönbergin kamarisinfonialle osan yleisöstä buuatessa riitasointuiselle teokselle.
”Että voi nähdä asiat näin käy kyllä päinsä. Mutta korvien piinaa se on”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Ainolle ja haastattelijoille hän mainitsi kevään ja kesän aikana usein Schönberg-kiinnostuksestaan ja kehui säveltäjää.
Sibelius sävelsi Aallottarista ensin kolmiosaista hahmotelmaa, jonka säilyneet osat II ja III kantaesitettiin vasta syksyllä 2002 Lahdessa. Seuraavaksi valmistui yksiosainen ”Yale-versio” Des-duurissa, jonka Sibelius lähetti keväällä tilaajalle Norfolkin musiikkijuhlille. Kun säveltäjä päätti matkustaa itse johtamaan kantaesityksen, hän muokkasi teoksen vielä kerran yhtenäisemmäksi ja valitsi sävellajiksi D-duurin. ”Yale-versio” jäi Carl Stoeckelille, joka talletti sen Yalen yliopistoon. Sekin esitettiin vasta syksyllä 2002. Sen sijaan lopullinen D-duuri-versio toi Sibeliukselle menestystä, ja hän nautti matkallaan sekä Stoeckelin ylellisestä vieraanvaraisuudesta että itärannikon parhaista orkesterimuusikoista kootun festivaaliorkesterin tasosta.
Carl Stoeckel isännöi Sibeliusta asunnossaan.
Konsertit olivat Sibeliuksen kapellimestaritaidetta parhaimmillaan. Aallottaret sekä Finlandian ja Valse tristen kaltaiset hitit ihastuttivat yleisöä. ”Konsertin jälkeen vastaanotto oli innokkain, mitä olen koskaan nähnyt”, Stoeckel kirjoitti. ”Koko yleisö ponnahti seisomaan ja hurrasi innokkaasti. Säveltäjä itse oli luultavasti paikan rauhallisin henkilö.”
Henry Krehbiel, yksi Yhdysvaltojen suurista kriitikkonimistä, vahvisti vastaanoton ainutlaatuisuuden. Aallottaret oli hänestä ”merimusiikin kauneimpia luomia, mitä milloinkaan on sävelletty”. Krehbielin mukaan Sibelius oli maailmannero, yhtä vaikuttava ilmestys kuin Richard Strauss tai Arturo Toscanini kapellimestarinkorokkeella.
New York Tribune kutsui Aallottaria ”mestarin tähän asti loistavimmaksi sävellykseksi”. Myös New York Times piti Sibeliuksen esiintymistä Norfolkin musiikkijuhlien huomattavimpana tapauksena. The American kirjoitti hänen olleen jopa Norfolkin kaikkien aikojen kiehtovin ja suosituin esiintyjä.
The Shed, konserttisali Norfolkissa
Sibelius sai Aallottarilla yhdysvaltalaisten kriitikkojen päät kääntymään neljännen sinfonian murskakritiikkien jälkeen. Monet Yhdysvaltojen kriitikot, kapellimestarit ja muut musiikkielämän vaikuttajat tutustuivat Sibeliukseen ja hänen musiikkiinsa juuri Norfolkissa. Heidän innostuksensa näkyi seuraavina vuosikymmeninä, kun Sibelius nousi Yhdysvalloissa suosituimmaksi elävistä säveltäjistä. Suora vaikutus konserttiyleisöön oli vähäisempi, koska Sibelius esiintyi vain Norfolkin musiikkijuhlilla, ei esimerkiksi New Yorkissa ja Bostonissa.
Stoeckelit isännöivät Sibeliusta vielä pitkään konserttien jälkeen. He veivät hänet Niagaran putouksille sekä Yalen yliopistoon, jossa säveltäjä vihittiin kunniatohtoriksi. Sattumalta Sibelius sai Yhdysvaltain matkansa aikana kunniatohtorin arvon myös Helsingin yliopistosta. Aino sai edustaa häntä kotimaan tilaisuudessa.
Sibelius Yalen yliopiston kunniatohtorin asussa
Sibelius oli onnensa huipulla. Hän suunnitteli rahakasta kiertuetta Yhdysvalloissa kenties jo seuraavaksi vuodeksi ja kirjoitti veljelleen velkaongelmien olevan ratkeamassa.
Toisin kuitenkin kävi. Sibelius sai kotimatkallaan kuulla Sarajevon laukauksista, ja kun hän vihdoin ehti kotiin, ensimmäinen maailmansota oli aluillaan. Yhteydenpito saksalaiseen kustantajaan kävi vaikeammaksi, kun Saksa ja Venäjä ajautuivat sotaan. Suomi oli autonomisenakin osa Venäjää ja siten Saksan vihollismaa. Sibelius ei pystynyt pitämään kunnollisia yhteyksiä saksalaiseen kustantajaan, ja myös Yhdysvaltain-matkasta oli luovuttava.
Säveltäjä oli kuunnellut sisäisiä ääniään kurkkuleikkauksen jälkeen. Kun hänen tyylinsä oli muuttumassa harmonioiltaan entistä ymmärrettävämmäksi ja luonne jälleen seurallisemmaksi, maailma sulkeutuikin häneltä sodan vuoksi.