Säveltäjä Jean Sibelius kertoi itse elämästään kirjeissään, päiväkirjassaan, keskusteluissaan sekä kymmenissä haastatteluissa. Hän avusti myös henkilökohtaisesti kolmea elämäkertansa kirjoittajaa, Erik Furuhjelmia, Karl Ekmania ja Santeri Levasta – tavallaan myös Erik Tawaststjernaa, joskaan kumpikaan ei tiennyt harvojen 1950-luvun tapaamisten aikana, että juuri Tawaststjernasta tulisi laajimman Sibelius-biografian tekijä. Furuhjelm teki kirjansa 1915-1916. Ekman haastatteli jo lähes 70-vuotiasta säveltäjää 1935. Santeri Levaksen tiedot perustuvat pitkälti säveltäjän tiedonantoihin 1938 lähtien, jolloin Levaksesta tuli Sibeliuksen yksityissihteeri.

Kaikkiin Sibeliuksen käsityksiin täytyy suhtautua lähdekriittisesti. Päiväkirjassa hän synkistelee synkistelyn ilosta. Hän käyttää päiväkirjaa ”sylkykuppina” ja uskoo sille pateettisia vuodatuksia, joita hän ei koskaan olisi kehdannut keskusteluissa tuoda esiin ja jotka häntä itseäänkin jälkeen päin naurattivat.

Kirjeitä Sibelius sanoi kirjoittaneensa aina siinä sävyssä, jonka hän arveli olevan vastaanottajalle mieleen. Sama pätee keskusteluihin: varsinkin vanhemmiten hän myötäili mielellään kohteliaasti vastapuolen käsityksiä lausuen yleensä jotakin sukkelaa tai ympäripyöreää, jos keskustelukumppanin käsitys poikkesi hänen omastaan.

Kun keskustelukumppanit muistelevat Sibeliuksen sanomisia, muistin luotettavuus vaihtelee. Jussi Jalaksen heti keskustelupäivänä kirjoittamia muistiinpanoja voitaneen pitää luotettavina, kun taas Bengt von Törnen 1930-luvulla kirjoittamat muistelut vuoden 1916 keskusteluista ovat varmaankin epätarkempia. Santeri Levaksen kirjoissa (kts. lähteet 1945, 1960 ja 1960b) siteerataan Sibeliusta vuosilta 1938-1957. Kun Levas kertoo siteerauksen vuosiluvun, se kerrotaan myös suluissa siteerauksen alla.

Lopuksi on huomattava, että säveltäjän käsitykset vaihtelivat vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi 1893-1894 hän oli kiihkeä wagneriaani, mutta myöhemmin hän väitti tuntevansa vastenmielisyyttä Wagneria kohtaan.