Antti Favén (1882-1948)
Taidemaalari Antti Favén maalasi useita muotokuvia Sibeliuksesta. Hänen muistonsa kertoo illasta Sibeliuksen ja runoilija Eino Leinon kanssa joulukuussa 1923.
”Olin Jean Sibeliuksen luona käymässä ja sitten Eino Leino tuli sinne. Sibelius oli hyvin iloinen hänen tulostaan ja tahtoi mielellään tarjota jotain hyvää. Oli kieltolain aikaa, ja Sibelius oli saanut jostakin hankituksi pullon ruotsalaista akvaviittia – se taisi olla O. P. -merkkiä. Sibelius otti minut syrjään ja kysyi uskaltaisiko hän tarjota Eino Leinolle ryypyn. Hän tarjoaisi niin mielellään, mutta hän pelkäsi Leinon rupeavan jatkamaan. Hän ei halunnut aiheuttaa mitään vahinkoa. No, sovimme siitä, että ottaisimme vain yhden ainoan ryypyn. Sehän tuskin tekisi vahinkoa?
Istuuduimme pöytään, Eino Leino, Sibelius, rouva Sibelius ja minä. Sibelius avasi pullon, kaatoi snapsin meille kaikille, kilistimme ja joimme maljan, ja sitten Sibelius paljonpuhuvasti laittoi tulpan pullon suuhun.
Keskustelu jatkui. Eino Leino keskusteli rouva Sibeliuksen kanssa, ja niin yht’äkkiä kesken puheen hänen kätensä meni ikäänkuin taskuvarkaan hienotunteisuudella liivintaskuun. Kaiken aikaa puhuen rouva Sibeliuksen kanssa hän veti liivintaskusta pikku pullon, täytti siitä lasinsa ja sulki pullon niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hetken kuluttua hän uudisti manööverin. Seuraavalla kerralla tuli käyttöön toinen liivintasku. Sielläkin oli pikku pullo, jonka hän tyhjensi. Koko ajan hän puhui aivan häkeltymättä kanssamme ja varsinkin rouva Sibeliuksen kanssa. Hän osoitti suurta kohteliaisuutta talon emäntää kohtaan. Kun luulimme jo hänen pullovarastojensa olevan lopussa, saimme suureksi hämmästykseksemme nähdä hänen vievän kätensä takataskuun.Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piti uutta pikku pulloa kädessään ja — kluk, kluk, kluk — täytti lasinsa.
Niin, sellainen oli Eino Leino – läpikotaisin diskreetti ja herkkätunteinen herra, joka ei silti lainkaan tinkinyt omasta persoonallisuudestaan.”
Santeri Levas (1899-1987)
Santeri Levas toimi Sibeliuksen sihteerinä kesästä 1938 lähtien. Levas kirjoitti mm. Teokset Jean Sibelius ja hänen Ainolansa, Nuori Sibelius ja Järvenpään mestari. Tässä valikoimassa hän kertoo ensitapaamisestaan 1938 ja kuvailee Ainolaa 1940-luvulla.
”Hieman levottomana astuin Ainolan avaraan saliin kohdatakseni maailmankuulun säveltäjän, jota muotokuvien perusteella olin tottunut pitämään totisena, kenties vähän ärtyisänäkin vanhana herrana.
Miten yllätyinkään, kun vastaani asteli ylväsryhtinen tanakka mies, jonka koko olemus tuntui henkivän pelkkää sydämellisyyttä. Tuuheiden kulmakarvojen alta sädehti kaksi harmaata silmää, joiden ilme alituisesti vaihteli. Niiden valpas katse näytti tunkeutuvan tajuntani jokaiseen soppeen. Silmänräpäyksessä hän käsitti tulevan sihteerinsä arkuuden ja virkkoi jotakin leikillistä, mikä kohta synnytti lämpimän tunnelman (…)
Yleisvaikutelma Ainolan alakerrasta on valoisa ja avara, mikä lähinnä johtuu siitä, että melkein kaikki ikkunat ovat etelään. Huoneissa on aina valoa ja aurinkoa. (…)
Syvemmän vaikutuksen kuin mitkään ulkonaiset muistot, miten runsaita ja kunniakkaita ne lienevätkin, tekee Ainolassa kävijään kuitenkin se ylevä tunnelma, joka tässä kodissa vallitsee. On vaikeata kuvata sitä sanoin, se on itse koettava. Suuren mestarin lämmin inhimillisyys ja hänen jättiläiskamppailunsa henkisessä luomistyössä, Ainolan emännän vakava, hienostunut sydämellisyys, yhteiset kokemukset, kärsimykset ja ilot vuosikymmenien aikana, nämä kaikki varmaan ovat luoneet Jean Sibeliuksen kodin ylvään ja samalla kuitenkin niin lämpimän hengen.”
Noël Coward oli tunnettu brittiläinen näytelmäkirjailija ja lauluntekijä. Hän tapasi Sibeliuksen Ainolassa vuonna 1939.
”Helsingissä oleskeluni aikana joku ehdotti, että minun pitäisi tavata Sibelius. Hän olisi kuulemma ilahtunut, jos saisi tavata minut, vaikka elikin äärimmäisen hiljaista ja eristynyttä elämää. Tämä osoittautui myöhemmin liioitteluksi. Joka tapauksessa rohkaistuin ajatellessani, kuinka tämä suuri Mestari paloi halusta tavata henkilökohtaisesti minut, A Room with the View ja Mad Dogs and Englishmen -laulujen säveltäjän. Niinpä ajoin arvokkaasti tapaamaan häntä.
Saavuimme tulkkini ja oppaani kanssa perille keskipäivän maissa. Meidät otti vastaan yllättynyt, kaljupäinen herrasmies, jonka arvelin olevan perheen ikääntynyt asioidenhoitaja. Hän johdatti meidät innottomasti kuistille ja jätti meidät yksin.
Keskustelimme matalalla äänellä ja tarjosimme toisillemme sikareita odotellen kasvavan jännityksen vallassa Mestarin saapumista. Kaduin katkerasti hataria tietojani klassisesta musiikista ja yritin nopeasti erottaa mielessäni Sibeliuksen ja Deliuksen teokset toisistaan. Varttitunnin jälkeen kaljupäinen mies palasi kantaen tarjotinta, jossa oli karahvillinen viiniä ja lautasellinen pikkuleipiä. Hän laski tarjottimen pöydälle, istui hämmästyksekseni alas ja käänsi katseensa meihin.
Hiljaisuus kävi pian sietämättömäksi. Ystäväni mutisi jotain suomeksi, johon kaljupäinen herrasmies vastasi nopealla nyökkäyksellä. Silloin minulle selvisi, että tässä oli suuri mies itse, ja että hänellä ei ollut aavistustakaan kuka minä olin, kuka seuralaiseni oli ja mitä me olimme sieltä hakemassa. Tunsin itseni kovin hämmentyneeksi ja äärimmäisen typeräksi. Hymyilin ja tarjosin savuketta, josta hän kieltäytyi. Ystäväni nousi ja kaatoi kolme lasillista viiniä. Skoolasimme kohteliaasti, mutta sama painostava hiljaisuus jatkui. Kysyin ystävältäni osaako herra Sibelius englantia tai ranskaa. Hän sanoi, että ei. Sitten pyysin häntä kertomaan, kuinka paljon ihailin hänen musiikkiaan ja mikä kunnia olikaan tavata hänet henkilökohtaisesti. Tämä käännettiin, jolloin Sibelius nousi nopeasti ja tarjosi minulle pikkuleivän. Vastaanotin sen vähän liioitellunkin kiitollisena, jolloin hiljaisuus laskeutui jälleen yllemme. Lopulta ymmärsin, että istuisimme näin varmaan auringonlaskuun asti, ellen ottaisi aloitetta käsiini. Niinpä nousin ja pyysin ystävääni — jonka olisin mielelläni kuristanut hengiltä – kiittämään Sibeliusta hänen vieraanvaraisuudestaan ja selittämään vielä kerran, kuinka suuri kunnia minulle oli tavata hänet. Pyysin samalla myös anteeksi nopeaa lähtöämme ja selitin, että olimme sopineet lounastapaamisesta hotellilla. Kun tämä oli käännetty, Sibelius hymyili ensimmäisen kerran ja ravisti kättäni innokkaasti. Hän saattoi meidät portille ja heilutti iloisesti kättään, kun ajoimme pois. Ystäväni sanoi herra Sibeliuksen olevan tunnettu ujoudestaan ja siitä, että häntä on vaikea lähestyä. Vastasin katkerasti, että siinä tapauksessa oli todella ajattelematonta kaikkia osapuolia kohtaan järjestää tällainen tapaaminen. (…)
Myöhemmin, omatuntoni vaivaamana, kirjoitin pienen anteeksipyynnön Sibeliukselle. Huolimatta siitä, että hänen eristäytymistään ja aamuhetkensä rauhaa oli häiritty, hän oli kaikesta huolimatta ottanut minut kohteliaasti vastaan – ja antanut minulle pikkuleivän.”
Eila Nortamo, sairaanhoitaja
Eila Nortamo toimi Ainolassa sairaanhoitajana keväällä 1953.
”Olin valmistunut pari kuukautta aikaisemmin ja työskennellyt kirurgisella 30 miespotilaan sairaanhoitajana. Olin tavannut Aino Sibeliuksen aikaisemmin, mutta Jean Sibeliusta en koskaan. Pelkäsin kuollakseni, kun tulin ensimmäistä kertaa Ainolaan Eva Paloheimon ja Heidi Blomstedtin kanssa.
Ensi töikseen Sibelius sanoi minulle, että he ovat sitten Aino-täti ja Janne-setä. Hän alkoi puhua minulle isoisästäni arkkitehti Yrjö Blomstedtista ja yhteisistä ajoista Ylioppilaskunnan Laulajien viftailuissa. Sibeliuksella oli merkillinen tapa ottaa vastaan toisten tunneviestejä. Hän huomasi heti, että pelkäsin, ja kertoi hauskoja juttuja rauhoittaakseen minua.
Olin siellä maaliskuun puolivälistä toukokuun puoliväliin. Majoituin Aino Sibeliuksen makuuhuoneen viereen yläkertaan. Olin jo kihloissa Simopekka Nortamon [nuori journalisti, josta tuli Helsingin Sanomien päätoimittaja] kanssa, joka oli Tilkan sotilassairaalassa sairauden vuoksi. 20. maaliskuuta olen näköjään kirjoittanut hänelle, että olen laittanut hänen kuvansa Beethovenin ja Mozartin kuvien väliin Sibeliuksen seitsemännen sinfonian partituurin päälle. Se Sibeliuksen vanha työhuone oli oikea aarrekammio, täynnä kirjoja ja nuotteja.
Sibelius asui jo alakerrassa uudessa työhuoneessaan. Aino-täti pysyi ylhäällä ja Sibelius alhaalla tartuntavaaran vuoksi. He puhuivat sisäpuhelimella keskenään ruotsiksi, ja Aino-täti pyysi minulta monta kertaa anteeksi ja sanoi, että eivät he mitään sveesejä ole, mutta se on Jannen lapsuuden kieli.
Välillä Aino-täti oli niin uupunut sairauden vuoksi, että hän ei jaksanut puhua puhelimessa. En voi kertoa tarkemmin, koska sairaanhoitajalla on vaitiolovelvollisuus. Ne asiat ne kai kiinnostavia olisivatkin, mistä en voi puhua. Mutta kun Aino oli liian uupunut puhuakseen, silloin Sibelius aina masentui kovasti. Hän huolehti kuitenkin kovasti viihtyvyydestäni ja aterioimme yhdessä. Joskus oli valko- tai punaviiniä veteen sekoitettuna, usein oli piimää. Hän sanoi usein aterian aluksi, että ”otapa selvää Hellulta [keittäjä Helmi Vainikainen] miten tätä tehdään, kun olet kohta menossa naimisiin”. Kerran näymme kirjeideni mukaan syöneen lohilaatikkoa, marjapuuroa ja ”spanialaista sherryä”, kuten Sibelius sitä kutsui.
Sibelius meni nukkumaan aamuöisin ehkä kahden, kolmen aikaan. Nämä uskotut palvelijat eli Aino Kari ja Helmi Vainikainen sanoivat, että professori teki töitä. Niin sanoi Aino-tätikin. En tiedä tekikö hän sitä enää muuta kuin päässään, sillä hänen kätensä vapisivat pahasti, mikä varmasti vaikeutti nuotinkirjoitusta. En kertaakaan kuullut hänen soittavan flyygelillä tai kirjoittavan nuotteja. Käsien vapinan vuoksi hän ei yleensä aterioinut vieraiden kanssa. Minulle sanottiinkin, että se on erityinen luottamuksen osoitus. ”Kun ei ruokakaan tahdo haarukassa pysyä”, hän joskus tuskitteli. (…)
Ensimmäisenä pääsiäispäivänä olen kirjoittanut seuraavaa: ’Janne-setä oli tänään ulkona, ja sanoi, että elämästä eroaminen on vaikeata jo yksinomaan sen takia, että täytyy jättää luonnon kaikki kauneus ja hyvyys. Hän sanoi, että voin kiittää kaikkia jumalia siitä, että voin nähdä elämässäni vielä monta tällaista päivää. Hän puhui onnesta, jota ilman on vaikea elää, ja murheista ja huolista, joita ilman on mahdotonta elää, koska juuri ne tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Huoli jostakin voi muuttua onneksi, koska juuri silloin tuntee olevansa kiinni kaikessa, mikä on tärkeintä.’
Aino-täti pyysi sitten, että Sibelius veisi minut Temppeliin. Sehän oli se aukio metsän keskellä. Kävelimme hiljakseen Temppeliin, ja hän sanoi minulle: ’Kuuntele, miten luonto tuoksuu.’
Huhtikuun lopulla Aino Sibelius toipui niin, että puolisot saattoivat nähdä toisensa noin puolentoista kuukauden tauon jälkeen. Sibelius odotti portaiden alapäässä, ja Aino Sibelius laskeutui alas portaita. Kun tultiin mutkan ohi, he näkivät toisensa. Sibelius sanoi hiljaa: ’Kiitos, Aino.’
Silloin minä en nähnyt enää mitään, minä itkin liikutuksesta ja tahdoin juosta yläkertaan. Aino taputti kättäni ja sanoi, että mene vaan. He eivät olleet nähneet toisiaan niin pitkään, pitkään aikaan.
Viivyin toukokuun puoliväliin. Minusta tuntui, ettei minua niinkään tarvittu enää sairaanhoitajana, vaan ehkä enemmän puhekumppanina. Aino-täti oli niin iloinen, kun Sibeliuksella oli ollut puheseuraa, kun hän oli ollut sairas.”
Einari Marvia (1915-1997)
Einari Marvia oli säveltäjä ja merkittävä musiikkihistorioitsija, joka teki mm. laadukkaan tutkimuksen Sibeliuksen vapaamuurarimusiikista. Hänen muistonsa kertoo tapaamisesta Ainolassa syksyllä 1955.
”Syksyllä 1955 sain tehtäväkseni kirjoittaa Uuden Musiikkilehden saman vuoden joulukuussa julkaistavaan Sibelius-juhlanumeroon artikkelin Jean Sibeliuksen musikaalisesta sukuperinnöstä (…)
Marraskuun 27. päivänä rva Paloheimo soitti minulle sanoen, että ”nyt pappa on tullut uteliaaksi”. Tämä halusi, että tulisin Ainolaan näyttämään hänelle lähinnä Sibeliuksen perheen valokuvia, joita olin valinnut julkaistaviksi kirjoitukseni yhteydessä. (…)
Olimme perillä ennen klo 15.30, ja vastaanotto oli hyvin sydämellinen, kuten aina. Purin eteisessä moninkertaisesta paperikääröstä mukanani tuomani orkidean, joka oli sellofaanilaatikossaan ja silkkinauhassaan sievän näköinen, ja ojensin sen Aino Sibeliukselle. Hän ihastui kukasta herttaisella tavallaan, samoin Sibelius, jota sitten tervehdin. Aino Sibelius oli hiukan köyristynyt ja käynyt pienemmäksi sitten viime näkemän, mutta katse oli valpas ja henkinen vireys yhtä täydellinen kuin puolisollaankin. Mestarikin oli hieman hontelompi, ehkä vähän kumarakin, kasvojen uurteet syventyneet. Hän kysyi sävellyksistäni ja sanoi pitävänsä lauluistani, joita oli usein kuunnellut radiossa. Hän tarjosi sikareja ja pyysi käymään kahvipöytään – hän on jokaiselle yhtä kohtelias isäntä – mutta naiset sanoivat päättävästi, että ”asiat ensin”, ja hieman vastusteltuaan Sibelius tottelevaisesti alistui.
Mestari sanoi, että kaikesta mitä Suomessa kirjoitetaan, voi muualla ja varsinkin Amerikassa kasvaa mitä tahansa, ja siksi oli hänen persoonaansa koskevia lausuntoja hyvä seurata niin paljon kuin voi. Naisten diplomaattiseen kysymykseen, kuvatko häntä eniten kiinnostivat kirjoituksestani, hän vastasi myöntävästi, ja niin kaivoin esille pienen nipun, jossa olivat kaikki Sibeliuksen perhettä koskevat henkilö- ja ulkokuvat. Mestari istuutui kirjaston nurkan rottinkituoliin, jossa oli lamppu aivan äärellä, ja ryhtyi niitä katsomaan vapisevien laihojen sormien valitessa kuvan toisensa jälkeen. Hän huomautti, että hänen Edvard-setänsä kuvan alla oli väärä nimi Carl, johon sanoin, että siihen oli jostakin syystä merkitty hänen ensimmäinen nimensä, ja mestari vastasi, ettei hän tiennyt Edvard-sedällään semmoista nimeä olevankaan. (…)
Johan-sedästä, merikapteenista, kerrottiin, että hän toi matkoiltaan mukanaan englantilaisen pöytäkaluston, jonka Jean ja Christian Sibelius jakoivat keskenään. Minulle näytettiin astiakaapista tätä astiastoa, joka olikin hyvin kaunis, ja erityisesti Aino Sibelius pyysi tytärtään näyttämään kastikekulhoa ja siihen kuuluvaa viehättävää posliinista kastikelusikkaa. Sanoin kulhoa kädessäni pitäen, että tämä on niin kaunis, että sen kuva olisi pitänyt saada kirjoitukseenikin. Sain kuulla, että astiastoa käytetään edelleenkin sunnuntaisin, ja kun mestari tulee – tavallisesti puolenpäivän aikaan – alas makuuhuoneesta, niin hän nähdessään ruokakaluston katettuna tavallisesti lyö kädet ”hämmästyksestä” yhteen ja huudahtaa: ”Mutta nythän on sunnuntai!” (…)
Ilta oli alkanut nopeasti hämärtyä, ja sallittu vierailuaika oli jo suuresti ylitetty. Hyvästellessämme mestari leikkisästi ojentautui täyteen pituuteensa ja sanoi syvällä äänellään: ”Niin, pian minä täytän yhdeksänkymmentä vuotta. Eikö se olekin respektaabeli ikä?” Ja minä onnittelin häntä ja toivotin hänelle pala kurkussa korkeimman siunausta. Sen koommin en häntä enää elävänä nähnyt.”
Muistoja Ainolasta -osion pääasiallinen lähde on Vesa Sirénin kirja Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin (Otava 2000).