Op. 55 Öinen ratsastus ja auringonnousu, sävelruno.Valmistui 1908; kantaesitys Pietarissa 23.1.1909 (johtajana Alexander Siloti).
”Öinen ratsastus ja auringonnousu. Ratsain Suojärveltä Värtsilään kuutamossa halki öisen korven.”
Näin tiivisti kapellimestari Jussi Jalas muistilappuunsa heinäkuussa 1942 Sibeliuksen paljastuksen, jossa hän kertoi vuonna 1909 kantaesitetyn sävelrunonsa ohjelmallisen alkuperän. Sibelius oli ratsastanut Värtsilään kesällä 1892 runonkeruumatkallaan Karjalassa. Öinen tunnelma oli muhinut hänen alitajunnassaan pitkään. Tosin Suojärveltä Värtsilään oli valtava matka, ja tutkija Markku Hartikainen onkin arvellut, että Sibeliuksen yörupeama olisi todennäköisemmin ollut ratsastus Soanlahdelta Värtsilään.
Muitakin herätteitä saattoi olla. Sibelius luonnosteli sävellyksen perusaihetta jo keväällä 1901 Roomassa, muistinsa mukaan nähtyään Colosseumin kuutamossa. Sibeliuksen sihteeri Santeri Levas arveli sävellyksen liittyvän myös öiseen hevoskyytiin Keravalta Helsinkiin vuosisadan vaihteessa. Sibelius muisteli vuonna 1953, että auringonnousu tuon kyydin aikana oli aivan suurenmoinen taivaan kylpiessä väreissä.
Tärkeintä saattaa kuitenkin olla käsitys, jonka säveltäjä esitti Rosa Newmarchille. Säveltäjän mukaan musiikki käsittelee ”tavallisen ihmisen sisäisiä elämyksiä hänen ratsastaessaan yksinään metsän hämärän läpi; milloin iloisena siitä, että on kahden kesken luonnon kanssa; milloin peloissaan hiljaisuudesta tai sen katkaisevista vieraista äänistä; ei perusteettomia pahoja aavistuksia tuntien, vaan aamunkoitosta kiitollisena ja iloisena”.
Teos valmistui marraskuussa 1908, ensimmäisenä orkesteriteoksena vaikean kurkkuleikkauksen jälkeen. Kantaesityksen hän uskoi Alexander Silotille Pietarissa. Valitettavasti Siloti teki partituuriin poistoja eikä noudattanut säveltäjän esitysohjeita. Kritiikit olivat tyrmäävät. Esimerkiksi Novoje Vremja kyseli tympääntyneenä, ”kuka se oikeastaan ratsastaa ja minkä tähden”. Slovon mukaan Sibeliukselle oli ominaista ”särmikkäisyys, karkeus, kömpelyys harmonisissa käänteissä, rytmien yksitoikkoisuus, orkestreerauksen himmeä koloriitti”. Teoksella oli lehden mukaan ”hyvin vähäinen menestys”.
Kurkkuleikkaus saattoi vaikuttaa Sibeliuksen tyylinmuutokseen. Pohjolan tyttären orkestraation loistokkuus on menneisyyttä, ilme on karumpi ja askeettisempi, oleelliseen keskittyvä. Väkivaltaisen johdannon jälkeen alttoviulut ja sellot esittävät ratsastusrytmin.
Ote Öisen ratsastuksen ja auringonnousun partituurista.
Robert Lienau Musikverlag
Sivuteema esitellään puupuhaltimilla, ja Erik Tawaststjerna on huomauttanut orkesterinkäsittelyn yhteyksistä toisen sinfonian adagio-osaan.
Meno hurjistuu, yö näyttää pelottavimmat puolensa. Sinnikäs trokeerytmi tuo teokseen jopa minimalistisia sävyjä. Teoksen puolivälissä jouset ilmoittavat ratsastajan saamasta vapahduksesta: pimeyden voimat väistyvät hiljalleen, ja aurinko nousee.
Ote Öisen ratsastuksen ja auringonnousun partituurista.
Robert Lienau Musikverlag
Öinen ratsastus ja auringonnousu ei ole saanut tutkijoiden aivan jakamatonta arvonantoa. Erkki Salmenhaara on todennut suoraan, että teos ei yllä Pohjolan tyttären tasolle eikä Sibeliuksen sisäänpäinkääntynyt mietiskely aamun sarastaessa myöskään ole kiteytynyt ”aivan lopullisen tuntuiseen muotoon”.
Avain on juuri sanassa sisäänpäinkääntynyt. Tällä teoksella ja Voces intimae -jousikvartetolla Sibelius oli aloittanut tutkimusmatkan sisimpäänsä. Entistä persoonallisempi ilmaisu toisi hämmästyttäviä mestariteoksia seuraavina vuosina: neljännen sinfonian, Bardin, Luonnottaren ja Aallottaret.