Jean Sibelius oli kelvollinen pianisti, joka hurmasi ystäviään improvisointinäytöksillä. Hän käytti pianoa apuna sävellystyössään ja sai aikaan myös mittavan tuotannon pianosävellyksiä. Piano jäi kuitenkin hänen toiseksi tärkeimmäksi instrumentikseen viulun jälkeen eikä hän ollut pianon ominaisuuksiin varauksettoman tyytyväinen. ”Piano ei laula”, säveltäjä mainitsi.

”Janne” Sibelius aloitti pianonsoiton ennen kouluikää Hämeenlinnan kodissaan. Hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa kuuluu ryömiminen taffelipianon juureen kuuntelemaan, kun äiti soitti pianoa. Pieni Janne yhdisteli kuulemiaan ääniä räsymaton raitojen kanssa.

Seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäisenä hänelle yritettiin opettaa pianonsoittoa järjestelmällisemmin. ”Janne sai sukkawartaasta sormilleen kun hän opetellessaan pianonsoiton alkeita Julia-tätinsä edessä sattui hieman harhaan”, kerrottiin Hämeen Sanomissa myöhemmin. Janne kieltäytyikin pian soittotunneista. ”Vapaan sävelkuvittelun nautinto oli minulle kaikki kaikessa”, hän tunnusti myöhemmin. Janne oli kuitenkin hyvä opettelemaan asioita muistinvaraisesti: esimerkiksi 9-vuotiaana hän hämmästytti kotiväkeä soittamalla kotona osia harpputaituri Adolf Sjödénin konsertissa kuulemastaan musiikista.

Murrosiässä Jannen pääsoittimeksi tuli viulu. ”Kotonani oli taffelipiano, jonka sävelkorkeus oli n. 3/4 askelta liian matala. Koko maailmani oli siinä, ja kun hankittiin uusi piano, jonka viritys oli normaali, särkyi kaikki, vieraannuin ja aloin siirtyä viulun kannalle”, Sibelius muisteli.
Sibeliuksesta kehittyi varsin etevä viulisti, mutta pianonsoittoharrastuskin jatkui. Se oli pakollisena aineena Helsingin musiikkiopistossa, jonne Janne kirjautui syksyllä 1885. Ensimmäisenä opintovuotenaan Sibelius loisti säveltapailussa, viulunsoitossa ja monissa muissa aineissa kympin arvoisesti, mutta pianonsoitossa oli tyytyminen seiskaan.

Säveltäjäuran alussa Sibelius etsi ja luonnosteli aiheitaan juuri pianolla. Sibelius ryntäsi 1890-luvulla pianon ääreen melkein aina sellaisen nähdessään ja alkoi improvisointinsa. Hän oli jo opintovuosinaan uskaltanut soittaa pianoa illanistujaisissa jopa Ferruccio Busonille, ja tapa jatkui 1890-luvunkin illanvietoissa.

”Sibeliukselle oli tärkeää saada pari lasillista improvisoidessaan – vaikkapa hänen suuresti arvostamaansa burgundilaisviinimerkkiä – sillä hänhän oli viulisti ja hänen teknilliset puutteensa pianistina aiheuttivat tietyn esiintymiskynnyksen. Kun se ylitettiin, ei kukaan olisi voinut aavistaa, ettei improvisoiva Jean Sibelius ollutkaan huomattava pianisti”, Sibelius oppilas ja ystävä Georg von Wendt muisteli myöhemmin.

”Nämä ihmeen ihanat fantasiat pitivät otteessaan ensimmäisestä nuotista viimeiseen akordiin niin, että kuulijat olivat kuin juopuneita. Täytyy syvästi valittaa, että ne eivät koskaan päätyneet nuottipaperille. Ne, jotka kuulivat Sibeliuksen fantasioivan 1890-luvulla, jolloin hän harrasti sitä useimmiten, ovat saaneet nauttia suurimmasta kauneudesta, mitä aikamme musiikki on voinut tarjota”, von Wendt mainitsi.

Myös Aino Sibeliukselle jäi valoisia muistoja Sibeliuksen improvisaatioista. ”[Hän oli] nuorempana ollessa hyvin tuttu klaviatuurin kanssa. Erikoisesti muistan suurenmoiset improvisationit pianolla, jolla suorastaan huumasi kuulijakunnan perhepiirissä ja myöhäisiltoina tovereiden seurassa. Se oli mitä kiintoisinta.”

Sibelius jatkoi pianonsoittoa Ainolan-vuosina syksystä 1904 lähtien. Hän saattoi esimerkiksi improvisoida illanvietoissa ja soittaa vaimonsa kanssa nelikätisesti klassikkoja perhepiirissä. Hän halusi säveltää mahdollisimman paljon ilman pianon apua, mutta täysin tämä ei onnistunut. Ainolan yössä kuultiin usein pianon ääniä säveltäjän kokeillessa ideoitaan.

”Yösäveliksi sanoimme hänen hiljaista, yöllistä soittoaan, kun hän sävelsi muiden mentyä jo levolle. Noissa öissä oli vahva tunnelma, jonka saatan vielä tuntea palatessani ajatuksissani lapsuuteen”, säveltäjän tytär Margareta Jalas kertoi myöhemmin.

Kesällä 1914 Sibelius herätti Yhdysvalloissa huomiota paitsi kapellimestarina, myös pianonsoiton taitajana. ”Muutamalle paikalla olevalle kapellimestarille hän antoi mielellään teostensa tempoja”, Carl Stoeckel on muistellut. ”Hän hyräili näytteitä tai soitti niitä pianolla, muistuttaen, että hän ei ollut pianisti vaan soitti kuten säveltäjä soittaa. Kuitenkin se oli erittäin hienoa soittoa, täynnä tunnetta, voimaa ja vivahteita.”

Sibelius saattoi myös ”puhua” pianonsoitolla aikuisena aivan kuten lapsenakin, jolloin hän oli sävellellyt puolustuspuheita kotiväen torujen jälkeen. Matti Kivekäs kuvasi taipumusta seuraavasti:

”Joskus saattaa hän keskellä vilkkainta keskustelua mennä pianon luo ja soittaa tahdin tai pari. – Näin, tätä minä tarkoitan, – sanoo hän.
Sanat eivät riitä; musiikin täytyy tulla avuksi. Tai kuvaa hän kevättä ja syreenin tuoksua.
Eikö se ole aivan tämä? — kysyy hän, lyöden omituisen heleän akordin.”

Kivekäs muisteli Sibeliuksen myös soittaneen tanssimusiikkia pianolle perheen nuorimmille tyttärille.

Sibelius sävelsi kymmenittäin pianominiatyyrejä, suuren osan siitä rahapulassa kotimaisille kustantajille [katso pianoteokset]. ”Sävellän pianokappaleita vapaahetkinäni. Itse asiassa piano ei kiinnosta minua, sillä se ei osaa laulaa”, hän sanoi Bengt von Törnen mukaan vuonna 1916. Juuri tässä vaiheessa Sibelius joutui säveltämään erityisen paljon pianominiatyyrejä rahapulassaan.

Kuitenkin pianonsoitto jatkui vielä vanhoilla päivilläkin. Ainoa tallenne Sibeliuksesta pianistina on mykkäfilmin pätkä, josta ainakin pianisti Olli Mustosen mukaan välittyy säveltäjän luonteva ote pianoon.

Viulisti Isaac Stern oli yksi viimeisistä muusikoista, joka sai kuulla Sibeliusta pianistina. Vuonna 1951 Stern soitti Sibeliuksen viulukonserton Ainolassa niin, että säveltäjä johti näkymätöntä orkesteria ja soitti ajoittain orkesteriosuutta pianolla. ”Hänen pianonsoittotaitonsa oli – käyttökelpoinen”, Stern naureskeli myöhemmin.

Lastenlapset saivat kuulla papan soittoa lähinnä jouluisin, jolloin säveltäjä esitti omia joululaulujaan rotevalla otteella, käyttäen runsaasti pedaalia. ”Pappa soitti mahtavasti jouluna On hanget korkeat nietokset. Se oli traditio”, Ruth Snellmanin tytär Laura Enckell muistaa.

”Lapset pantiin pimeään lastenkamariin, ja sitten kutsuttiin saliin, jossa oli joulukuusi ja kaikki valot päällä. Sen piti oikein häikäistä loistollaan. Hän soitti On hanget korkeat nietokset, ja soitti niin kovaa, pedaali alhaalla, kuin uruilla. Oli kuin hänellä olisi pitänyt olla orkesteri siinäkin. Lauloimme sen laulun ja sitten lauloimme En etsi valtaa loistoa. Kaikki tämä oli hyvin iloista. Ei mitään harrasta tai synkkää.”