Kalevalaseura toimi epävirallisesti 1911-1919 ja perustettiin virallisesti 1919. Oli selvää, että Kalevala-aiheisilla sävellyksillä tunnetuksi tullut kansallissäveltäjä Jean Sibelius kutsuttiin seuran toimintaan mukaan. Seuran perustajaisjuhlissa joulukuussa 1919 säveltäjä kohtasi myös vanhat Symposion-veljensä Robert Kajanuksen ja Akseli Gallen-Kallelan. Kolmikko oli jälleen yhdessä, neljännesvuosisata Symposion-piirin hajoamisen jälkeen.

Kalevalaseura halusi yhtenä ensimmäisistä projekteistaan käynnistää elokuvahankkeen Kalevalasta. Uuden vuoden aattona 1920 pidettiin alustava suunnittelukokous, ja läsnä olivat Sibeliuksen lisäksi esimerkiksi professorit Axel Haartman ja Carolus Lindberg sekä taiteilija Wettenhovi-Aspa. Innostus oli suuri, ja kun se oli ylimmillään, Wettenhovi-Aspa kääntyi Sibeliuksen puoleen: ”Ja sinä Sibba, sävellät sitten loistavan musiikin, niin kuin osaat, ensin hienosti pim, pim, pim ja sitten valtava crescendo pom, pom, pom.”
Kesäkuussa 1920 kansantieteellinen retkikunta todellakin lähti Suojärvelle kuvaamaan dokumenttia Kalevalasta kansantieteilijä U. T. Sireliuksen johdolla. Elokuva pääsi levitykseen 1921. Mykkäfilmin kantaesityksen taustalla kuultiin musiikkia, joka oli kuitenkin tilattu Armas Launikselta. Sibelius ei ilmeisesti suostunut projektiin.

Sibelius osallistui Kalevalaseuran istuntoihin vuodenvaihteessa 1919-1920 aktiivisesti. Istunnoista kuuluisimmaksi on noussut kokous 16. helmikuuta 1920 tukkukauppias Otto Lumpeen luona Pohjois-Esplanadilla. Paikalla olivat Kajanuksen, Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen lisäksi esimerkiksi kuvanveistäjä Emil Wikström, Aleksis Kivi -tutkija Viljo Tarkiainen ja kuvanveistäjä Alpo Sailo. Seurasi mitä koomisin ja surullisin illanvietto.

Juhla alkoi klo illalla 18.30. ja illallispöydässä istuttiin keskiyöhön. Herrat käsittelivät ”juoksevia asioita” kieltolaista huolimatta. Asioihin kuuluivat viinasnapsit, bordeaux, champagne ja olut. Runoilija Eino Leino saapui paikalle jo varhain, otettuaan reilut pohjat ravintola Royalissa. Hän luki Kalevala-juhliin sepittämänsä juhlarunon ja alkoi käyttäytyä äänekkäästi, joskin aluksi myös henkevästi. ”Päissään Leino esiintyi henkevästi aina. Sibelius oli hänen rinnallaan karkea, saamaton, vaikka sellainen nero. Heillä oli jokin vanha pohja”, Tarkiainen muisteli vuonna 1946 Sailolle ja Leino-tutkimuksiaan aloitelleelle Aarre M. Peltoselle.

”Sibelius aina kerskasi joka paikassa, ja Leinolle näkyi se jääneen hampaankoloon niinkuin monille muillekin mieleen”, Alpo Sailo kertoi. ”Sibelius nosti jalkansakin pöydälle ja kerskui, ettei hänen suvussaan ole tehty ruumiillista työtä niin ja niin moneen sukupolveen (…) Näytteli silloin hienoja varpaitaan – riisui kengät ja sukat pois ja kerskuili. Omituinen piirre!”

Keskiyön aikaan käsiteltiin viralliset asiat jo melkoisessa humalatilasssa. Päätettiin järjestää 28. helmikuuta Kalevala-juhla, jossa Leinon juhlaruno esitettäisiin. Uusiksi jäseniksi haluttiin kutsua Otto Manninen, Uno Holmberg, Sakari Pälsi ja A. Lähteenkorva. Leino oli tällä välin järjestänyt oman istuntonsa ja sammunut wc-istuimelle. Kalevalaseuran jäsenet kävivät toinen toisensa perästä hihittelemässä näkyä.

”Vihdoin herätettiin uros ja tuotiin seuraan”, Tarkiainen muisteli. ”Saatuansa kahvia ja kumottuansa muutaman konjakkarin ja bolssiryypyn oli hän taas täydessä vireessä ja deklamoi äskettäin sepittämänsä ’Suomen raskaan tykistön marssin’. — Sibelius lupasi säveltää sen ja sanoi:
— Huonot runot ovat aina paremmat säveltää kuin hyvät; niistä saa jotakin irti. Leino kiitti kohteliaisuudesta!”

Sanaharkka jatkui. Leino varoitti sormeaan heristäen: ”Muista, että se on raskaan tykistön marssi, ja sieltä kun tulee semmoinen kapsäkki sun päätäs kohden, ei sulla ole päätä eikä hampaita. Olet niin tuhma (dum) ja ruma, du ser ut som dödsskalle [olet kuin kuoleman kallo].”

Sibelius oli kiertänyt Leinon luo pöydän toiselle puolen ja tarttui nyt Leinoa kauluksesta. Leino huusi: ”Ota pois nuo kätes tai lyön sinua, niin että pääs vierii nurkkaan.” Sibelius vetäytyi toiseen huoneeseen, tuijotti itseään peilistä ja siveli mietteissään kaljuaan. Tarkiainen kertoo illan jatkosta:

”Syntyi kiinteä keskustelu siitä, kutsutaanko ulkovaltain täkäläisiä diplomaattisia edustajia Kalevala-juhlaan vai ei. Päätös: kutsutaan. Mutta vielä kiihkeämmin väiteltiin siitä, onko juhla päätettävä Maamme-laululla. — Sibelius vastusti, koska musikaalisesti rikkoisi hänen säveltämänsä ’Tulen synnyn’ vaikutusta, jos heti sen jälkeen laulettaisiin ja soitettaisiin Maamme-laulu, joka on aivan toiseen duuriin sävelletty; syntyisi pahimpia musikaalisia epäsointuja mitä ajatella saattaa. — Pekka Halonen taas piti Maamme-laulun puolta traditsionien vuoksi, puhui oikein innostuen, kyynel silmänurkassa. Sibelius taipui ja puristi sovinnoksi Halosen kättä.”

”Kello kahdelta mentiin yöpalalle, maljailtiin ja naljailtiin. Tällöin syntyi kiista Leinon ja Sibeliuksen välillä aateluudesta ja ruotsalaisuudesta. Sibelius tuntui olevan jyrkkä aristokraatti: tunnusti myös rinnassaan kahtaanne tunteen riitelevän: toinen puoli suomalaista, toinen ruotsalaista. Ehdotti Suomen ent. aatelin maljan. Pekka Halonen aikoi vastata ja aloitti puheen puhuakseen suvuista ja niiden aateluudesta, mutta oli niin väsynyt, että menetti kokonaan ajatuksen johtolangan ja vaikeni. — Leino yritti puhua. Mutta Rob. Kajanus tempasi puhevuoron ja lausui:
— Suomen kielessä ei ole omaa vastinetta engl. ’gentleman’ sanalle. Vähän meillä gentlemannejakin. Mutta pyydän ehdottaa yhden suomalaisen miehen maljan, miehen, jonka kaikki meistä tunnustavat suom. gentlemanniksi: Elias Lönnrotin!
Ryypättiin.
Leino aloitti puheensa tähän tapaan:
— Minusta on tullut nykyisin kansainvälinen. Mutta minusta tuntuvat kaikki nämä riidat aatelisuudesta ja ruotsalaisuudesta niin tuskallisilta, että — — — Ja tässä maassa olisi niin paljon haukkumista, että jos minä olisin koira, niin minä en muuta voisi kuin kuono käpälien välissä istua Runebergin patsaan juurella ja luskuttaa kaikille ohimeneville: hauhau, hau hau — –! Mutta ei sitä kestä leuat eikä siedä peräpuoli. Ja minä olen hyvin kasvatettu ihminen ja annan Sibbankin puhella tyhmyyksiä suvuista, ruotsalaisuuden ja aatelisuuden etevyyksistä — —
Sibelius sanoi:
— Me olemme molemmat aatelismiehiä, minä ja sinä Leino. Kun sinä istuit äsken tupilla niin monumentaalisessa asennossa, niin minä näin selvästi sinun suomalaisen aateluutesi.
Leino:
— Minä olen renessanssifiguuri ja minä olen rummunlyöjä Mustosen poikia. — Mutta sinä Sibelius olet myös suomalaisen rummunlyöjän poikia 5:essä tai 6:ssa polvessa taaksepäin. Ja jos sinä lyöt nyt itsekin rumpua, jota koko maailma kuuntelee, niin en minä ole sinua huonompi rummuttaja, vaikka minun rumpuni kumukoppa on vain pienen kansan kieli, jota ei puhu kuin 3 milj. ihmistä. — Ja sinä Sibelius olet rokokoofiguuri ja hämäläisen talonpojan juurta. Kysypäs [Sibelius-sukua tutkineelta Eeli] Granit-Ilmoniemeltä.
Näin jatkui kahnaus näiden kahden suuruuden välillä (…) paljastui suom. sivistyksen hajanaisuus ja tyhjyys sisältä käsin katsottuna.”

Alpo Sailo kertoi, että Leino ja Sibelius sopivat välinsä aamuyöllä tilaisuuden päätyttyä. ”Miksi sinä aina joka tilaisuudessa haukut minua, etkö voisi jättää sitä?” jo selvennyt säveltäjä kyseli.

Sibelius häpesi käytöstään niin, ettei lähtenytkään johtamaan Tulen syntyä Kalevalanpäivän juhlissa 28. helmikuuta. Ei olisi ollut helppoa esiintyä kunnianarvoisana kapellimestarina seurueessa, joka oli juuri nähnyt hänet esittelemässä varpaitaan pöydällä ja kerskailemassa juovuksissa. Päiväkirjassaan Sibelius mainitsi poisjäännin syyksi ”reumatismin”.

Vuonna 1921 julkaistiin Kalevalaseuran ensimmäinen vuosikirja ja A. O. Väisäsen Sibelius-haastattelu. Siinä säveltäjä puhui haastattelijalle Kalevalan ja Kalevalaseuran merkityksestä.

”Kalevalatalo, taiteemme pyhäkkönä ja sukumme tutkimuksen tyyssijana on minusta suurenmoinen ajatus. Kun kuulin tästä, huomasin, ettei monien luonnosteni olisi pitänyt joutua tulen uhriksi. – Minä uskon Suomen suureen kokonaisuuteen ja näen sen. Olen iloinen, että olen saanut elää mukana. Muuten, tässä osaltani vähän alkua tulevan Kalevalatalon kokoelmiin”, Sibelius sanoi haastattelijalle.

Hän antoi Kalevalaseuran haltuun Lemminkäissarjan, Historiallisten kuvien ja Luonnottaren alkuperäiset käsikirjoitukset.

Sibeliuksen Kalevala-innostus näkyi 1920-luvulla esimerkiksi Väinön virren ja Tapiolan sävellystyössä. Aktiivinen toiminta Kalevalaseurassa hiipui kuitenkin 1920-luvun edetessä.