Lokakuussa 1945 sinfoniansa polttanut säveltäjä suostui vastahakoisesti Finlandia-Kuvan filmauksiin Ainolassa. Kuvaajat saivat materiaalia Sibeliuksesta metsäpolulla, puunjuurista tehdyllä tuolilla ”temppeliksi” kutsutulla metsäaukiolla ja veräjän luona. Sisäkuvat olivat flyygelin luota ja kirjastosta, jossa Sibelius iltaisin kuunteli teoksiaan levytyksistä ja radiolähetyksistä. Työpöydän ääressä otettu filminpätkä on kiintoisa: Sibelius näyttää kirjoittavan nuotteja, mutta kynän kärki pysyy paikallaan käden liikkuessa kuin vapinaa peittäen.

Sibelius kodissaan 1927-1957
Oy Suomenfilmiteollisuus. Aho & Soldan

Jean Sibelius kodissaan eri vuosina: aluksi 1945. Sitten laaja materiaali vuodelta 1927, mukana myös Heidi, Margareta ja Aino Sibelius. Lopussa hautajaisia vuodelta 1957.

Modeemi-yhteyden kautta
JSibelius_56k.rm
JSibelius_56k.asf

Isdn-yhteyden kautta
JSibelius_isdn.rm
JSibelius_isdn.asf

Laajakaistayhteyden, xDSL, kautta
JSibelius_xdsl.rm
JSibelius_xdsl.asf

Joulukuussa juhlittiin säveltäjän 80-vuotispäiviä. Sibelius ei lähtenyt juhlakonserttiin, mutta otti juhlalähetystöjä vastaan Ainolassa. Lahjatarjonta oli kirjavaa: säveltäjä sai arvolahjojen lisäksi esimerkiksi Nokian kumisaappaat, joilla hän tepasteli keittiöön palvelijoita ilahduttamaan. Lähitaloista lahjoitettiin säännöstelyajan arvotavaraa, kuten voita, munia ja vehnäjauhoja.

Jean Sibelius vastaanottamassa vieraita Ainolassa 1945.

1940-luvun loppupuolella Sibelius osoitti, että ”Ainolan hiljaisuus” ei ollut aivan niin hiljaista kuin on ajateltu. Yhden ainoan yön aikana 1946 hän sävelsi vapaamuurareille kaksi uutta numeroa rituaalimusiikkiin, Veljesvirren ja Ylistyshymnin. Vuonna 1948 hän korjaili nämä laulut ja useita muita vapaamuurarimusiikkinsa numeroita painovalmiiksi. Hän myös sovitti Finlandia -hymnin sekakuorolle.

Sibelius oli kokonaistilanteeseen tyytyväinen. ”On ihanaa, että saa arvostusta jo elinaikanaan”, hän totesi haastattelussa vuonna 1947. ”Niin monet eivät koskaan saa tietää, että heidän taiteensa on voittanut.” Myös Aino piti tilanteesta. ”Viimeisenä 20 vuotena muuttui elämä siinä eräässä suhteessa ja varsinkin noin 15 vuotta ennen loppua oli kaikki seestynyt”, hän muisteli myöhemmin. Ainoana vaivana oli säveltäjän taipumus suurennella pieniäkin kielteisiä arvioita tai muita tahroja säveltäjänmaineessa. Taipumus turhaankin murehtimiseen valvotti häntä ja rasitti lähipiiriä.

Sibelius alkoi puhua korkeasta iästään vasta 1948 ja selittää sillä kieltäytymistään useista kutsuista ulkomaisiin Sibelius-tapahtumiin. Hänen yksityissihteerinsä Santeri Levas katsoi säveltäjän vanhuusvuosien alkaneen tuona vuonna, kunnioitettavassa 82 vuoden iässä.

Samana vuonna Sibelius antoi ainoan radiohaastattelunsa. Sibelius kertoi Yleisradion Kalevi Kilven tekemässä haastattelussa pitävänsä sekä suurkaupungeista että metsistä. ”Täällä Ainolassa tämä hiljaisuus puhuu”, Sibelius lausui jyhkeästi. Haastattelunauhalta välittyy hyvin Sibeliuksen kyky vastata lyhytsanaisesti, antamatta mitään erityistä informaatiota.

Sibeliuksen haastattelu

Kalevi Kilven radiohaastattelu 6.12.1948 ohjelmaan ”Runo, sävel, sivellin”. Mikrofonikuvia Tuusulanjärven kulttuuriympäristössä.

Sibeliuksen haastattelu.mp3
Sibeliuksen haastattelu_56k.rm
Sibeliuksen haastattelu_isdn.rm

Sibeliuksen elämän viimeisiin kuuluvia puolijulkisia esiintymisiä olivat säveltäjän 85-vuotisjuhlat Ainolassa joulukuussa 1950. Salamavalot räiskivät varsinkin tasavallan presidentin J. K. Paasikiven tervehtiessä säveltäjää. Vierailusta tuli pitkä, kun kaksi Hämeenlinnan normaalilyseon kasvattia syventyivät kertaamaan muistojaan 1880-luvun opettajista ja koulutovereista.

Kuvakavalkadi (mykkä)

J. K. Paasikiven valinta presidentiksi Helsingin 400-vuotisjuhlat. Paasikivi vierailee Sibeliuksen 85-vuotispäivillä Ainolassa. Muita Paasikivi-filmejä.

Modeemi-yhteyden kautta
Ark25_56k.rm
Ark25_56k.asf

Isdn-yhteyden kautta
Ark25_isdn.ram
Ark25_isdn.asf

Laajakaistayhteyden, xDSL, kautta
Ark25_xdsl.ram
Ark25_xdsl.asf

Juhlan kunniaksi Olin Downes ylisti Sibeliusta New York Timesin jättiartikkelissa. Downes piti Sibeliusta 1900-luvun suurena neoklassistina ja asetti hänet jälleen kerran pilkkaamiensa ”modernistien” ja ”intellektuaalien” terveeksi vastapainoksi. Artikkeli luonnollisesti vain kiihdytti Downesin vihamiesten raivoa. Sibelius oli heille Downesin kirjoitusten vuoksi konservatiivisen säveltäjän perikuva

Jean ja Aino Sibelius

Varsinkin Saksassa Sibelius oli pudonnut pois muodista toisen maailmansodan jälkeen, ja Theodor W. Adorno lietsoi Sibelius-inhoa Darmstadtin nykymusiikkikurssien luennoilla nuoreen kriitikko- ja säveltäjäpolveen. Säveltäjältä tämä vastareaktio pyrittiin salaamaan, mutta hän oli varsin tietoinen kiivaasta sanasodasta kriitikkopiireissä.

Vielä 1951 Sibelius sanoi säveltävänsä uutta sinfoniaa, mutta epäili, saisiko sitä enää koskaan aivoistaan paperille asti. Hän pystyi edelleen pienempiin töihin: vuoden aikana valmistui opuksen 91b uusi sovitus.

Samana vuonna Helsingissä alkoivat Sibelius-viikot, ja säveltäjä otti vastaan musiikkinsa tulkkeja, kuten Eugen Ormandyn, Isaac Sternin ja Jussi Björlingin. Taiteilijavierailut jatkuivat festivaalin aikaan lähes halki 1950-luvun. Esimerkiksi 1954 Ainolaan pääsi Sir Thomas Beecham.

Vasta tuon vuoden syksyllä Sibelius tunnusti sävellystyön toivottomuuden. ”Kirjoitin omakätisesti kirjeen Tali Paulille [Adolf Paulin leski]”, hän kertoi syksyllä 1954. ”Se oli jättiläistyö. Mutta yhä minä unelmoin, että vielä voisin säveltää.” Sibelius saikin valmiiksi Julvisan uuden sovituksen.

Jean Sibelius tapasi Eugen Ormandyn Ainolassa kesäkuussa 1951 (kuvassa) ja uudelleen 1955.

Vielä vuonna 1955 Sibelius otti Ainolassa vastaan Yehudi Menuhinin, Philadelphian orkesterin ja kapellimestari Eugene Ormandyn. Saman vuoden joulukuussa säveltäjää säästettiin jo julkisuudelta: 90-vuotisjuhlat vietettiin perheen piirissä.

Jussi Jalaksen mukaan Sibeliuksen viimeiset vuodet olivat ulkonaisesti toistensa kaltaisia. ”Hänen terveytensä oli hyvä, hän luki, käveli, katseli luontoa ja seurasi radion kautta maailman ja erityisesti musiikin tapahtumia”, Jalas kirjoitti. ”Mutta kosketus ulkomaailmaan tapahtui lähinnä omaisten tullessa tervehtimään. Vieraita hän enää harvoin otti vastaan. Miltei ainoat poikkeukset olivat Sibelius-viikon johtajat ja solistit, joiden käynnit häntä aina virkistivät ja inspiroivat.”

Yksityissihteeri Santeri Levas huomasi voimien hitaan hupenemisen. ”Parina viimeisenä elinvuotenaan mestari ei enää ollut entisensä. Hän istui nyt paljon tuolissaan kirjaston nurkassa. Talvisaikaan hän ei ensinkään liikkunut ulkona ja kesälläkin vain kauniilla säällä.”

Säveltämisestä säveltäjä ei enää sihteerilleen puhunut. Kahdeksannen sinfonian tragedia oli päättynyt alistumiseen. Perhe joutui silti olemaan varuillaan, etteivät satunnaiset kielteiset kritiikit tai pienetkin tahrat maailmanmaineessa saaneet säveltäjää masentumaan. Vuonna 1952 Sibelius oli ollut viikkokausia kauhistunut, kun Yrjö Suomalaisen Robert Kajanus–elämäkerrassa oli väitetty, että Kajanus oli neuvonut Sibeliusta sävellystyössä.

Myös säveltäjän vähäarvoisiksi katsomat nuoruudentyöt pelottivat häntä. Sibelius olisi luultavasti kauhistunut, jos olisi saanut tietää, että 2000-luvun alussa hänen vähäisimpiäkin luonnoksia esitetään konserteissa ja levytetään.