Familjen
”Många skulle säga att mitt hem är anspråkslöst, men det duger för mig. Jag är inte som Verner von Heidenstam, den svenska skalden, som lät bygga en fin villa åt sig vid en underbar sjö och sedan klagade över att han inte kan göra ett bra arbete, när allting omkring honom får honom att skämmas över det som han skrivit. Jag har varit fiffigare. Jag byggde huset i en omgivning som inte är för vacker. När jag komponerar min musik, är det alltså möjligt att jag inte skäms för det!”
Läs även Ainolas invånare: Jean Sibelius
”Barnen anade instinktivt hur de måste bete sig, vad respekten mot faderns arbete krävde av dem.
Och lika instinktivt hade var och en av dem liksom en känsla av befrielse i det ögonblicket när far hade börjat skriva. Det innebar att verket hade mognat till sin slutliga form, dess födelsestund hade inträffat (…)
Då var det som om solen skulle ha gassat efter en lång tid av molnigt väder. Hela hemmet var i en slags vårfröjd, barnen blev så glada. Under sådana dagar kunde man sitta till och med två dygn i ett sträck, utan att stiga upp från sitt skrivbord.
På den tiden hade de [barnen] så oerhört roligt på sommaren! Här fanns ju så väldigt mycket kamrater i samma ålder: Halonens, Paloheimos, Hjelts, Järnefelts. (…)
Jag minns så bra när det gjordes reparationsarbeten hemma hos oss och en målare visslade medan han arbetade. Jag måste mycket ödmjukt be honom sluta, eftersom det stör professorn. Mannen förstod inte riktigt, men jag hittade på en bra liknelse. Vad skulle han säga, om han just hade målat en vägg och någon skulle komma och dra med en pensel målarfärg på och förstöra hela arbetet. Mannen förstod. (…)
Jag är lycklig över att jag har fått leva vid hans sida. Jag känner att jag inte har levt i onödan. Jag påstår inte att det alltid har varit lätt – man har varit tvungen att undertrycka och kontrollera sig själv – men jag är mycket lycklig. Jag välsignar mitt öde och ser det som en gåva från himlen. Min mans musik är Guds ord för mig – dess källa är ädel, och det är ljuvligt att leva nära en sådan källa.”
Läs även Ainolas invånare: Aino Sibelius
Eva Paloheimo
”När vi barn var små, upplevde vi att Ainola, vårt hem, var ett skepp som ensam seglade på det vida havet: ingenting var säkert utanför det. Det var inte säkert om det skulle komma pengar, far hade ingen tjänst, alltså inte heller någon avlöningsdag, det var inte säkert, om Vecsey i Berlin skulle spela fars violinkonsert bra, om Henry Wood i England skulle framföra fjärde symfonin; alla ansåg ju den vara så svår och kaotisk, fastän den var helt klar för oss, bara man spelade den klart.
”Var och varannan dag kom det dåliga recensioner: en tysk byrå klippte dem från världens tidningar och skickade till pappa. Jag hade lust att gå och möta postgumman och be henne ge mig breven, för att pappa inte skulle ha fått dem, först blivit upprörd av dem och sedan rasande, och sedan blivit nedstämd, och för att mamma inte skulle ha gråtit. Men ännu värre skulle det ha varit, om de inte hade kommit, för då skulle pappa ha upplevt det som om hans verk skulle ha blivit avfärdade med tystnad. Det var alltså bara att lida och uthärda.”
”På natten, när vi redan hade sovit länge, kunde vi vakna till pappas spelande: det var varmt, månen lyste från ett annat håll än i allmänhet, det kunde ha känts lite dystert, men pappas spelande var tryggt, tröstande: pappa är vår, han navigerar Ainola-fartyget genom världens faror och stormar, och en dag blir han kanske ännu berömd.” (…)
Idag [år 1935] är livet på Ainola i många avseenden annorlunda än under vår barndomstid, det finns inga penningbekymmer mera, eller så mycket dåliga recensioner som tidigare. Det strömmar beundran, intresse, förståelse från världen. Nu talar inte publiken mera bara om Valse Triste eller Finlandia. På grammofonskivor är Sibelius orkesterdikter och symfonier alla de otaligas egendom som älskar denna musik.”
Läs även Ainolas invånare: Eva Paloheimo
”Olin yhdeksänvuotias, kun muutimme Ainolaan. Ainolasta näkyi maantietä melkein kilometrin verran. Sen tien ympärille meidän elämämme keskittyi hyvin olennaisesti.”
”Tie oli kuin rauhoitettu, sillä liikennettä oli hyvin vähän nykyiseen vilinään verrattuna. Joskus joku saattoi ajella hevosella, mutta enimmäkseen sitä kuljettiin jalan tai pyörällä.”
”Tie oli nuorison tapaamispaikka niin kuin mikä tahansa Suomen tuhansista kylänraiteista. Ja meitä nuoria asui siellä ainakin yhtä paljon kuin missä tahansa muussa suomalaiskylässä.”
”Tuusulassa asuivat Paloheimot ja Haloset, Eero Järnefeltin perhe Suvirannassa, Juhani Ahon perhe Ainolassa ja Lepolassa oli paljon arkkiatri Hjeltin lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Siellä kävi myös paljon nuoria vieraisilla. Sillanpää esimerkiksi kävi usein Suvirannassa serkkumme Heikki Järnefeltin luona, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Akateemikko Eino Kaila ja Matti Kivekäs asuivat myös Tuusulassa nuorina ylioppilaina.”
”Kaikki olivat kiinnostuneita toisistaan ja toistensa ystävistä. Siellä koettiin pieniä lemmenseikkailuita ja elettiin täysin sydämin romansseja, joista kolmet päätyivätkin häihin. (…)”
”Ehkäpä meidän elämäämme loi hohdetta se, että jokseenkin kaikki ystävämme olivat taiteilijaperheistä. Koko olemassaolo oli sattumanvaraista. Kenelläkään ei ollut säännöllisiä tuloja. Jokainen teki, mitä parhaiten taisi.”
”Äitini esimerkiksi teki hyvin paljon puhtaaksikirjoitustyötä Juhani Aholle, joka käänsi Raamattua.”
”Vanhempamme osallistuivat paljonkin meidän rientoihimme. Muistan joskus miettineeni, miten he vanhat ihmiset jaksoivatkin, mutta eiväthän he suinkaan olleet niin vanhoja kuin minusta – hyvin nuoresta – tuntui.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Ruth Snellman
Katarina Ilves
”Tähän [muuton 1904] aikaan ei Järvenpäästä voinut puhua edes kylänä, sillä siellä ei oikeastaan ollut kuin viisi taloa: kauppias, asema, posti, kestikievari ja leipuri. Loput olivat kartanon maita eikä niillä paljon asutusta ollut. Meidän elämämme keskipisteitä olivat nuorison kokoontumispaikkana hiekkakuoppa, sekä kotinurkilla lato ja lammashaka, ja niistä me puhumme sisarten kesken maantieteellisinä kiintopisteinä edelleenkin, vaikkei niitä enää ole olemassa. (…) Hyvin varhaisessa lapsuudessani minulla oli se käsitys, että Ainola oli purjelaiva, joka kuljetti siihen suuntaan, missä nykyään on flyygeli. Isä hoiteli purjeita ja äiti istui peräsimessä.”
”Kun isä oli kotona, hän täytti koko talon. Siellä vallitsi jollain lailla erittäin turvallinen ja miellyttävä ilmapiiri. Kun hän oli poissa, me lapset saimme olla tavallaan vapaampia, saimme soittaa ja laulaa. Mutta oli tyhjyys. Hänen persoonallisuutensa säteili joka paikkaan ja hirveän turvallinen hän oli. (…)Äiti nousi kello 6.30. Hän ompeli koneella, jos isä oli matkoilla ja työskenteli puutarhassa. Isä nousi myöhään ja teki sitten aamukävelyn kuusiaidan luo. Lapsille annettiin velliä. Kahvipöytä oli myös. Kello 12 oli lounas. Kun minä tulin hiukset hajallaan pöytään, isä sanoi: ”Sinun pääsi näyttää harakanpesältä. Vain munankuoret puuttuvat.”
”Päivällä tehtiin erilaisia töitä ja iltapäivällä juotiin kahvia. Päivällinen oli kello 18 ja iltatee kello 21. Meillä oli säännölliset ajat. (…)Isä oli sekä leikkisä että ymmärtäväinen. Hänellä oli alkuaikoina tapana kävellä maantiellä, missä hän tapasi kylän miehiä tai isäntiä tai Erik-enoni (Eero Järnefeltin). Pekka Halonen pysytteli vähän kauempana siellä omissa oloissaan, mutta kävi usein Ainolassa. Isällä oli vilkkaat ja nopeat eleet. Hän käveli nopeasti. Vanhemmuuttaan se luonnollisesti heikkeni. Hän oli hyvin vilkas. Seurassa hän saattoi olla vitsikäs ja kertoa juttuja. Kyllä minä luulen, että ihmiset pitivät hänestä. (…) Isä tuskitteli joskus, ettei hän päässyt suuriin teoksiinsa käsiksi. Piti hengenpitimiksi tehdä pikkukappaleita. Me lapset: ’Miksi sitten teet niitä, kun ei tee mieli?’ Isä: ’Jotta te saisitte voileipiä.’ Me: ’Voimmehan me syödä muutakin ruokaa.'”
Lue myös Ainolan asukkaat: Katarina Ilves
Margareta Jalas
”Heidi ja minä olimme yksinäisiä lapsia. Meidän aikanamme ei Tuusulassa enää ollut sitä taiteilijaperheiden välillä kukoistavaa seuraelämää teatteriesityksineen, tanssiaisineen, rapuretkineen ja pikku flirtteineen, josta on niin paljon kerrottu. Vanhimmat sisaremme Eva, Ruth ja Katarina olivat noissa riennoissa olleet innokkaasti mukana, mutta meidän vartuttuamme samaan ikään he ja heidän toverinsa olivat jo poissa kotoa – useimmat Helsingissä ja avioituneina.”
”Me kaksi olimme aitoja tuusulalaisia, Ainolassa syntyneitä. Leikimme paljon taloa ympäröivässä metsässä ja olimme niin arkoja, että kun taloon tuli vieraita, juoksimme puiden ja suurten kivien taakse piiloon. Emme millään olisi halunneet niiailla vieraille sedille ja tädeille ja keskustella heidän kanssaan, vieläpä ruotsiksi, mikä meistä tuntui teennäiseltä.
Isän työ rajoitti myös perheen elämää. Kaikki tyttäret opiskelivat soittoa – pianoa – ja minä sen lisäksi viulua ja alttoviulua, mutta emme koskaan saaneet harjoitella, kun isä oli läsnä. Silloin, kun hän lähti jokapäiväiselle pitkälle kävelyretkelleen Ainolan puistoon ja metsään, Temppeliin, kuten hän sanoi, me harjoittelimme soittoläksymme. Kun hän palasi, oli talo taas hiljainen.”
”Muistan, miten kerran erehdyin laulamaan kovalla äänellä Ateenalaisten laulua, hänen omaa sävellystään. Hän tuli luokseni, hymyili herttaisesti ja sanoi: ’Nyt sinä olet oppinut laulamaan sen ihan oikein.’ Tiesin, että oli parasta olla esittämättä sitä toista kertaa. Muuten emme millään tavoin tunteneet olevamme suuren miehen perhettä. Vain tuo hiljaisuus, johon meidät oli totutettu, erotti meidät muista lapsista. (…) Hänellä oli sellainen sininen katse. En ole kenelläkään nähnyt vastaavanlaista. Muistan aina sen turvallisuuden tunteen, mikä valtasi kun istui hänen sylissään.”
”Meillä lapsilla oli aina hänestä voimakas tuntuma. Sitä ei usko, mutta jotenkin sitä aina tiesi, vaistosi, onko hän kotona vai jossain muualla, vaikkei häntä nähnytkään… jotenkin kuin tiheätä ilmaa silloin kun hän oli kotona… minusta tuntui kuin niissä Ainolan puissakin olisi ollut hänen läsnäolonsa. Se oli aivan ihmeellistä.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Margareta Jalas
Heidi Blomstedt
”Hiipiminen yläkertaan mamman ja papan luo vaati rohkeutta, kun ei ollut sähkövalojakaan. Portaat narisivat ja kammottavaa oli ohittaa ensimmäinen tasanne, jonka mutkassa olevaa komeroa kutsuimme Kettuluolaksi. Siellä säilytettiin isän sikarilaatikoita (…) Muistan kerran hätääntyneenä kysyneeni, mitä sitten tulee, kun taivas ja avaruuskin ovat loppuneet. No, sittenhän tulee seinä ja seinässä aukko ja kun kurkistat siitä, näet papan istuvan tuolissaan ja polttavan sikaria, vastasi pappa. Tunsin itseni jälleen onnelliseksi. Pappa oli ymmärtänyt turvattomuuden tunteeni ja poistanut sen konkreettisella esimerkillä. (…) Äiti opetti meitä ja kun Piiu meni kouluun, jäin yksikseni pariksi vuodeksi. Itse menin vasta oppikoulun neljännelle. Mutta pappa ja mamma olivat kultaisia ja uhrasivat minulle näin jäljestäpäin ajateltuna tavattoman paljon aikaa. Luulen, että nuorimmaisena sain osakseni hemmottelua, jota ehkä vanhemmat sisaret eivät saaneet.”
Lue myös Ainolan asukkaat: Heidi Blomstedt