Jean on minun musiikkinimeni.
(JS: Pehr Sibelius 31.3.1886)

Martin Wegelius oli jos kukaan mies paikallaan. (…) Martin oli tavattoman innostunut opettaja.
(Karl Ekman 1935)

Helsinki oli (18)80-luvulla pikkukaupunki. Väkiluku oli vähäinen, kaikki tunsivat toisensa. Mitkään valtiolliset pilvet eivät pimentäneet taivaanrantaa, taloudellisilla asioilla ei ollut yhtä tärkeää merkitystä kuin nyt, ja ihmiset juhlivat perusteellisesti.
(Karl Ekman 1935)

Ei yleensä ollut mitään tyhjempää musiikin maailmassa kuin (18)90-luvun vaihde. Ei tuotettu mitään uutta.
(Karl Ekman 1935)

Työskentelin ankarasti (Albert) Beckerin johdolla [Berliinissä 1889-1890] ja kirjoitin monta sekä vokaali- että instrumentaalifuugaa. Mutta en voinut vastustaa tunnetta, että koko ajan käsittelin asioita, jotka kuuluivat menneisyyteen, ja kärsivällisyyteni pyrki joskus loppumaan. Kestin kuitenkin urhoollisesti loppuun asti enkä kadu sitä jälkeenpäin.
(Karl Ekman 1935)

Alkuperäinen Kajanuksen ”Aino” oli aivan wagnerilaisesti sävelletty, m.m. Väinämöisen kosinta oli esitetty pasuunasoolona.
Kun kuulin sen ensi kertaa [Berliinissä 1890] päätin, että seuraavalla kerralla kun sävelletään kalevalainen teos, olen minä sen tekijä.
(Jussi Jalakselle 31.12.43)

Berliinissä-oleskeluni tärkein merkitys oli epäilemättä se, että sain kuulla niin paljon musiikkia sekä orkesteri- että kamarimusiikin alalta.
(Karl Ekman 1935)

Vihdoinkin olen tullut paikkakunnalle, joka on luotu minua varten!
(JS: Martin Wegelius Wienistä 25.10.1890)

Saat uskoa että Wien on tyylikäs kaupunki. Oikein minun makuuni. Kaikki on isoa ja iloista, valoisaa ja selkeää. Olin eilen kävelyllä 6 tuntia vähän tutustumassa paikkoihin, ja osaankin nyt kulkea aika hyvin vaikka suuntavaistoni onkin huononlainen.
Olen suudellut Sinun kuvaasi ja Sinun kirjettäsi niin että tuossa ne nyt ovat ihan koppuroina minun edessäni.
(JS: Aino Järnefelt 26.10.1891)

Huoneeni on aika iso, ikkunoita on kaksi, ja hyvin korkea. Keskellä lattiaa on flyygeli sen päällä kaikki nuottini, se on kuin vuori. Kalustus käsittää kaksi nojatuolia ja sohvan, jotka joutaisivat eläkkeelle. Ikkunoiden välissä on pieni trymoo, joka lavuaarin ohella on tyylikkäintä koko huoneessa. Vielä on 2 kaappia, 3 pöytää, vuode ja rottinkituoli, jonka hankin ”karaistakseni” itseäni. Kamiinan päällä on savinen pyhimyksenkuva. Näköala on pihalle päin. Talo on 5 kerroksinen. Klo 12 syön ensi kerran, klo 7 toisen so. ilta-aterian. Kahviloissa käydään lehtiä lukemassa ja voi istua ilman että tarvitsee hävetä 2 tuntia yhden kahvikupin ääressä. Suomalaisia lehtiä ei ole missään mutta ruotsalaisista lehdistä saan tietää Suomen uutiset (…)
Minä olen oikein terve. Uudenvuoden aattona olin tovereiden kanssa viftillä [juhlimassa], ja tietysti oli ”jumalallisen” hauskaa. Kyllä juotiin, voit uskoa, Sinun maljojasi, ehkä vähän liikaa.
(JS: Aino Järnefelt Wien 2.1.1891)

Wien oli silloin kauttaaltaan vanha Wien. Johann Strauss nuor. eli vielä, ja usein saattoi nähdä hänen itsensä johtavan valssejaan.
(Karl Ekman 1935)

Minä en ole enää puhdas. Tästä hairahduksesta olen saanut kärsiä fyysisesti ja psyykkisesti.
(JS: Aino Järnefelt 8.2.1891)

Kuten tiedät, minä valehtelen yleensä paljon. Tämä koskee ennen kaikkea syntymävuottani. On niin vaikeaa tunnustaa sitä. Minä olen aina tehnyt itseni 1 á 2 vuotta todellista ikääni nuoremmaksi.
Olen syntynyt Hämeenlinnassa 8. Joulukuuta 1865. (Siis vielä 25 vuotias, pyydän saada huomauttaa) Oltuani idiootti 19 vuotta ja kokeiltuani kaikkea mahdollista, kirjoitin jopa ylioppilaaksikin – valitsin elämänurakseni musiikin. (Säveltänyt olen kuitenkin aivan varhaislapsuudestani alkaen.)
(JS: Albert Edelfelt 28.10.1891)

Sisäiselle kehitykselleni ei (Robert) Fuchsin eikä (Karl) Goldmarkin johdolla suorittamillani opinnoilla [Wienissä 1890-1891]ollut suurta merkitystä. Kaikessa mitä tein, olin ’fremmend Fugl’.
(Karl Ekman 1935)

Alan saada selkeyttä sinfoniaani. Se on aivan erilainen kuin kaikki muu mitä tähän mennessä olen kirjoittanut.
(JS: AS 18.4.1891. Kirjeessä seuraa Kullervon ensimmäisen osan pääteeman aihio F-duurissa)

Pidin komeat kemut ystävilleni saatuani rahalähetyksen kotoa. Siihen kukkaroni sitten tyhjenikin. Silloin myin – vai olisinko kenties pantannut – kaikki muut vaatteeni ja lähdin frakissa kotimatkalle. Siihen aikaan kulki laiva Stettinistä Visbyhyn, ja meillä oli tavattoman hauskaa. Tietysti oli sitten aamulla vähän noloa saapua Tukholmaan juhla-asussa ja nuhruisessa frakkipaidassa En enää muista, ostinko Tukholmassa uudet vaatteet, vai miten kävi. Siellä minulla joka tapauksessa oli ystäviä, jotka päästivät minut pälkähästä.
(Santeri Levas 1960b)