Sibeliuksen ensimmäinen soitin oli piano, ja jo viisivuotiaana hän tapaili siitä säveliä ja sointuja. Julia-täti alkoi opettaa Jannea kaksi vuotta myöhemmin, ja pianosta tuli Sibeliuksen elinikäinen fantisoinnin väline. Säveltäjän mukaan kodissa olleen alavireisen taffelipianon vaihtuminen uuteen pianoon vieraannutti hänet vähitellen tästä soittimesta ja hän alkoi ”siirtyä viulun kannalle”. Viulullakin Janne kallistui pitkään ja ilmeisesti aluksi omin päin hankitun tekniikan turvin vapaan improvisoinnin puolelle. Säveltäjä kertoi myöhemmin Karl Ekmanille (1935):

”Otin mielelläni viulun mukaan kesäkävelyilleni voidakseni milloin tahansa innoituksen hetkellä ilmaista sen sävelinä. Viettäessäni kesää Sääksmäellä valitsin kernaimmin esityslavaksi erään Kalalahdessa olevn kiven, jolta oli ihastuttavan kaunis näköala yli Vanajaveden. Siellä pidin loppumattomia soittajaisia linnuille. Loviisa vaikutti minuun yhtä innoittavasti. Purjehdusretkillämme seisoin usein viuluineni keulassa ja soitin merelle.”

Viulunsoiton säännöllisen opiskelun Janne aloitti kuitenkin vasta syksyllä 1881 sotilaskapellimestari Gustaf Levanderin johdolla saatuaan sitä ennen turkulaiselta Pehr-sedältään uuden viulun; useita viulunkielten ruinauskirjeitä Pehrille on säilynyt opintojen aloittamisen jälkeisiltä vuosilta. Säveltäjän kertoman mukaan ”viulu otti minut kokonaan valtoihinsa. Tästedes oli kymmenen vuoden ajan hartain toivoni, minun kunnianhimoni ylväin päämäärä tulla suureksi viuluvirtuoosiksi”.

Ennen viulutuntien alkamista Jannelle oli kuitenkin sattunut kesällä 1879 onnettomuus, johon ilmeisesti kaatuivat hänen mahdollisuutensa saavuttaa ammattiviulistin taso. Kyynärpään luut murtuivat ja oikea käsivarsi taittui niin, että se jäi hieman vasenta lyhyemmäksi ja jäykäksi. Sibelius esiintyi silti opiskeluaikanaan Helsingissä musiikkiopiston näytteissä Viottin, Mendelssohnin ja Roden konserttojen sekä romanttisten pikkukappaleiden (Bériot, Vieuxtemps jne.) solistina, soitti opiston kvartetissa sekä pääsi Faltinin johtaman Akateemisen orkesterin konserttimestariksi. Mutta ylintä solistista tasoa hän ei koskaan saavuttanut. Sen esti myös paha ramppikuume, jonka vuoksi Janne joutui esiintymään joskus selin yleisöön! Olennaista tulevan säveltäjän kannalta toki oli, että Sibelius tutustui viuluun läpikotaisin ja saattoi kirjoittaa sille ehkäpä 1900-luvun parhaan viulukonserton.

Musisointi sisarusten – Linda oli pianisti ja Christian sellisti, joten yhdessä he muodostivat kotitrion – ja tuttavien kera Hämeenlinnassa ja kesänviettopaikoissa johti väistämättä omiin luoviin yrityksiin ja
säveltämiseen ohjelmiston saamiseksi. Varhaisimmat sävellykset lienevät syntyneet noin 1881 paikkeilla, vaikkei niitä ole juurikaan säilynyt lukuun ottamatta viululle ja sellolle sävellettyä teosta Vattendroppar (Vesipisaroita) (1881?) sekä C-duuri-duoa (Adagio [-Allegro]; 1881-82) kahdelle viululle.

Varhaiset, opusnumeroimattomat viuluteokset

Ensimmäiset teokset viululle ja pianolle syntyvät 1880-luvun puolivälissä, jokunen jo ennen Helsinkiin siirtymistä 1885. Opiskeluvuosina Helsingissä, Berliinissä ja Wienissä (1885-91) Sibelius kirjoitti kaikkiaan noin 40 teosta omalle soittimelleen. Pikkukappaleiden lisäksi joukkoon kuuluu kaksi sonaattia ja 2 suitea (sarjaa).

Sonaatti a-molli (1884) on ensimmäinen varsinainen viulu-piano-teos. Teoksen arkkitehtuuri on klassinen, vain osien sävellajijärjestys on omintakeinen: kaksi ensimmäistä osaa ovat a-mollissa, kolmas, menuettiosa on h-mollissa, ja päätösrondo on D-duurissa.

Sonaatti F-duuri (1889). Sävellys on perusopintojaan lopettelevan nuoren neron ensimmäisiä kypsyysnäyttöjä. Sonaatti on molempien soittimien kannalta vaativa ja näyttävä teos. Mielenkiintoista kylläkin, teoksessa on seikkaperäinen ohjelma, jonka Sibelius paljastaa kirjeessä Pehrille (6. 7. 1889):

”1. osa 2/4 F-duuri on reipas ja uskalias, sekä myös synkkä joidenkin loisteliaiden episodien kera; 2. osa a-molli on suomalainen ja haikea; siinä aito suomalaistyttö itkee a-kielellä; seuraavaksi muutamat maalaispojat esittävät suomalaista tanssia ja yrittävät houkutella tyttöä hymyilemään, mutta tämä laulaa aiempaa syvemmin ja kaihomielisemmin; 3. osa 3/8 F-duuri on raikas ja henkevä sekä haaveileva. Väkeä on viettämässä juhannusaattoiltaa niityllä laulamassa ja leikkimässä. Silloin meteori putoaa heidän joukkoonsa. He hämmästyvät mutta jatkavat leikkejä, jotka eivät suju kuitenkaan enää yhtä vapaasti kuin aiemmin, sillä kaikki ovat vakavampia. Lopuksi tunnelma muuttuu synkän komeaksi (meteori!) ja myös leikki iloiseksi.”

1. osa [Allegro]. Grieg-vaikutteinen sävellajeiltaan ja melodiikaltaan (triolit). Etenkin pianolle Sibelius kirjoittaa briljantteja murtosointuja ja oktaaveja. Viuluosuudessa melodisuus ja taiturillisuus yhtyvät
onnistuneesti.
2. osa (Andante). Viulun a-doorista melodiaa säestävät kantelemaisesti helkähtelevät pianosoinnut. A-duuri-ja F-duuri-sivujaksot (Più vivo) ovat valoisia tanssirytmissään.
3. osa (Vivace). Masurkkarytminen finaali on leikkisän huoleton trioleissaan, lukuun ottamatta ohimenevää tummennusta (meteori).

Sarja d-molli (1887-88). Kuusiosaisen kokonaisuuden muistettavimmat osat ovat 3. osa, Andantino, joka on todellinen melodinen helmi, sekä viulistiselta bravuuriltaan vaikuttava päätösosa Quasi presto.

Sarja E-duuri (1888). Toinen sarja on edellistä virtuoosisempi, Sibeliuksen viulististen haaveiden toteutuma.

1. osa (Allegro molto moderato). Melodisesti käynnistyvä osa, jossa on salonkimusiikin makeutta. Sonaattimuotoisen dominanttimodulaation (H-duuri) sijaan toinen sävellaji on cis-molli ja muodostaa oman triomaisen alueensa. Kaksoisotteet, arpeggiot ja etenkin vaativa, osin Bachin sooloviulusonaattien kaltainen quasi adagio -kadenssi viittaavat jo viulukonserton suuntaan.
2. osa (Allegro molto). Osa on komeaa konserttimusiikkia nopeine 1/16-kulkuineen ja kaksoisoitteineen.
3. osa (Più lento quasi andantino). Osa on raukea hidas valssi (valse lente), ja osin Valse tristen esiharjoitus.
4. osa (Allegro brillante). Päätösosa on näyttävä salonki-poloneesi Wieniawskin tyyliin. Murretut oktaavit tuovat jälleen viulukonserton mieleen.

Helsingin-opintovuosien viuluteosten joukossa on lukuisia melodisesta lahjakkuudesta todistavia, ihastuttavia kappaleita: Andante grazioso (1884-85), [Andante molto, C-duuri] (1886-87) ja Andante cantabile (1887). Muutaman sooloviuluteoksen joukosta [Étude, D-duuri] (1886) tulee nopeine asteikkokulkuineen lähimmäksi Paganinin kapriisien edellyttämää tekniikkaa. En glad musikant (1924-25) sooloviululle sisältää nuottien yläpuolelle kirjoitetun runotekstin (Ture Rangström).

Opusnumeroidut viulusävellykset

Opiskeluvaiheessa syntyi vain kaksi viuluteosta, joille Sibelius antoi myöhemmin uudistettuina versioina opusnumeron.

Op. 2, nro 1, Romanssi h-molli (1911). Kappaleen ensiversio on vuodelta 1888, jolloin sillä ei ollut muuta nimeä kuin tempomerkinnällinen otsake: Grave. Revisoinnissa Romanssiksi ristitty kappale ei melodisesti kokenut juurikaan muutoksia, sen sijaan piano-osuuksissa on pieniä tekstuurieroavaisuuksia. Viuluosuus viittaa jälleen viulukonserttoon.

Op. 2, nro 2, Epilog (Allegro, 1911). Viulun tremoloille ja pianon murtosoinnuille alun perin perustunut Perpetuum mobile (1888) laajeni tuntuvasti revisoinnissa (1911), samalla kun sen dramaturgia muuttui monipuolisemmaksi, se menetti tremolonsa ja sai nykyisen nimensä. Tritonukset leimaavat teosta, sillä myös IV sinfonia syntyi samana vuonna.

On oikeastaan melko outoa, että Sibelius ’unohti’ opiskeluaikojen jälkeen viulunsa lähes kokonaan pitkäksi aikaan, yli 20 vuodeksi, ja keskittyi säveltämään uudelle lempi-instrumentilleen, orkesterille. Sotavuosien (1914-18) ja sen jälkeisenkin ajan vaikea taloustilanne ajoi hänet säveltämään 1910-20-luvuilla runsaan pianomusiikkituotannon lisäksi 29 originaaliteosta viululle ja pianolle (1915-29).

Näiden joukossa on monia suosittuja encore-numeroita, minkä lisäksi viuluopukset pitävät sisällään vaikeita ja arvoituksellisia kappaleita, tonaalista moniselitteisyyttä ja polyrytmisiä melodioita, jotka vaativat ponnisteluja tullakseen ymmärretyiksi. On suorastaan käsittämätöntä, että viulistit, jotka rakastavat Wieniawskin, Sarasaten ja Kreislerin ihania salonkiteoksia, eivät ole vieläkään löytäneet Sibeliuksen viululyriikkaa.
Vanhemman polven viulisteista lähinnä Emil Telmányi piti sitä esillä, mutta nuoremmat viulistit ovat lähes poikkeuksetta karsastaneet Sibeliusta – konserttoa lukuun ottamatta. Eräs ongelma lienee siinä, että nuotteja on ollut vaikea saada, koska painokset ovat useissa tapauksessa olleet jo kauan lopussa. Sibeliuksen viulumusiikki paljastuu kuitenkin aina hyvin kirjoitetuksi ja kaikkein standardisimpia ratkaisuita välttäväksi sekä palkitsevaksi, joten on syytä odotella buumia senkin suhteen.

Viulisti Melinda Scott (1998) on jakanut Sibeliuksen viulumusiikin kuuteen kategoriaan:

1) ”lyyrinen” (siroa melodiikkaa hitaahkossa tempossa)
2) ”kansanmusiikkivaikutteinen” (ankara metrisyys, selkeät ja säännölliset fraasit)
3) ”kuvallinen” (luonnon inspiroimia yksilön saamia vaikutelmia)
4) ”klassis-fantasianomainen” (Rondino op. 81, nro 2)
5) ”virtuoosiset tanssit” (pyroteknistä bavuuria)
6) ”kuviopitoinen/koristeellinen” (allegro-tempot)

Neljä kappaletta viululle (tai sellolle) ja pianolle op. 78 (1915-17)

Nro 1, Impromptu (Commodo, 1915). Jännittävästi C-duurin ja a-mollin läheisyyttä käyttävä kappale, jolle vielä fis luo oman lainansa ja värjää musiikkia C-lyydisen/a-doorisen suuntaan.

Nro 2, Romance (Andante, 1915). On onnellisen melodinen, Sibeliuksen ehkä lumoavin yksittäinen soitinteos, josta on olemassa myös yhtä käypäisä sellosovitus. Kappale on verrattavissa Anton Rubinstein kuuluun Melodiaan F-duurissa melodisessa täydellisyydessään ja siitä aiheutuneessa suosiossaan.

Nro 3, Religioso (Sostenuto assai, 1917). Hieman Vitali-tyylinen barokki-pastishi, jossa on myös lamento-sävyä. Sopii hyvin myös sellolle.

Nro 4, Rigaudon (Allegretto, 1915). Wieniawski-tyyppinen huoleton tanssimukaelma, jollaisia monikin (viulisti)säveltäjä, etenkin Fritz Kreisler, kirjoitti yleisön viihdytykseksi.

Kuusi kappaletta viululle ja pianolle op. 79 (1915-17)

Nro 1, Souvenir (Tempo Moderato, 1915). Alun dialogin jälkeen parfymoitu kappale pursuaa menneen ajan salonkien, ehkäpä pietarilaisten, nostalgista hurmaa. Viulu laulaa sydämen kyllyydestä raukeana pianon täyteläisten sointujen säestämänä. Assosioituu myös viulukonserton hitaaseen osaan.

Nro 2, Tempo di Minuetto (Largamente, 1915). Tuo mieleen Rahmaninovin preludit tavassa käyttää vanhaa tanssimuotoa: osin kunnioittaen, osin modernisti dekonstruoiden ja menuetti sähköistäen. Ei mikään helppo teos runsaine kaksoisäänineen, juoksutuksineen ja tekstuurin vaihdoksineen.

Nro 3, Danse caractéristique (Lento, 1916). Ei ole mikään standarditeos moninaisine käänteineen ja teknisine vaatimuksineen (mm. nopeat kulut, vasemman käden pizzicatot). Alun improvisaation jälkeen teos vakiinnuttaa venäläisen gopak-tanssin, joka liukenee taasen improvisaatioksi, minkä jälkeen sama kuvio toistuu. On harmonisesti vireä sävellys. Tämä samoin kuin edellinen teoskin vaatii katkelmallisen ja kontrastoivan etenemisen vuoksi viulistilta täydellistä tasapainon ja muotoilun tajua.

Nro 4 Sérénade, Nro 5 Tanz-Idylle, Nro 6, Berceuse (Andantino). Osista ehkä kiintoisin on sarjan päättävä kehtolaulu, joka tuo mieleen Lisztin maukkaan harmoniakielen.

Sonatiini E-duuri viululle ja pianolle op. 80 (1915)

Sibeliuksen ainoa myöhempi moniosainen viuluteos, sonatiini, on onnellisten lapsuuden muistojen synnyttämä punnittu ja klassistinen teos: ”Uneksinut olevani kaksitoistavuotias ja virtuoosi. Lapsuuteni taivas ja tähtiä. Paljon tähtiä.” (Päiväkirja 14. 1. 1915).

1. osa (Lento-Allegro). Lyhyen, terssipitoisen johdannon jälkeen viulu aloittaa pianojen helkkyvien, tähtimäisesti kimmeltävien säestyskuvioiden päällä viattoman eloisan E-duuri-teeman, joka assosioituu samassa sävellajissa olevan pianosonatiinin tematiikkaan.
2. osa (Andantino). Ilmaisultaan vakavammassa keskiosassa melodinen huokailu johtaa ”elämäntuskan” potemiseen ja mietiskelyyn, liikkeen keskeytymiseen.
3. osa (Lento-Allegretto). Hidas johdanto valmistaa finaalin pääteeman, joka on onnellisen tanssillinen. Osa sisältää myös yllättävää dramatiikkaa, jota tosin huojentaa pianon iloisesti pilpattava lumitiukusäestys.

Viisi kappaletta viululle ja pianolle op. 81 (1915-18)

Kyseessä on ehkä viimeinen ”voileipä”-opus viululle, mutta välttämättömyys kääntyi myös tässä tapauksessa hyveeksi, sillä kokoelma sisältää Sibeliuksen eräät parhaat yksittäiset viulukappaleet.

Nro 1, Mazurka (1915). Masurkka saattaa olla hyvinkin Sibeliuksen paras salonki- tai show-kappale. Mutta helppo se ei ole sisältäessään laajoja hyppyjä, kaksois- ja sointuotteita, huilusäveliä ja pizzicatoja. Teos vaatii täydellistä tekniikkaa ja raffinoitua makua välittyäkseen kaikessa juovuttavuudessaan.

Nro 2, Rondino (Allegretto grazioso; 1917). Tässä Sibeliuksen hurmaavimpiin kuuluvassa viulukappaleessa on rokokoomaista siroutta ja ihastuttavuutta, uutta klassisuutta, joka ei synny yrittämällä, vaan pitkäaikaisesta klassismin ihanteiden omaksumisesta ja sisäistämisestä.

Nro 3, Valse (Poco con moto; 1917). Valssi oli Sibeliuksen lempitanssi, jota hän käytti liki 100 sävellyksessään. Tämä viuluvalssi välttää herkkyydessään tavanomaisuuden, jo siksikin, että sen d-mollimuunnoksessa oleva keskivaihe on kekseliäs. Teos tuo mieleen Tšaikovskin baletit.

Nro 4, Aubade (Andantino con moto; 1918). ”Aamulaulun” alun johdantoakordit voi kuulla serenadin laulajan soittimen viritysmusiikkina. Liikkuvamman pääjakson asteikkoleikeissä on mozartmaista keveyttä.

Nro 5, Menuetto (Moderato assai; 1918). On varsinaisen klassisen tanssin sijaan pikemminkin menuetti-parafraasi tai -invokaatio. Sibelius ei kohtele vanhoja lajeja yhtä kubistisesti kuin Stravinsky, mutta tämä menuetti on kaikkea muuta kuin pastishi, sillä Sibeliuksella tuntuisi olevan pyrkimyksenä lajitunnusmerkkien häivyttäminen.

Novellette op. 102 (Allegro; 1922). Melodisesti tuhlaileva kappale, joka perustuu pitkälle modaaliseen improvisaatioon ja sen mukanaan tuomaan moniselitteisyyteen. E-keskinen melodia (alussa on e-mollin etumerkintä) säestyy alapuolisen kvintin a-mollilisäsekstisoinnulla, joka saa vielä alleen oman d-alakvinttinsä ja sille rakentuvan D-noonisoinnun; purkaus tapahtuu e-mollisekstisoinnulle. Melodia virtaa keskivaiheilla ja kappaleen lopussa E-duuriin. Tämä on eräänlaista pohjoismaista impressionismia Debussyn Arabeskien tapaan.

Cinq danses champêtres viululle ja pianolle op. 106 (1924)

Viimeisten sinfonioiden ja niitä myötäilevien pianokappaleiden tapaan myös viuluteokset lähestyvät orkestraalista ilmaisua ja ovat tyylillisesti monikasvoisia. Viidessä maalaistanssissa ei ole mitään folkloristista tai rustiikkista, ne ovat jännittäviä uudistuksia sisältäviä pienoistutkielmia.

Nro 1 (Largamente assai). Kappale tiukkuu ”elämän paatoksen” hengessä arvokkuutta ja suurta ilmaisua, jossa on sekä pelkistynyttä puhtautta että virtuoosieleitä. Sibeliusta täyslihaisimmillaan, jota tasapainottavat Vivace-jaksojen polkkamaiset rytmit.

Nro 2 (Alla polacca). Ei ole mikään perinnepoloneesi, vaan harmonisesti jännittävä poloneesin etäännys ja dekonstruktio hieman samaan tapaan kuin Sibeliuksen Häämarssi orkesterille (1911) on lähinnä lajin parodiaa ja kaukana sen normaalista funktiosta. Päättyy VII sinfoniasta tutulla lyydisellä kadenssilla.

Nro 3 (Tempo moderato). Herättää huomiota improvisatorisuudellaan, monilla kontrastoivilla eleillään sekä täyteläisillä tekstuureillaan, jossa pianon kaksoisoktaaveilla on tuntuva rooli.

Nro 4 (Tempo di Menuetto). Sibelius elää menuettimukaelmassaan uutta viulistista löytämiskauttaan, jota leimaa vapautunut ilmaisu.

Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 115 (1929)

Sibeliuksen myöhäisimpien opuksien olemassaoloa ei voi syyttää enää rahapulasta, sillä säveltäjä oli tässä vaiheessa jo velaton ja varakas mies. Ja on vaikea uskoa, että kaksi viimeistä viuluopusta olisi sepitetty suurta yleisöä silmällä pitäen. Pikemminkin 1929 julkaistut viuluteokset ovat arvoituksellisia materiaalikokeiluita Beethovenin myöhäisten bagatellien tai Lisztin 1880-luvun pianosävellysten tapaan.

Nro 1, Auf der Heide (Andantino). Nummella on rauhallinen maisemakuva, jossa levitetään ensin e/G- ja sitten a/C-tasoista diatonista sointu- ja melodiamattoa, kunnes kromaattisesti laskevat soinnut vievät cumulus-pilvien sekaan, jota harppumaiset murtosoinnut maalaavat. Lopetus on jykevän soinnullinen.

Nro 2, Ballade (Allegro moderato). Balladi kokeilee jännittävillä appoggiatura-dissonansseilla, jotka purkaantuvat uusiin dissonansseihin myöhäisen Lisztin tapaan. E-molli vaihtuu puolivälissä grandiosomaiseksi E-duuri-Largamenteksi. Teos kertoo arvoituksellisen, vaikkakin positiivisen päätöksen saavan tarinan.

Nro 3, Humoreske (Tranquillo). Pelkistetty, mutta oudolta vaikuttava kappale.

Nro 4, Die Glocken (Presto). Kellot on Sibeliuksen säveltaso-organisaatioltaan rohkeimpia ja vaikeimmin selittyviä kappaleita.Teoksen saltarello-karakteri on hivenen etäännytetty, mutta lopussa puhkeava ”Dies irae” -aihe vie ajatukset nopsan kalmantanssin ja kuolinkellojen suuntaan. Kellojakin kuullaan osin yksiäänisessä pianokudoksessa, mutta alun modaalisesti moniselitteinen e-keskisyys vaihtuu monta kertaa ennen kuin keskukseksi vakiintuu lopulta cis. Teos perustuu siten terssipinolle cis-e-gis-h-dis-fis-ais-cis sävelten kromaattisten muunnosten (eis, g, his, d, fisis, a, c) kera, joten koko 12-sävelkrooma tulee käytettyä kappaleen aikana.

Kolme kappaletta viululle ja pianolle op. 116 (1929)

Viimeisin viuluopus on yhtä enigmaattinen kuin edeltäjänsäkin.

Nro 1, Scène de danse (Tempo moderato). Oudon tanssin keskuksena on gis-sävel, mutta olennaisempia ovat irtiotot siltä, jännittävät lisäsävelharmoniat ja jotenkin mielipuoliselta tuntuva pianon ostinato-säestys, joka syntyy siitä, että vasemmassa kädessä toistuu tritonus ja myös viulu on tritonus-suhteessa pianon oikean käden kanssa. Kappaleessa esiintyy kvinttialenteisten septimisointujen paralleelisuutta, ketjuttamista, mikä muistuttaa tietenkin Debussyn tekniikasta.

Nro 2, Danse caractéristique (Tempo moderato). Luonnetanssi lähes kumoaa tonaalisen painovoiman. Vaikka kappale on c-keskinen, bassossa esiintyy lähes pysyvästi sävel b ja sitä jatkava b-g-ostinato, joka ei toimi kuitenkaan dissonanssin tavoin vaan omaa melkoisen itsenäisyyden. Perussointu ei ole siten C-duuriseptimisoinnun sekuntimuoto (septimikäännös) sen kummemmin kuin oikean käden g-d-g-sävelten kera g-mollin seksti- tai terssikvinttisointukaan, vaan jotain näiden väliltä. Aika ajoin bassossa on tritonus c-fis, ja keskijakso soljuu väliaikaisen es-toonikan ympärillä, joten teos perustuu akustiselle asteikolle c-d-e-fis-g-a-b-c ja terssipilarille c-e/es-g-b-d-fis.

Nro 3, Rondeau romantique (Largamente-Tempo commodo). Muita sovinnollisempi ja lempeämpi päätösosa tarjoaa perusdiatonisuuden lisäksi eri rooleissa esiintyvän tritonuksen lisämausteenaan.