Säveltäjän loppu oli kaunis. Sibelius saneli kesällä 1957 uudet sovitukset Kullervon valituksesta ja Kom nu hit, död –laulusta laulaja Kim Borgin pyynnöstä, ja Jussi Jalas sai toimia kirjoittajana. Sibelius osoitti pysyneensä täydessä työvireessä: aivot toimivat, vaikka käsien olikin kovin vaikea kirjoittaa nuotteja.
Syyskuussa kurjet kävivät jättämässä jäähyväisensä. Yksi niistä lensi niin läheltä Ainolan yli, että säveltäjä näki kurjen ensimmäistä kertaa vuosiin, kaihistaan huolimatta. ”Siinä ne olivat ne minun nuoruuteni linnut”, Sibelius totesi ihastuneena.
20. syyskuuta Sibelius heräsi ja tunsi huimausta. Hän selaili kuitenkin normaalisti päivän lehtensä vuoteessa: Uuden Suomen, Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomat. Hän pukeutui ja käveli aamiaispöytään puolenpäivän jälkeen. Kello yhden aikaan, kesken aamiaisen, hän lyyhistyi kokoon. Perhelääkäri pääsi paikalle varttitunnissa.
Sibelius jaksoi vielä kertoa tunnistavansa Eva Paloheimon ja Katarina Ilveksen, kun tyttäret olivat ehtineet paikalle. Iltayhdeksältä hän menehtyi. Samaan aikaan Malcolm Sargent johti Helsingissä radioitavassa konsertissa säveltäjän viidettä sinfoniaa.
Seuraavana päivänä Eva Paloheimo antoi monia hämmästyttäneen tiedonannon: kahdeksatta sinfoniaa ei ollut olemassa. Lähisukulaisten tiedossa ei ollut julkaisemattomia teoksia. Vähäisempiä julkaisemattomia teoksia toki löytyi Ainolasta myöhemmin useita, mutta kaivattua sinfoniaa tai muuta 1920-luvun jälkeen tehtyä uutta, suurta teosta ei ole löydetty.
Kuolinilmoitus 24. syyskuuta hätkähdytti monia. Aino Sibelius oli valinnut tekstiksi ”Soitto on suruista tehty”, ilmeisesti miehensä toiveesta.
Sunnuntaina 29. syyskuuta Ainolassa oli pieni muistotilaisuus, jossa Jussi Jalas soitti Sydämeni laulun ja Prosperon säveliä Myrsky-musiikista. Säveltäjän arkku kuljetettiin tilaisuuden jälkeen ruumisautoon. Suurkirkon edessä Helsingin Kaupunginorkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin muusikot kantoivat arkun kirkkoon Tapani Valstan soittaessa uruilla Bachia. Omaiset viettivät hiljaisen hetken.
Ennen iltayhdeksää kirkon ovet avattiin kansalaisille ja pidettiin avoinna puoleenyöhön. 17 000 ihmistä kävi arkun luona jättämässä jäähyväisensä. Ylioppilaat seisoivat kunniavartiossa läpi yön.
Sibeliuksen hautajaiset
Filmimateriaalia hautajaisista, 1957Modeemi-yhteyden kautta
LII-218_56k.rm
LII-218_56k.asfIsdn-yhteyden kautta
LII-218_isdn.rm
LII-218_isdn.asfLaajakaistayhteyden, xDSL, kautta
LII-218_xdsl.rm
LII-218_xdsl.asf
Maanantaina 30. syyskuuta olivat hautajaiset. Alttarille sytytettiin seitsemän kynttilää, yksi säveltäjän jokaista julkaistua sinfoniaa kohden. Seppelten lasku alkoi aamuyhdeksältä ja kesti yli kaksi tuntia. Hautajaismusiikkina kuultiin kaksi Sibeliuksen säveltämää virttä, kolme osaa Myrsky-musiikista, Tuonelan joutsen, Il tempo largo neljännestä sinfoniasta ja In memoriam. Tauno Hannikainen johti orkesteria. Arkkipiispa Ilmari Salomies siteerasi Raamatusta Saarnaajan kirjan säkeitä. Säveltäjä Yrjö Kilpinen piti hautajaispuheen.
Ruumiinsiunauksen jälkeen Aino Sibelius ja presidentti Urho Kekkonen jättivät seppeleensä. Musiikkielämän vaikuttajat Uuno Klamista Einojuhani Rautavaaraan kantoivat ruumisarkun autoon. Saattajien joukossa olevat vapaamuurariveljet säpsähtivät tunnistaessaan tutun sävelen. Se oli Marche funébre, Sibeliuksen 1927 säveltämää rituaalimusiikkia.
Arkku lähti kohti Ainolaa. Ihmiset muodostivat tienvarsiin kunniakujan Helsingin keskustasta Järvenpäähän. Ainolassa sukulaiset kantoivat arkun tasanteelle, jonne hautapaikka oli katsottu. Erik Bergman antoi paikalle kutsutuille kuoroille aloitusmerkin. Kuultiin jälleen Sydämeni laulu.
Aino Sibelius näytti haudan partaalla hauraammalta kuin koskaan. Harva arvasi, että hän eläisi vielä yli vuosikymmenen puolisonsa kuoleman jälkeen, aina kesäkuuhun 1969. Aino Sibelius laski haudalle viimeisen tervehdyksensä. Seppelenauhassa luki: ”Suuren taiteesi pyhittämästä elämästä kiitollisena oma vaimosi.”
Jean Sibeliuksen hauta Ainolan pihalla.